Kuolema on viime aikoina ollut suosittu aihe taiteessa ja muuallakin. Muutamana esimerkkinä mainittakoon Sirius-teatterin kuolemaa käsitellyt esitys Infinito, Kiasma-teatterissa kuoleman ääniä tarkastellut Hiljainen kuolema sekä kokonaisuudessaan viime syksyn Anti-festivaali, jonka teema oli kuolema. Lisäksi Helsingissä vietettiin viime syksynä ensimmäistä kertaa Ars Moriendi -nimistä festivaalia, jossa kuolemaa käsiteltiin erilaisissa työpajoissa ja tapahtumissa. (Ars moriendi on latinaa ja tarkoittaa kuolemisen taitoa.) Mainittakoon myös viime elokuussa julkaistu Maija Muinosen kirja sexdeathbabies, jonka kuolemaan liittyvää tematiikkaa käsiteltiin taannoin Mustekalan blogissakin. Nyt alkuvuodesta kuolema on esillä mm. Forum Boxin Fantastic Death -ryhmänäyttelyssä sekä Turun B-galleriassa ruumisarkuista koostuvassa näyttelyssä nimeltään Köyhällä on kiire kuolemaan.
Uusiin tiloihin siirtyneen esitystaidetalo Mad Housen viime syksyn esityksissä kuoleman tematiikka oli niin ikään vahvasti mukana. Esityksissä surtiin poisnukkuneita ja pohdittiin, miten kuollut todella katoaa tai ei katoa. Mihin siirtyvät edesmenneiden sielut, minkälaisessa materiaalissa voi sielu ilmetä, jos missään. Erityisen mieleenpainuvaa esityksissä oli se, ettei kuolema välttämättä ollut niiden suoranainen tarkastelun kohde, mutta sitäkin voimakkaampi taustakohina. Esityksissä ei nähty hautakynttilöitä, -paaseja, -kappeleita tai muutakaan kuoleman kuvastoa. Kuitenkin juuri kuoleman näennäinen poissaolo teki siitä monessa esityksessä niin kaikkivoipaisen ja samalla jotenkin mahdottoman.
*
Aloitetaan vaikka esitystaideryhmä Oblivian teoksesta Light and Easy. Ryhmän perustajajäsen Anna Krzystek kuoli auto-onnettomuudessa vuonna 2017. Light and Easy on teos, jossa ryhmän jäsenet Annika Tudeer, Timo Fredriksson ja Anna-Maija Terävä tarkastelevat tuon kuolemantapauksen aiheuttamaa surua. Teos alkaa esiintyjien kepeällä, päkiöiden varaisella hypähtelyllä esitystilan poikki. Pian he alkavat äännellä. Tudeerin ääni muistuttaa radiokohinaa ja Fredriksson päästelee pehmeitä, pongahdusmaisia ääniä, kuin basson kielestä näppäiltyjä. Liike muuttuu vähitellen hamuiluksi. Esiintyjät ovat kuin antenneja, jotka etsivät signaalia – jotain merkkiä. Niin keskittynyttä, niin täyttä ja kuitenkin haurasta! Mutta samalla murskaavan epätietoista, hämmentynyttä, ikään kuin jäljellä ei olisi mitään, mihin tarttua, mitään, mitä etsiä.
Oblivian esitys ei sano muuta kuin että kaikelle on aikansa. Millekään, varsinkaan kuolemalle, ei lopulta ole oikeaa tai väärää aikaa, on vain aika. Siinä on jotain vallattoman yksinkertaista – kevyttä ja helppoa suorastaan. Esiintyjät laulavat miltei hilpeästi: there’s time for everything. Sitten liike muuttuu tiiviimmäksi, siihen tulee vastusta, jokin seitti, josta he yrittävät päästä irti. Tudeer esimerkiksi, hän elehtii teatraalisesti kuin ravistelisi taikinaa sormistaan. Voisi ajatella, että jotain yritetään ravistaa pois, jättää taakse.
Mutta voisiko tämän kääntää ympäri? Ehkä juuri siinä hetkessä, kun luulemme, että jotain irtoaa, kuolleet ottavatkin ruumiimme hallintaansa. Emme siis ravista pois, vaan otamme vastaan, teemme itsestämme kodin. Kuolema on ulottuvuus elävissä ruumiissa, jota vaalitaan, otetaan huomioon, kirjoittaa Petri Tervo Tyynellämerellä elävän Ifaluk-yhteisön kuolemasuhteesta Kumu-verkkosivustolta löytyvässä artikkelissa ”Kuolema heterotopiana”. Tervo toteaa eräänlaisessa sanaleikissä, että ruumiin kuollessa psyyke ei kuole. Se ei johdu psyyken henkisyydestä tai immateriaalisuudesta, vaan siitä, että se ruumiillistuu osiaan suorittamaan jäävien ruumiiden hermostoissa, lausumissa ja ruumiintekniikoissa. Tämä on mahdollista, koska hermostollinen järjestelmä toimii useiden ruumiiden ja aistikenttien välillä. Brutaalisti lausuttuna ainoastaan tilanteilla on ajatuksia, tuntemuksia, affekteja, Tervo kirjoittaa.
Artikkelissa puhutaan myös japanilaisesta Tatsumi Hijikatasta, joka on yksi Butoh-tanssin perustajista. Hijikata on kertonut, miten hän tanssissa käsittelee ruumiinsa sisässä asustavien vainajien liikkeitä – vainajien, jotka eläissään olivat hänelle läheisiä. Tervo kirjoittaa: Ruumiin sisäinen toispaikkaisuus, jossa kuolleet liikahtelevat, merkitsee Hijikatalle ”tanssin sanoja” … Hijikata antaa tanssivassa ruumiissaan tilaa kuolleille, hylättäville, tarpeettomille... Toisin sanoen se, mitä kuolleista jää – muistojen lisäksi – voivat olla liikkeitä ja eleitä, jotka ilmenevät toisissa ruumiissa. Myös Annika Tudeer kertoo Oblivian verkkosivuilla, miten teosprosessin aikana hänen mieleensä tulvi ruumiillisia (corporeal) muistoja edesmenneestä ystävästään. Ehkä sielujen paikka onkin juuri liikkeessä, siinä miten meissä liikutaan.
Tai se voi olla äänessä. Nyberg-Niemistö-Vahtola-kollektiivin teos A Point of No Return tutkii aikaa ja ihmisääntä. Alussa kolme esiintyjää istuvat piirissä ja tarkkailevat keskittyneesti toisiaan pyrkien toistamaan yhtäaikaisesti saman, kuolemasta kertovan runoelman. Se herkkyys, jolla he ikään kuin lukevat toisiaan edetäkseen lauseissa yhteisellä tempolla, on vangitsevaa. Jokin siinä tuntuu kokoaan suuremmalta. Sanojen kautta nuo kolme toisistaan erillään olevaa subjektiivista aikaa tai kestoa yrittävät synkronoitua, saavuttaa toisensa. Puhe ryöpsähtelee heistä kuin jonkin algoritmin synnyttäminä. Kertomukseen ilmestyy versoja, esiintyjät alkavat puhua päällekkäin. God is dead … Look mother, no hands … They found this corpse… Kollektiivisesta muistista kumpuavat rimpsut toistuvat, kunnes sanat lakoavat ja jähmettyvät kiveksi. Suusta tulee enää vain sileää, tiivistä ja seisovaa ääntä, joka muodostaa eräänlaisen äänipatsaan, pysähtyneen aallon, objektiivisesti havaittavan tihentyneen ajan.
Sanojen vähittäinen lahoaminen puhtaaksi ääneksi kuvastaa elämän päättymistä, sitä, miten ihminen omaksuu ajan muodon, kuten Marcel Proust asian ilmaisee pääteoksensa Kadonnutta aikaa etsimässä kohdassa, jossa hän pohtii sitä, miten tieto rakkaan kuolemasta onkin yhtäkkiä tehnyt hänestä muistoissa entistä elävämmän. A Point of No Return -esityksessä esiintyjien äänet punoutuvat lopussa harmoniaksi, josta on kadonnut kaikki puheen tuottamiseen vaadittava rytmi ja ponnistelu. Vaikka esiintyjien äänessä on ikävää – tuskaakin – on se silti vapaata, jonkinlaiseen abstraktioon kurkottelevaa.
Mitä ajan muodon omaksumisesta seuraa? Proustin mukaan se on vainajan tie sisimpäämme. Juuri se saa Kadonneessa ajassa edesmenneen Albertinen elämään kertojan mielessä entistä voimakkaammin. Suurin piirtein sama logiikka toistuu nähdäkseni niin Oblivian Light and Easyssa kuin Nyberg-Niemistö-Vahtola-kollektiivin A Point of No Returnissakin. Kummassakin elämän päättyminen nähdään tavalla tai toisella tulemisena ajaksi, tai ehkä paremminkin liikkeeksi. Light and Easyssa edesmennyt ystävä elää kehojen liikkeissä ja A Point of No Return kuvaa liikkeeksi tulemisen prosessia käyttäen ääntä kuin varjoainetta, joka tekee muutoksesta aistein havaittavan. Kovin sopivalta tuntuu sekin, miten ensiksi mainitussa esiintyjät kulkevat näyttämötilassa kuin oikeaa taajuutta etsien – ja jälkimmäisessä nimenomaan kuvataan tuo taajuudeksi tuleminen.
*
Niin nämä kaksi Mad Housen syyskauden alun esitystä, Light and Easy ja A Point of No Return muodostivat itselleni eräänlaisen tulkintahorisontin myös myöhemmin näkemilleni esityksille. Niistä mielestäni selkeimmin saman aiheen äärellä oli Niko Hallikaisen puhe-esitys Television, josta kirjoitin jo syksyllä Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehteen. Television alkaa muistokirjoituksella, joka artikuloi taitavasti surun ruumiillista kokemista. Vaikka esitys pohjautuu vahvasti tekstille, on sen fokus silti kahteen ensiksi mainittuun nähden jopa enemmän ruumiissa – ruumis on Televisionin kaipaava subjekti.
Hallikaisen kertojahahmo vaeltaa kiihkeissä ja hankalissa ihmissuhteissa jossain toden ja mielikuvituksen rajalla. Televisio on eräänlainen vedenjakaja, todellisuuksien välinen tähtiportti, joka ikään kuin vuotaa molempiin suuntiin muovaillen ruumiillisen kokemuksen laatua. Vasta paljon esityksen jälkeen nousi mieleeni assosiaatio: David Cronenbergin elokuvassa Videodrome muuan televisiokanava muodostaa katsojiensa aivoihin kasvaimen johtaen heidät surrealistiseen tilaan. Jotain saman kaltaista on siinä, miten televisio vaikuttaa ruumiiseen myös Hallikaisen tekstissä. Erinaiset tapahtumat, joita tekstin kertoja kokee, ovat tunnelmaltaan kuin joistain nyrjähtäneistä päivittäissarjoista.
Light and Easyn ja A Point of No Reurnin kohistessa taustalla ajattelen Televisionia ja televisiota myös suhteessa poisnukkuneisiin, sillä eikö juuri television katkeamattomassa kuvavirrassa ja loputtomissa kanavissa olekin jotain kuoleman ylittävää? Jos Light and Easyssa tunnusteltiin yhden ihmisen jälkeen jättämiä liikkeitä ja merkkejä, lähtee Television kokonaisuudessaan siitä, miten koko tuonpuoleinen, menneet ja tulevat, todelliset ja kuvitellut tapahtumat kietoutuvat päivittäisiin kokemuksiimme. Hallikaisen esityksessä televisio on se, joka meissä kokee ja ajattelee, se on ruumiimme sisäisten vainajien joukko, joiden liikahtelut muodostavat tanssimme sanat, kuten Hijikatan butoh’ssa.
*
Nämä edellä mainitut esitykset muodostivat mielestäni eheän kokonaisuuden, jonka käsitteleminen samassa tekstissä tuntui mielekkäältä, sillä teokset jollain tavalla ruokkivat toisiaan, vuosivat toistensa sisään. Teksti ei välttämättä tee oikeutta teoksille yksittäin, vaan se päinvastoin himmentää niiden välisiä saumakohtia. Toisaalta Mad House on jostain syystä aina – enemmän kuin muut – näyttäytynyt minulle eräänlaisena kokonaistaideteoksena. Tämä saattaa johtua paitsi näkemyksellistä kuratoinnista myös esitystaiteen ominaislaadusta sinänsä. Kaikista taiteista juuri esitystaide on aina tuntunut olevan ikään kuin reunoiltaan enemmän auki. Esitykset ovat kuin sumuja, joiden läpi kuljetaan. Niiden reunat ovat utuisia eikä niistä aina tiedä, mistä ne alkavat ja mihin päättyvät.
On monia tapoja yrittää rajata tuota sumua. Mad House itsessään, tilana ja toimijana, on yksi kelpo rajaus. Se on muutaman viime vuoden aikana onnistunut luomaan selkeärajaisen estetiikan, jota se edustaa. Näin siitäkin huolimatta, että esitykset ovat tietenkin toisistaan erillisiä, eri tahoilta tulevia. Tässä yhteydessä estetiikka on kuitenkin paljon muutakin kuin taiteelliset esitykset sinänsä. Se on myös sitä, minkälaisessa tilassa taidetta esitetään, miten sinne pääsee, mitä se maksaa ja mikä on paikan henki. Joten kun vaikkapa Blaue Frau tulee esittämään Mad Housessa viime vuonna Hangossa kantaesitetyn Harlequin-teoksensa, aavistan jo etukäteen sen sulautuvan Mad Housen esteettiseen auraan siten, että esityksen jälkeen katsojalla ei ole epäilystäkään siitä, että juuri tämä teos täällä esitettynä on ehtaa Mad Housea.
Teksti: Matti Tuomela
artikkelikuva: Oblivia: ”Light and Easy”. Kuvaaja: Saara Autere.
Linkkejä ja kirjallisuutta
Proust, Marcel: Kadonnutta aikaa etsimässä (9 Pakenija), suom. 2003 Inkeri Tuomikoski
Tervo, Petri: Kuolema heterotopiana: http://kumu.info/kuolema-heterotopiana/