14.7.2009 Eeva Kemppi
24. Midnight Sun Film Festival Sodankylä 10.–14.6.2009.
Lapinsuun tunnelmallinen elokuvateatteri. Kuvaaja: Tomi KnuutilaVieraillessani kaksi vuotta sitten ensimmäistä kertaa Sodankylän elokuvajuhlilla olin riemuissani: vihdoinkin festivaali, jonne halusin palata ja jonne en olisi koskaan liian vanha. Sodankylä palautti uskoani ja uudisti käsitystäni elokuvasta taidemuotona. Se muistutti, että elokuvakin ylittää rajoja ja kohoaa taiteeksi. Eikä ainoastaan vanhat kunnon klassikot, vaan koko ajan tehdään upeita, moni-ilmeisiä ja paljon puhuvia elokuvia. Ne pääsevät vain harvoin levitykseen surkeaksi kaventuneen maahantuonnin takia.
Tänä kesänä 24. kertaa järjestetyt elokuvajuhlat ovat keränneet laajan joukon uskollisia ihailijoita. Uusia ystävyyssuhteita syntyy koko ajan. Festivaaleille kokoontuu vuosittain joukko eri-ikäisiä ja erilaisia elokuvan ystäviä, jotka haluavat uppoutua filmin, valon ja pimeyden taikaan sekä nähdä kiinnostavia elokuvia viiden päivän ja viiden yön ajan. Kun sukellat elokuvateatterin pimeydestä ulos ehtiäksesi seuraavaan näytökseen – mihin aikaan tahansa – on Sodankylässä valoisaa.
Yleisömäärä on kasvanut vuosi vuodelta. Tänä vuonna festivaali alkoi jo pullistella vierasmäärien äärirajoilla. Suositut mykkäelokuvien livenä säestetyt näytökset olivat loppuunmyytyjä jo ennen näytöspäiviä ja suosikkielokuviin sai jonottaa ihan todenteolla. Järjestäjillä riittää haasteita mikäli haluavat kasvattaa festivaalin suosiota ja samalla säilyttää elokuvajuhlien ainutlaatuisen, lämpimän ja kotikutoisen ilmapiirin.
Sodankylän katuja astelevat rintarinnan elokuvan suuret nimet ja juhlille eksyneet ensikertalaiset. Ennen elokuvan alkua kahvijonossa vieressäni tilaa paperimukillisen mustana brittiläinen ohjaajalegenda John Boorman. Yökerhon pikkutunneilla kehtaan kömpelösti tunnustaa eräälle ihailemalleni ohjaajalle pitäväni tämän elokuvista kovasti. Ja mistään ei tehdä sen suurempaa numeroa, suomalaiskansalliselle vaatimattomuudelle uskollisena. Luulen, että tähtiäkin miellyttää vaihteeksi mutkattomuus.
Sodankylä on mahtava mahdollisuus tutustua klassikoihin sekä nähdä mitä juuri nyt elokuvan kentällä tapahtuu. Mieleenpainuvaa Sodankylässä on juuri se, millainen kokemusten verkosto ainutlaatuisesta pohjoisen pikkukaupungin tunnelmasta, festivaalivieraista ja festivaaleilla nähdyistä vanhoista sekä uusista elokuvista muodostuu. Yllättävistä yhdistelmistä ja kohtaamisista muodostuu jokaiselle omanlaisensa, mutta samalla jaettu kokemus.
Tänä vuonna Sodankylän vierailijajoukko oli edellisvuosiin verrattuna nuorentunut. Päävieraan, veteraaniohjaaja Boormanin (s.1933) rinnalla festivaaleilla vieraili mm. uutta elokuvasukupolvea edustavat Saksan turkkilainen Fatih Akin (s. 1973), iranilainen toisen polven elokuvaohjaaja Samira Makhmalbaf (s. 1980) ja Kazakstanin kansainvälisesti tunnetuin elokuvantekijä Sergei Dvortsevoi (s. 1962).
Sodankylän parasta antia elokuvien rinnalla ovat perinteeksi muodostuneet aamukeskustelut, joissa festivaalin itseoikeutettu kantaisä ja dynamo Peter von Bagh haastattelee vieraita heidän elämästään ja elokuvista. Von Bagh tietää ja tuntee, mutta antaa kaiken tilan haastateltavilleen. Keskustelut yltyvät parhaimmillaan kiinnostaviksi pohdinnoiksi elokuvan ja elämän olemuksesta. Kun kuulee ohjaajien puhuvan työstään ja näkee laajasti saman ohjaajan tuotantoa, tuntuu että pääsee kurkistamaan syvälle heidän (elokuvalliseen) ajatteluunsa.
Dokumentin ja fiktion rajajoilla
Neljä pitkää elokuvaa tehnyttä Samira Makhmalbafia hämmästellään minne ikinä hän meneekin. Makhmalbaf oli vasta 18-vuotias, kun hänen kehitysvammaisten sisarusten elämästä kertova esikoiselokuva valittiin Cannesin filmijuhlien pääsarjaan. Ensimmäisissä elokuvissaan Omena (1998) ja Liitutaulut (2000) iranilainen Makmalbaf käsitteli kotimaansa kulttuuria ja elämäntapaa dokumentaarisella otteella, unohtamatta varjopuolia. Kaksi viimeisintä elokuvaa hän on joutunut tekemään Afganistanissa.
Samira Makhmalbaf aamukeskustelussa Kuvaaja: Annina MannilaTodellisuus tunkeutuu elokuvafestivaaleille, kun Samira saapuu haastatteluun kyyneleet silmissä. Hän on juuri saanut kuulla maansa presidentinvaalien tuloksesta. Istuva presidentti Mahmoud Ahmadinejadin saavutettua murskavoiton, vilpillisesti tai ilman vilppiä, on Makhmalbafin mahdotonta uskoa muutokseen, jota monet Iranissa janoavat.
Taiteilijoiden ja toisinajattelijoiden elintila käy ahtaaksi. Samiran isä, yksi Iranin tunnetuimmista elokuvaohjaajista Mohsen Makhmalbaf on jo muuttanut Pariisiin, jossa Samirakin ajoittain asuu. Kotimaansa sorrettujen tarinoita elokuvissaan kertova ohjaaja tuntee olevansa koditon.
Dokumentin ja fiktion rajavesissä liikkuu myös Neuvostoliitossa kasvanut ja alun perin Aeroflotilla uraa luonut dokumenttiohjaaja Sergei Dvortsevoi. Vahingossa elokuvan pariin päätyneen ohjaajan elokuvien rytmi on vangitseva. Hän antaa kohtausten edetä omalla painollaan, kuvattaviensa omassa rytmissä ja tilanteen energiavirran mukaan. Kuvaan ei tarvita mitään muuta kuin pieni kazakstanilainen poika syömässä puuroa ja nukahtelemassa, kaikki draaman ja komedian elementit ovat läsnä.
Dvortsevoi kuvaa dokumenteissaan Paradise ja Highway synnyinmaansa arojen katoavaa elämäntapaa. Surumielisen kauniissa elokuvissa on kaihoa ja nostalgiaa. Todellisten ihmisten kohtaloiden kuvaaminen on herättänyt miettimään dokumenttiin liittyviä moraalisia kysymyksiä. Mitä ohjaajan valinnoista seuraa kuvauksen kohteille dokumentin jälkeen?
Ohjaaja onkin siirtymässä fiktion pariin. Hänen ensimmäinen fiktioelokuvansa Tulpan (2008) jatkaa dokumenttien jalanjäljillä. Tulpan kertoo Kazakstanin aroille palaavasta laivaston matruusista, joka haaveilee omasta lammaskatraasta ja vaimosta. Elokuvassa on juonta vain siteeksi. Tärkeämpää on kuvata perinteistä elämäntapaa päähenkilön kautta.
Suoraan päin sentimentaalisuutta
Festivaalien valovoimaisimmaksi hahmoksi nousee energisen olemuksensa, poikamaisen charminsa ja upeiden elokuviensa ansiosta siirtolaisuutta ja kulttuurien törmäyksiä kuvaava Fatih Akin. Turkkilaisten siirtolaisten poika, Hampurissa koko elämänsä asunut Akin on aina elänyt kahden maailman välissä. Kotona puhuttiin
Fatih Akin esittelee elekuvaansa Solino. Kuvaaja: Santeri Happonen turkkia tai väärää saksaa ja katsottiin turkkilaisia elokuvia, kadulla ja koulussa vastassa oli saksalainen todellisuus.
Näistä polttavista ja ajankohtaisista aiheista ei Euroopassa ole tehty liikaa elokuvia, Suomessa ei juuri ollenkaan. Kuitenkin yhä useamman eurooppalaisen identiteetti rakentuu kulttuurien risteyskohdissa ja joudumme avaamaan silmämme erilaisista taustoista tuleville ihmisille, halusimme tai emme.
Kaukaa kotoa oleminen ja sukupolvien yli ulottuva nostalgia on tunnistettavaa kolmannen polven karjalaisellekin. Akinin kuvaamana kaipuu ei ole pelkkää synkkyyttä, vaan hän näkee kaipauksen koomisuuden.
Akinin elokuvat eivät edusta eurooppalaista taide-elokuvaa, vaan hän haluaa kertoa tarinoita viihteellisyyttä unohtamatta. 1980-luvulla nuoruutensa viettänyt ohjaaja kertookin saaneensa vaikutteita nimenomaan uudesta Hollywood-elokuvasta ja 70-luvun populaarikulttuurista.
Akinin elokuvat kiinnostavat epätäydellisyytensä ja rohkean tunteellisuutensa takia. Niissä näkyy häpeämätön keveys ja romanttisuus. Elokuvat vilisevät ihmeellisiä sattumia, kohtaamisia ja kohtaloita. Välillä elokuvien logiikka lähenee musikaalien logiikkaa: Oh, miten törmäsinkin sinuun näin sattumalta! Juuri näin ihmeellistä, absurdia ja pateettista elämä on.
Varsinainen läpimurtoelokuva oli Suoraan seinään (2004), joka kuvaa kahden yhteiskunnan laitamilla elävän Saksan turkkilaisen siirtolaisen ystävyydestä rakkaudeksi kehittyvää suhdetta. Suoraan seinään sekä kuuden ihmisen kohtaloita Saksassa ja Turkissa seuraileva Taivaan reunalla (2008) pääsivät levitykseen myös Suomessa.
Sodankylässä tarjoutui tilaisuus tutustua ohjaajan varhaisempaan tuotantoon: Heinäkuussa (2000) sekoittaa hilpeästi road movieta ja romanttista komediaa. Solino (2002) kertoo vahvoin melodramaattisin vivahtein kahden veljeksen kasvutarinan italialaisen ja saksalaisen kulttuurin välimaastossa. Nämä elokuvat eivät ehkä ole elokuvahistorian merkkipaaluja, mutta avartavat käsitystä yhden nykyhetken kiinnostavimman elokuvantekijän tuotannosta. Ja kuten Akin sanoo: ”Varhaiset elokuvani ovat kuin lapsia, niissä näkee virheitä, mutta niitä rakastaa ja puolustaa.”
On virkistävää, miten Akin vastustaa yliälyllisyyttä ja teennäistä syvällisyyttä. Von Baghin kysyessä että mitä meri merkitsee Hampurissa kasvaneelle ja Istanbulia useissa elokissaan kuvanneelle ohjaajalle, Akin tokaisee: ”Merestä saa kalaa, se on hyväksi silmille, sekä raitista ilmaa.” Näin elämänmakuisia elokuvia ei synny ryppyotsaisella älyllisyydellä.
Elokuvat eivät kuitenkaan ole missään nimessä tyhjiä tai pinnallisia. Akinin tuotannossa on voimakas yhteiskunnallinen ote. Hän kuvaa olosuhteita ja elämisen ehtoja: näyttää rakenteita, jotka vaikuttavat ihmisten kohtaloihin.
Ohjaajasta on saksalaisessa mediassa yritetty puoliväkisin tehdä uutta Fassbinderiä. Akin ei juuri rinnastusta tunnista. Hänen mukaansa se kertoo enemmän lehdistön tarpeesta löytää uusi mestari, pelastaja saksalaiselle elokuvalle. Fassbinderin ja Akinin elokuvista voi kuitenkin nähdä samaa sosiaalisen rakenteen tunnistamista ja analyysiä, molempien vaalimaa suoraa sentimentaalisuutta unohtamatta.