Matkustan kesäkuun alussa ensimmäistä kertaa elämässäni Osloon (!). Pääsyy retkeeni on Mossin kaupungissa, tunnin junamatkan päässä Oslosta tapahtuva pohjoismainen Momentum-biennaali, joka järjestetään tänä kesänä kymmenettä kertaa. Momentum10 – The Emotional Exhibition, keskittyy nimensä mukaisesti taiteen ja tunteiden suhteeseen. Olen omassa työskentelyssäni ollut pitkään kiinnostunut siitä, miltä taide tuntuu, mitä se saa meidät tuntemaan. Minua ajaa taiteen kanssa työskentelyyn se pieni liikahdus mikä tapahtuu sisuksissa silloin, kun saa kosketuksen johonkin toiseen entiteettiin. Kuraattorina koen tehtäväkseni luoda tilanteita ja tilaisuuksia, joissa tällaisia liikahduksia pääsee tapahtumaan myös muiden kokijoiden kohdalla. Hyppään siis Mossin-junaan suurella kiinnostuksella ja odotukset korkealla.
Biennaali sijaitsee kahden pääkohteen ympärillä: Mossin keskustassa Momentum Kunsthallissa ja keskustan ulkopuolella Galleri F 15:ssä. Muutamia töitä on lisäksi levittäytynyt kaupunkitilaan. Momentum10:n kuraattori Marti Manen on yhdistänyt kuratorisessa konseptissaan tunteet sekä esilläolevien teosten ja biennaalin taiteilijoiden työskentelyn emotionaalisiin ulottuvuuksiin että toisaalta biennaalin 20-vuotiseen historiaan. Momentum10:ssä nähdäänkin sekä aiemmista editioista takaisin tuotuja teoksia, että uusia teoksia ja paikkasidonnaisia tilaustöitä. Myös biennaalin julkaisu koostuu kahdesta osasta: menneisyydelle omistettu The Reader sisältää haastatteluja biennaalin aiempien editioiden kuraattoreiden kanssa, ja myöhemmin ilmestyvä The Viewer keskittyy tämän vuoden näyttelyyn.
Manen näkee Momentum10:n tilaisuutena pysähtyä ja tuntea, sekä määritellä tunteminen ja tuntemisen mahdollisuus uudelleen. Samalla se on tilaisuus löytää uudelleen teoksia biennaalin historiasta. Erinomainen teos emotionaaliseen näyttelyyn on Sissel Tolaasin tuoksuteos MOLECULE MOVX_015, joka tilattiin vuoden 2015 Momentumiin. Tuoksu on maalattu Momentum Kunsthalliin saman portaikon seinille, jossa teos oli esillä edellisen kerran. Näin installoituna teos tuo vahvoja muistoja mieleen niille kävijöille, jotka kokivat sen samassa paikassa edellisen kerran. Muille kävijöille, kuten itselleni, tuoksu toimii itsessään voimakkaana assosiaatioiden laukaisijana.
Åsa Cederqvistin uusi teos Mama, Dada, Gaga (2019) liittyy niin ikään keskeiseen emotionaaliseen vyyhtiin: perheeseen. Installaation videoissa esiintyy taiteilijan itsensä lisäksi hänen äitinsä ja tyttärensä. Leikin, luottamuksen ja pyyteettömän rakkauden ympärille rakentuvassa installaatiossa tarina hyppii menneisyyden ja nykyisyyden välillä, ja kolmen eri sukupolven hahmot vaihtelevat rooleja päittäin. Istun keinussa kuunnelleen äidin ja tyttären välistä keskustelua, ja hahmotan itseäni osaksi installaatiota sen kerronnan ja sen eri materiaalien ja muotojen kautta.
Kiinnostavasti osa biennaalin teoksista on sidonnaisia aivan muihin paikkoihin kuin Moss. Ranskalaisen Pauline Curnier Jardinin videoteos Couers de silex (2012) sijoittuu pariisilaiseen Noisy-le-Secin lähiöön. Kolmatta kertaa Momentumissa mukana olevan ruotsalaisen Johanna Billingin voimauttava uusi videoteos In Purple (2019) taas sijoittuu Jönköpingin Råslätt-nimiseen lähiöön. Teos on Ruotsin valtion taideneuvoston tilaustyö, ja yhteistyö Billingin ja Jönköpingissä sijaitsevan Mix Dancers Academyn kanssa. Teoksesta keskustellessamme Billing kertoo, että videolla esiintyvät teini-ikäiset tytöt itseasiassa valitsivat hänet muiden taiteilijoiden joukosta komissiota varten. 1960-70-luvuilla tanssia ei pidetty toimintana jota varten pitäisi luoda omaa tilaa, ja suurin osa Råslättin julkisesta ulkotilasta varattiin sitä rakentaessa perinteisesti miesten aktiviteetteina ja läsnäoloa pidettyjä toimintoja varten. Jönköpingissä Mix Dancers on nykyisin yhteisöllisesti merkittävä toimija, mutta toimintaa ylläpidetään edelleen vapaaehtoisvoimin kellaritilassa. Billingin ja tanssiryhmän yhteisteoksessa ryhmän tanssijat ottavat itse julkisen tilan omistukseensa.
Ranskalaisen Pauline Fondevilan työskentely on läsnä eri puolilla biennaalia. Paikkasidonnainen performatiivinen teos Momentum10:ssä on The Promise by the Sea. Yhteistyössä paikallisen lasten purjehtimiskoulun kanssa toteutetussa teoksessa kaksikymmentä lasten kuljettamaa venettä lähtee liikkeelle erilaisia uusia tulevaisuuksia hahmottelevia sloganeita purjeissaan. Veneet purjehtivat sataman edustalla tuulisella merellä muodostelmassa. Purjeiden iskulauseet voisivat olla ajatus- tai puhekuplia, tai ehkä banderolleja mielenosoituksessa. Fondevilan pienikokoisia ja sympaattisia piirustuksia, joissa niin ikään yhdistellään referenssejä kuvitteellisista paikoista, meriaiheisista lauluista ja todellisuuden pakokeinoista, on esillä Galleri F 15:ssä. Lisäksi Fondevilan ääniteos kaikuu Momentum Kunsthallin portaikossa, dialogissa Tolaasin tuoksuteoksen kanssa. Teoksessa Pariisin kevään iskulauseet ovat päätyneet laulun muotoon, joka Fondevilan muiden teosten mukaisesti tapailee mahdollisuuksia toisenlaiselle todellisuudelle.
Hieman yllättäen lehdistötilaisuudessa todetaan leppoisaan sävyyn, että kyseessä on viimeinen vuosi, jolloin biennaalin käytössä on sitä varten rakennettu laaja taidehalli Momentum Kunsthall. Biennaali on ollut vuosien saatossa Mossin kaupungille tehokas väline kehittää kaupunkitilaa ja nostaa tiettyjen alueiden kaupallista arvoa. Lehdistötilaisuudessa kaupungin edustaja toteaakin hyvillä mielin, että alue jossa taidehalli sijaitsee, on nyt kylliksi kehitetty ja tilalle voidaan rakentaa uusia asuinrakennuksia. Emotionaalinen biennaali osuu Mossissa tänä vuonna samaa reittiä kipeisiin tunteisiin. Sadat kaupunkilaiset ovat joutuneet muuttamaan kodeistaan rautatieuudistuksen tieltä, kun kymmeniä asuinrakennuksia on purettu Mossin keskustan alueelta. Laajaa rakennusaluetta ympäröi tällä hetkellä korkea meluaita, ja lyhyenkin esittelyn pohjalta on helppo päätellä, että asia on kaupunkilaisille kipeä, ja kaupungin työntekijöille arka. Biennaali on valjastettu myös tämän kipukohdan korjaamiseen: Pauline Fondevilan tekstiteoksia, joissa on kaupungin työntekijän mukaan ”piristäviä viestejä”, on maalattu meluaidan pintaan luomaan ”mukavampaa tunnelmaa” ja ”iloisempia tulevaisuudennäkymiä kaupunkilaisille”.
Joku yleisöstä kysyy, tullaanko projektin yhteydessä antamaan tilaa kaupunkilaisten äänille tilanteesta ja Fondevilan teoksesta. Vastauksena on ei: kaupungin työntekijän mukaan tällaista dialogia ei haluta enää luoda, sillä se on ollut sävyltään niin negatiivista. On selvää, että tämän täysin dekoratiivisen eleen kohdalla kyseessä on myönnytys, jonka biennaali on joutunut tekemään keskeistä rahoittajaa kohtaan. Kentällä työskentelevänä on helppo ymmärtää syyt tällaisen tilanteen syntymiseen, ja elettä voi myös yrittää pohtia rakentavasti suhteessa biennaalin emotionaaliseen kehykseen. Muutoin tarkasti suunnitellussa ja sisällöllisesti kunnianhimoisessa biennaalissa tämä osuus näyttäytyy kuitenkin ennen kaikkea räikeänä muistutuksena kapitalismin ja taiteen arvojärjestyksestä, sekä kiusallisena myönnytyksenä kaupunkia kohtaan biennaalin järjestäjien taholta.
Näyttelyn nähtyäni ja sen kuratorisia tekstejä luettuani, en vieläkään tarkalleen tiedä mitä Momentum10:n emotionaalisuus oikeastaan tarkoittaa. Manen toteaa pressitekstissä tuntemisen olevan nykyisin vaikeaa: meidän on vaikea myöntää, että koko ihmiskuntaa määrittelee viime kädessä rakkaus, pelko, halu, paniikki, onni ja suru. Mutta onko tosiaan näin? Eikö esimerkiksi tämänhetkinen poliittinen tilanne, perussuomalaisten suosio, Brexit, Trumpin valinta, ja niin edelleen, ole osoitus siitä, että ihminen toimii ennen kaikkea tunteidensa varassa? Vaikka emotionaalisuus jää lopulta määrittelemättömäksi ja toisinaan vaikeasti tulkittavaksi, tämä voi biennaalin kannalta olla myös hyvä seikka: näyttelyä ei myöskään olisi voinut rakentaa kuvittamaan tiettyä käsitystä taiteen emotionaalisuudesta. Ehkä minua häiritseekin enemmän se, etten lopulta löydä Momentum10:stä niitä liikahduksia joiden perään lähdin, huolimatta siitä, että esillä on hienoja teoksia kiinnostavilta taiteilijoilta.
Kiinnostava teos suhteessa emotionaalisen näyttelyn ambivalenttiin emotionaalisuuteen on Salla Tykän Suomessa harvoin (jos koskaan?) nähty videoteos Victoria (2008), joka oli mukana myös vuoden 2009 Momentumissa. Teos kuvaa hidastetusti ja estetisoidusti amatsoninjättilumpeen harvinaista kukintaa, jonka aikana kasvi myös muuttuu naaraasta urokseksi. Teoksen kauneudesta on helppo haltioitua, samalla kun työssä keskeistä on kuitenkin amatsoninjättilumpeen eurooppalaiseen kolonialismiin perustuva historia sekä se, miten kauneus vaikuttaa ihmisen vallanhimoon. Näyttelyssä monien teosten keskeinen poliittisuus jätetäänkin katsojan vastuulle, rivien välistä luettavaksi. Konkreettisimmillaan emotionaalisuus tuntuu liittyvän muistoihin ja yhteyteemme historiaan. Manen korostaa, että tunteellisuus ei kuitenkaan määrity biennaalissa nostalgian kautta. Avainasemassa ovat muistot ja niihin liittyvien tunteiden huomiointi. Menneisyyttä on mahdotonta tuoda takaisin, edes biennaalin kehyksissä.
Oslossa on kesällä 2019 käynnistynyt myös uusi biennaali: osloBIENNALEN, joka tavallaan on biennaali, mutta tavallaan ei? Tutkiessani sen nettisivuja saan kuvan kaupunkitilaan levittäytyvästä ohjelmasta, mutta en ole täysin varma mitä on itseasiassa esillä. Saapuessani biennaalin tukikohtaan osoitteeseen Myntgata 2, minut napataan mukaan yksityiselle esittelykierrokselle. Toinen biennaalin kuraattoreista, Per Gunnar Eeg-Tverbakk, kertoo tarkemmin biennaalin lähtökohdista. Oslon kaupunki halusi biennaalin, johon kuratorinen työryhmä vastasi jollain ihan muulla. Yhdessä Eva Gonzáles-Sancho Bodero ja Eeg-Tverbakk ajattelivat biennaalin käsitteen uudelleen ja toisin. Kyseessä on pikemminkin uusi organisaatio tai instituutio, joka kuitenkin kulkee biennaalin nimellä. Käytännössä ensimmäinen editio on Oslon kaupunkitilaan levittäytyvä ja sitä eri tavoin aktivoiva projekti vuosille 2019-2024. Ohjelma hyödyntää ennen kaikkea julkista tilaa, ja se sisältää muun muassa interventioita kaupunkitilaan, uusia teostilauksia, seminaareja ja pedagogisen ohjelman.
Ensivaikutelmani on, että biennaalin kokeminen on sattumanvaraista, mutta hyvin käydessä todella erityistä. Saan kuulla, että pian on alkamassa ukkosmyrsky, ja siksi Carole Douillardin performatiivinen ja intensiivinen esitys The Viewers on peruttu tältä päivältä Oslon keskustassa. Eeg-Tverbakk vie minut kuitenkin muutaman minuutin kävelymatkan päähän Oslon kaupungintalolle kuuntelemaan Øystein Wyller Oddenin ääniteosta Power Line Hum (Composition for the organ in Oslo City Hall) (2019), joka on koettavissa 15 minuutin ajan päivittäin. Onneksi satuin tulemaan paikalle 10 minuuttia aiemmin! Kaupungintalon aula on täynnä turisteja. Vaikea sanoa, huomaavatko he urkujen muodostamaa hyrisevää ääntä, jonka tietokoneohjelma on tuottanut kaupungin sähkövirtoja mukaillen. Urkuja ei ole koskaan soitettu aiemmin. Olemme siellä kuitenkin yhdessä, kuuntelemme sähkövirtaa joka pitää kaupungin elossa – tiesimme sitä tai emme.
Kierroksen jälkeen pääsen kokemaan Mette Edvardsenin teoksen Time has fallen asleep in the afternoon sunshine – A library of living books (2010 -). Kyseessä on teoksen nimen mukaisesti elävien kirjojen kokoelma. Kävijä pääsee tapaamaan elävän kirjan, eli esiintyjän, joka puoli tuntia kestävän tilanteen aikana esittää tietyn kirjan kuulijalle. Pääsen tapaamaan Virginia Woolfin The Wavesin. Istuudumme kahdestaan pieneen huoneeseen Myntgatalla, ja tarina alkaa. Puoli tuntia myöhemmin tuntuu, että olen ollut aaltojen liikkeessä mukana Woolfin tarinassa, ja myös tutuissa maisemissa Englannin Cornwallissa. Jutustelemme Woolfin teoksesta ja sen merkityksestä esiintyjälle; kaikki Edvardsenin teoksen ”elävät kirjat” ovat saaneet itse valita teoksen, joka tuntuu heille merkitykselliseltä. Edvardsenin teoksen inspiraationa on ollut Ray Bradburyn romaani Fahrenheit 451 (1953), dystooppinen tarina yhteiskunnasta, jossa kirjat kielletään ja poltetaan. Romaanissa ihmiset alkavat opetella kirjoja ulkoa, jotta niitä voidaan kertoa eteenpäin ja tarinat säilyvät elossa. Toivon, että tällainen yhteiskunta tuntuisi täysin kuvittelemattomissa olevalta, mutta eihän se tunnu. Edvardsen on teoksessaan keskittynyt kirjojen sosiaaliseen ulottuvuuteen ja merkitykseen, ja teokseen osallistuminen on ennen kaikkea sitä: sosiaalinen ja emotionaalinen kokemus. Jään odottamaan seuraavaa tilaisuutta osallistua käynnissä olevaan teokseen jossakin toisessa yhteydessä. Jään myös suurella kiinnostuksella odottamaan, miten osloBIENNALEN tulee jatkumaan kesän jälkeen.
Tunteet tuntuvat olevan pinnassa Oslossa myös muissa näyttelyissä. Munchmuseetissa syyskuun alkuun saakka esillä oleva EXIT! -näyttely on viimeinen näyttely museon nykyisissä tiloissa, joissa se on ollut vuodesta 1963. Museo on rakennettu kodiksi Munchin Oslon kaupungille lahjoittamalle kokoelmalle, ja poistumisnäyttely rakentuu olennaisesti tämän seikan fiilistelyn, sekä yleisen muisteloinnin ympärille. Koskettavin kohtaaminen taiteen kanssa Oslossa tapahtuu lopulta Kunsthall Oslon tiloissa, jossa on esillä elokuun loppuun saakka näkö- ja kosketusaisteihin voimakkaasti vetoava ryhmänäyttely How The Universe Works. Näyttelytekstin mukaan kyseessä on taidenäyttely erityisesti lapsille, mutta myös aikuisille. Näyttely on osa Kunsthall Oslon vuoden pituista projektia, jonka kehyksissä taidehallin ohjelmisto suunnataan lapsille ja nuorille. Puen osia Kiyoshi Yamamoton Action means reaction -tekstiiliteoksesta (2019) päälleni ja lähden tutustumaan näyttelytilaan.
Näyttelyssä saa, tai on tarkoitus, koskea kaikkeen. Are Mokkelbostin suunnittelema näyttelyrakenne on joustava, ja se vaatii kävijältä paikoittain myös myönnytyksiä, kuten tilasta toiseen ryömimistä. Anawana Haloban ääni-installaatio The call (2019) vastaa kävijän huhuiluihin saman tien tai viiveellä; tilassa täytyy joka tapauksessa pitää ääntä, jotta teoksen pääsee kokemaan. Jälkikäteen mietin, jääkö näyttelystä lämmin olo nimenomaan tai ”vain” siksi, että taiteen kokemiseen liittyvät säännöt on kumottu. Kyse tuntuu kuitenkin olevan jostain kokonaisvaltaisemmalta – siitä, miten tila on onnistuttu rakentamaan siten, että jokainen teos saa tarvitsemansa paikan ja tilan, ja jossa ne keskustelevat sekä toistensa että taidehallin kävijöiden kanssa. Tila ei itsessään tunnu asettavan odotuksia kävijälle – kokemus syntyy ruumiillisesta ja materiaalisesta kohtaamisesta teosten sekä itse tilan kanssa. Yamamoton teoksen viittaan ja maskiin pukeutuminen saattaa näyttäytyä ensin pääasiallisesti hyvänä insta-tilaisuutena, mutta lopulta sen kautta tullaan osaksi laajempaa yhteisöllistä kokemusta (kuten mihin tahansa univormuun pukeutuessa), joka on lähtökohdiltaan ennen kaikkea lämminhenkinen, leikkisä, ja kyllä – voimakkaasti tunteisiin vetoava.
Elina Suoyrjö
Kirjoittaja kiittää lämpimästi Suomalais-norjalaista kulttuurirahastoa matka-apurahasta.