Entre-temps… Brusquement, Et ensuite, 12. Lyonin biennaali 12.9.2013 – 5.1.2014, Ranska
2.12.2013 Saara Hacklin
MadeIn Company: The Physique of Consciousness Museum, 2011-13
Transmission – lähetys. Siinä lähtökohta Lyonin tämänvuotiselle biennaalille. Vuonna 1991 perustetun näyttelyn taiteellisena johtajana toimii edelleen sen perustaja Thierry Raspail. Verrattain lyhyt historia tuo tiettyä jatkuvuutta. Lyonissa biennaalilla on omat sääntönsä. Joka toinen vuosi Raspail on kutsunut ulkopuolisen kuraattorin kokoamaan näyttelyä yhden sanan ympärille. Jokaista sanaa on ”tulkittu” kolmen biennaalin verran. Tänä vuonna vuorossa oli viimeinen tulkinta sanasta lähetys. Edellisinä kertoina päänäyttelyn teemoina ovat olleet historia, globaali ja ajallisuus. Lyonin biennaalin näyttelyllä on kaksi pääpaikkaa, Renzo Pianon suunnittelema Lyon Musée d’Art Contemporain sekä entinen varastorakennus La Sucrière. Lisäksi kokonaisuuteen kuului myös erilaisia projekteja. Näiden Veduta ja Résonance -otsikoiden alle koottujen hankkeiden puitteissa teoksia on muun muassa viety yksityiskoteihin.
Islantilaisen Gunnar B. Kvaranin kuratoiman näyttelyn otsikko on ”Sillä välin…. yhtäkkiä, ja sitten” (Entre-temps… Brusquement, Et ensuite). Hajanaiselta tuntuva otsikko tuo yhteen tarinankerronnasta tuttuja rytmittäviä sanoja. Oslossa Astrup Fearnley museon johtajana työskentelevälle Kvaranille lähetys onkin ennen kaikkea visuaalista tarinankerrontaa ja narratiivia. Kvaran kirjoittaa näyttelyluettelossa, miten otsikon voi ajatella yhdessä tai erikseen, eri kuviin liittyneinä tai ilman ja – ennen kaikkea – vailla ilman selkeää alkua ja loppua. Nämä ominaisuudet liittyvät myös moniin biennaaliin teoksiin.
Kolmen sukupolven taiteilijoita
Gustavo Speridião: The Great Art History, 2013Mitä on tarinankerronta 2000-luvulla? Vastaus, jonka näyttelyn teokset kysymykseen antavat, on sirpaleinen, monessakin mielessä. Tarinallisuutta korostetaan teoslapuissa, sillä jokainen teostieto alkaa aina lyhyellä sitaatilla taiteilijalta – yhtaikaa viehättävä ja raskas käytäntö. Näyttelyn taiteilijoita – heitä on yhteensä 77 – tarkastellessa voi taas huomata, että yhteisen otsikon alle on koottu eri sukupolven tekijöitä. Muutamat vanhemmat, joista vanhin lienee elokuvillaan näyttelyssä mukana oleva Alain Robbe-Grillet (1922–2008), ja keskipolven taiteilijat jäävät kuitenkin määrässä nuorempien 1970- ja 80-luvulla syntyneiden taiteilijoiden varjoon. On selvää, että eri kulttuureista tulevat eri-ikäiset taiteilijat ovat kokeneet eri tavoin nykytaiteen mahdollisuudet käsitellä tarinankerrontaa. Kaikkia kuitenkin yhdistää nykytaiteen ilmaisukielen murros: teoksen muodon koettelu, käsitetaiteen, performanssin, populaarikulttuurin ja monimediallisuuden vaikutus.
Näyttelyn taiteilijavalinnoista muodostuu oma metakertomuksensa. Kvaran kirjoittaa johdantoesseensä omasta henkilöhistoriastaan ja siitä, miten uransa eri vaiheissa hän päätyi työskentelemään eri taiteilijoiden kanssa. Esimerkiksi varhainen yhteistyökumppani oli islantilainen, suuria sarjakuvamaisia kollaaseja maalaava Erró (s. 1932). Esseessään Kvaran kertoo, miten hän valitsi taidehistorian tutkielmansa aiheeksi Errón maalari-isänsä kauhuksi. Abstraktia, geometrisia muotoja maalavalle isälle Erró näyttäytyi journalistina, ei taiteilijana.
Kvaranin essee on lajityypissään poikkeuksellisen avoin. Se kietoo kuraattorin henkilöhistorian ja taiteilijavalinnat yhteen ja osoittaa yhteyksiä eri työskentelyperiodien ja taiteilijatuttavuuksien välillä. Samalla se voi tuntua jopa hieman lattealta. Aivan kuin näyttely lopulta olisikin vain ja ainoastaan kyse kuraattorista? Toisaalta, eikö jokainen yhden henkilön kuratoima näyttely ole aina jossain mielessä kiinni tekijässään? Ja eivätkö tässäkin tapauksessa yksilön kokemukset liity yleiseen – muutoksiin ja virtauksiin taidemaailmassa?
Tarinankerronta ja sen purkaminen
Yoko Ono: Summer Dream, 2012Biennaalissa valtaosa teoksista on tuotettu tätä näyttelyä varten. Ajatus tuotantobudjetista ja nuorista taiteilijoista onkin erittäin tervetullut aikana, jona rahasta on pulaa ja media pyörii tähtien ympärillä. Toki biennaalin osallistujalistassa on omat tähtensä, kuten Matthew Barney (s. 1967), Jeff Koons (s. 1955) ja Yoko Ono (s. 1933), mutta kiinnostavaksi sen tekevät juuri nuorempien taiteilijoiden uudet tuotannot.
Tarinankerronta ei aiheena ole mitenkään uusi – kuvat ja tarinat ovat aina kietoutuneet yhteen. Kuitenkin Lyonin biennaalissa nuorempien taiteilijoiden uusissa tuotannoissa tuntuu toistuvan sama pyrkimys: kerronnan hajottaminen, materiaalien lainaaminen ja oman kielen luominen. Tämän kehityksen voi nähdä jatkumona 1960-luvulla taiteilijoita kiinnostaneelle katsojan paikan tutkimiselle – installaatiossa katsoja on teoksen sisällä – tai 1990- ja 2000-luvun monikanavaisille videoteoksille. Näissä molemmissa katsoja on menettänyt hallinnan, sillä yhtä selkeää tarkkailupistettä ei ole. Ajatuksen voi esittää myös toisin päin: katsojan kokemus kokoaa teoksen.
Biennaalissa monia teoksia tuntuu leimaavan kurottaminen vielä tästä eteenpäin. Katsojan kokemus on entistä hajanaisempi, teos yhä sirpaleisempi. Kuvamateriaalien kierrättäminen ja internetin vaikutus kiinnostaa monia. Esimerkki kiinnostavasta tarinankerronnan tutkimisesta on mielestäni ranskalaissyntyinen Laure Prouvost (s. 1978), jonka teos tosin on näennäisesti hyvin low-tech. Englannissa Turner-palkinnon joulukussa saanut Prouvost esittää La Sucrièressa, näyttelyn toisessa päätilassa, kaksi teosta. Before Before ja After After (2013). Erityisesti jälkimmäinen on kiehtova kokonaisuus. Pimeä tila, jossa naisäänen kertoma tarina laukaisee erilaisia mekaanisia efektejä: valo valaisee eri kohteita tai käynnistää tuulettimen heiluttamaan muoviliuskoja. Esineet näyttäytyvät johtolankoina katsojalle, joka voi kokea hypänneensä postmoderniin kummitusjunaan.
Historia ja hallinta
Václav Magid: From the Aesthetic Education Secret Files, 2013Tarinankerronta ja välittäminen kytkeytyy tiivisti historiaan – johon ei kuitenkaan aina tarvitse suhtautua ryppyotsaisesti. Erään merkittävän historiallisen kohtauksen lähtökohdakseen ottanut venäläissyntyinen Václav Magid (s. 1979) sekoittaa tyylilajeja kiehtovalla tavalla. Lyonin nykytaiteen museossa esillä oleva From the Aesthetic Education Secret Files (2013) tuo yhteen 1700-luvun saksalaisen idealismin ja venäläisen 1970-luvulla kuvatun 2. maailmansotaan sijoittuvan agenttitarinan. Sen keskiössä on Goethen, Schillerin ja Hölderninin kohtaaminen, joka avautuu katsojalle agentin kirjoittamien raporttien kautta. Liikkuvasta kuvasta, julisteista ja teksteistä muodostuva teos tuntuu yhtaikaa puhuvan estetiikan peruskysymyksistä, kauneudesta, vapaudesta ja taiteen tilasta ylipäätään, ja samalla nauravan meidän himollemme eläytyä edesmenneiden suuruuksien elämään, haaveelle olla kärpäsenä katossa.
Historiankirjoituksella leikkii myös brasilialainen Gustavo Speridião (s. 1978). Hänen yksinkertainen teoksensa voi näyttäytyä visuaalisena vitsinä, mutta mielestäni avaa myös kysymyksen historiankirjoittamiseen liittyvästä näkyvyyden ja näkymättömyyden välisestä jännitteestä. Speridião on luonut oman taidehistoriankirjansa yhdistämällä merkittäviä taiteilijoita ja suuntauksia eri lähteistä kokoamiin kuviin. Koska hänen luomansa taidehistorian kirja on taidetta, ehkä se pystyy selittämään historiaa paremmin, Speridião pohtii luettelossaan. Hänen historiassaan Henri de Toulouse-Lautrec näyttää aivan Marlboro-mieheltä, Bauhaus on kehitysvammaisia pieniä poikia piirtämässä…
Ensyklopedista otetta ja huumoria löytyy myös kiinalaisen kollektiivin Made in Companyn työstä. The Physique of Consciousness Museum (2013) on oikeastaan harjoitusohjelma. Museomaisissa vitriineissä on koottu erilaisia asentoja, jotka muodostavat 10 harjoitusta. Taidehistoriasta, uskonnollisesta kuvastosta ja populaarikulttuurista kaivetut kuvat esittävät erilaisia asentoja kuten voiton merkkiä ja siunaamista.
Amerikkalainen Tom Sachs (s. 1966) hyödyntää teoksissaan tuotemerkkejä, taannoinen Prada-keskitysleiri -teos herättikin paljon keskustelua. Lyonin biennaaliin Sachs on rakentanut laivan, joka on täytetty Barbie-nukeilla. 1700-lukulaiseen Victoria-alukseen on myös kiinnitetty sen rakentamiseen tarvitut työvälineet kuin muistuttamaan siitä, mitä kaikkea komean ulkonäön eteen on tehty. Barbie Slave Ship (2013) on esillä rapistuvassa Saint-Justin kirkossa muutamien muiden Sachsin teosten kanssa: tilan ja teosten luoma kokonaisuus on ehkä näyttelyn onnistunein, mutta samalla myös syrjäisin.
Tom Sachs:Barbie Slave Ship, 2013Sortoon liittyy myös ARS11 näyttelystä tuttu Mary Sibande (s. 1982), eteläafrikkalainen taiteilija, jonka moni muistaa Kiasman Studio K:hon pystytetystä hevosesta ja sen Sophie-ratsastajasta. Lyonissa Sibande esittää veistoksen, jossa hänen teostensa (super)sankaritarta, palvelija Sophieta, vetää neljä keinuhevosta. Veistoksen yllä roikkuu purppuranvärisiä lonkeroita ja itse ratsastajakin on niiden vallassa. Teos liittyy Etelä-Afrikkaan ja sen apartheidin vastaisiin mielenosoituksiin. 1980-luvulla mielenosoittajia värjättiin violetilla maalilla, jotta heidät voitaisiin myöhemmin tunnistaa.
Kertomuksen kynnyksellä
Lyonin biennaalia voi ajatella ajankohtaisena: se tuo esiin nuoria taiteilijoita, joita monia kiinnostaa mm. post-internet -tematiikkaa. Silti näyttelynä monien sirpalaista kerrontaa harjoittavien teosten kohtaaminen alkoi tuntua paikoin työläältä. Tässä runsaudessa kertomuksen purkamisen sijaan tehokkaampaa saattoikin olla niukkuus. Mukana oli myös muutamia hyvin vähäeleisiä töitä, jotka leikkivät minimalismin perinteellä ja kertomuksen äärirajoilla. Serbialainen Aleksandra Dominovi? (s. 1981) on tuonut näyttelytilaan nimettömän teoskokonaisuuden, jossa on korkeissa pinoissa A4-papereita, välissä myös eri firmojen avaamattomia papereja. Näiden tornien kylkeen piirtyy kuvia: ne on tulostettu sivun laitaan, niin, että yksittäisen kuvan tekemiseen on vaadittu satoja papereita. Kuvatulvaa ja kierrättämistä kommentoiva teos on myös äärimmäisen hauras – kuva voi hajota, kun tornia töytäistään.
Amerikkalaisen Jason Dodgen (s. 1969) teokset vievät tarinankerrontaa äärirajoille. Dodge esittää kolme teosta: The doctors are sleeping (2010), The children are sleeping (2013) ja The knife maker is sleeping (2013). Teoksen idea on tuttu muutaman vuoden takaa HIAPin Suomenlinnan kesänäyttelystä. Taiteilija kertoo teettäneensä tyynyjä, joita hän on eri ihmisille ja pyytänyt näitä käyttämään tyynyjä muutamia öitä. Näyttelyluettelossa Dodge on julkaissut kirjeen, jossa hän kertoo teoksen saaneen innoituksensa taiteilijan vanhasta kotikaupungista. Newtownissa Philadephiassa on runsaasti kaupunkeja, joissa George Washington on nukkunut. Minimalistinen teos – pino tyynyjä – avaa joukon kysymyksiä. Mitä liikkuu nukkujan mielessä? Mistä lapset unelmoivat? Miten nämä ihmiset liittyvät toisiinsa? Mistä voi tietää, mikä on totta?
Aleksandra Dominovi?: Nimetön, 2013
Toim.: Prouvostin ehdokkuus korjattu palkinnoksi 2.12.