Kari Yli-Annala 11.8.2016
Matkustin Sodankylän elokuvafestivaaleille mukanani teltta ja makuupussi. Läpi yön paistavan auringon ja laadukkaan ohjelmiston lisäksi elokuvajuhlien mainetta ovat vuosien mittaan kasvattaneet legendaariset ohjaajavierailijat, pitäytyminen filmikopioissa mikäli mahdollista sekä aamukeskustelut [1]. Festivaalin historian alun näkyvimpänä hahmona Peter von Bagh ei tunnu jättäneen festivaalia kuolemansa jälkeenkään. Hän on mukana vuoden 2016 festivaaleilla muun muassa Tapio Piiraisen uuden henkilödokumentin kohteena sekä kirjamyyntipöydillä olevien kirjojensa ja DVD-julkaisujen kautta. Aamuisten ohjaajakeskustelujen moderoijat kysyvät edelleen hänen laillaan ”minkä elokuvan ottaisit mukaan autiolle saarelle?”, ja löytyyhän Sodankylästä hänen nimeään kantava katukin.
Professori Olaf Möllerin sekä italialaisen dokumenttielokuvaohjaaja Gianfranco Rosin välisessä aamukeskustelussa vastaus aution saaren elokuvan kysymykseen löytyi nopeasti. Se oli katulasten ja sokean kerjäläisen raadollisesta elämästä kertova Luis Buñuelin Meksikon kauden mestariteos Los Olvidados (1950). Haluaisin nähdä myös elokuvan, jonka Rosi mahdollisesti itse tekisi autiolla saarella. Useimmat hänen elokuvistaan sijoittuvat jo rajatuille alueille. Uusi Fuocoammare (2016) käsittelee Lampedusan saarta, ensimmäistä paikkaa Euroopassa, jonne Välimeren yli tulevat ihmissalakuljettajat purkavat lastinsa. Ihmishenkiä menetetään usein joko hukkumisen tai ahtaisiin tiloihin tukehtumisen vuoksi.
Rosi on pitkän linjan dokumentaristi, joka liikkuu kuvausmatkoillaan useimmiten yksin. Hänen taitonsa tarttua kuvattavaan hetkeen on peräisin filmin aikakaudelta, jolloin filmimateriaalia piti käyttää harkiten. Videomateriaalin tuhlailun aikakaudellakin kokemuksesta on hyötyä. Hetkien järjestäminen on tietoista, mutta niiden tunnistaminen edeltäkäsin edellyttää intuitiota. Fuocoammare etenee verkkaisen keston ja kehittelyn avulla poiketen uutis- ja standardidokumenttielokuvan rytmistä. Kuvatessaan merimatkan kauhut kokeneita murheellisia pakolaisia, näkövaikeuksista kärsivää 12-vuotiasta poikaa ja yhteisön humaania lääkäriä hän tuo saaren arjen ja olosuhteet hyvin lähelle. Rauhallisen pinnan alta kohoavat aika ajoin totuuden silmät, joihin on vaikea katsoa. Elokuvan kantava viesti on, että ne ovat siellä myös rauhallisimpina hetkinä. Toivottavasti niiden kohtaamisen jälkeen ehkä myös EU-tason päättäjien on vaikeampi paeta moraalista vastuutaan poliittisista päätöksistä.
Tietoisuutemme on valikoiva. Suljemme paljon pois havaittavasta maailmasta. Näkyviin tulemisessa ei ole kyse pelkästään tietoisesta toiminnasta vaan myös tiedostamattomien prosessien hyväksymisestä nimenomaan asioiden esiintulon auttajina. Asioiden ”sisäistäminen” tarkoittanee juuri tätä. Uusi tutkimus tuntuu sanovan että tietoisuuden rooli useimpien havaintojen tekijänä ja välittömien tehtävän suorittajana on itse asiassa lopulta melko vähäinen tiedostamattomien prosessien tehdessä suurimman osan työstä [2]. Kenties tietoisuus itsestä ja maailmasta sen kielellisine tulkintoineen on ”vahinko”, josta saamme olla kiitollisia.
Pidän Mika Taanilan yhteistyössä runoilija Harry Salmenniemen kanssa tekemää tekstipohjaista elokuvaa Mannerlaatta (2016) kiinnostavana nykyhetkeä havainnoivien aivojen tapahtumien kuvana. Kehystarinansa mukaisesti Mannerlaatta tapahtuu matkalla idästä länteen, lennolla Tokiosta Helsinkiin. Mahdollisen unen rajalla mellastavat omituiset assosiaatiot, kerronnalliset ja katkonaiset yhteydet, joista päivätajunkin jatkumo aina muodostuu. Mutta samalla se on systemaattisen avantgarden metodien tapaan orkestroitu objekti, joka näyttäytyy samanaikaisesti sekä ylevänä synteesinä että erillisinä virtoina. Kun tähän vielä liittyy filminauhalle tarttuneiden hieroglyfien kollaasi, saavutaan lähelle lettristi Isidore Isoun ajatusta hypergrafiasta, jossa erilaiset merkkijärjestelmät kirjoituksesta piirroksiin, nuottikirjoitukseen ja kiinalaiseen kalligrafiaan muodostavat monikerroksisen partituurin.
Vaikka yksilön eloonjääminen ja maailmankokemuksen jakaminen pohjaakin jatkuvuuteen ja siten merkityksellisyyteen, aivot luovat yhtä paljon myös merkillisiä merkityksettömyyksiä. Mannerlaatassa Taanila liittää sanat filmikopion muodostamaan filmiruumiiseen, jonka keston aikana tapahtuu monia merkillisiä prosesseja. Elokuvateoksilla ei luonnollisestikaan ole mahdollisuutta edes kvasihegeliläiseen tietoisuuteen mutta jokaiselle elokuvahullulle on päivänselvää että yksittäiset hienot elokuvat tavoittavat kuitenkin usein totuuden, joka on enemmän kuin kerronnallisen elokuvan esittämät ”kieli ja ruumiit”, kuten Alain Badiou ehdottaa [3]. Olemme ajallisia olentoja ja ajalliset elokuvateokset vaikuttavat meihin erityisin tavoin.
Sodankylässä esitetyssä Mia Hansen-Løven elokuvassa L´Avenir (2016) fenomenologista filosofiaa opettava päähenkilö (Isabelle Huppert) joutuu eron, äitinsä vanhuuden ja opiskelijoidensa valintojen myötä pohtimaan uudelleen elämänvalintojaan, itsenäisyyttään ja vastuutaan. Mikä lopulta muuttuu ja antaako ero lisää tilaa tarkat rajat elämälleen antaneelle keskiluokkaiselle akateemiselle ihmiselle? Uusi tila avautuu mutta ratkaisua ei tehdä vaan prosessi jää olemaan, toisin kuin vain ”kieleen ja ruumiseen” tukeutuvissa elokuvissa.
Jotenkin havahdun. Matkalukemiseksi valitsemani pienen, pyörryttävän kirjan teemat alkavat ilmeisesti vaikuttaa muistiinpanoihini vaikken ole sitä edes avannut. Nukkua kirja tyynyn alla ja nähdä siitä unta on eräänlaista arjen voodoota. Leirintäalueelle pystytetyn telttani sääkunto on vielä käytännössä testaamatta. Ohjelma ei pyöri aivan täyttä vuorokautta vaan aamuyöstä on mentävä nukkumaan. Sade ei ole tullut sisään telttaan, joten uni koittakoon.
Ennen unen tuloa ehdin miettiä Olaf Möllerin kokoamassa 1950-luvun saksalaiselokuvien sarjassa näkemääni Helmut Käutnerin elokuvaa Ja lopussa oli hiljaisuus (1959). Käutner siirsi William Shakespearen Hamletin tapahtumat Ruhrin teollisuusalueelle rikkaan teollisuussuvun piiriin. Yhdysvalloista saapuneen Johnin (Hardy Krüger Hamletina) ja Feen (Ingrid Andree Ofeliana) suhteessa tehtyjen tekojen syyllisyydelle ei tällä kertaa suotu kuoleman tuomaa vapahdusta. Vaikka liikeyrityksen johdon ottaneen ja veljensä puolison naineen sedän rikos paljastuukin, niin Käutnerin elokuvan päättävät Fee-Ofelian sanat muistuttavat siitä kuinka John-Hamlet on tapahtumien kuluessa aiheuttanut myös Feen isän kuoleman. Shakespeare tiesi hyvin, miten tuhoisia seurauksia kuolevaisten pakkomielteinen järkähtämättömyys voi aiheuttaa. Samaa todistaa myös 1900-luvun alkupuolen historia, jonka jälkipuinnista Käutnerin elokuvassa on kyse.
Sodankylän elokuvien skaala oli laaja tietoisuuden ja ihmisyyden kysymyksiä kysyvän Andrei Tarkovskin Solariksen (1972) menetyksen rekonstruktion suloisesta itsepetoksesta Jiří Menzelin festivaalisuosikin Tyttö kaljassa (1981) komedialliseen iloitteluun. Bohumil Hrabalin lapsuudenmuistoihin perustuva tarina panimonomistajan eloisasta vaimosta herätti myös ansaittua feminististä kritiikkiä seuraavan aamun kahvilakeskusteluissa. Hrabalin tekstiin pohjautuva Tarjoilin Englannin kuninkaalle (2006) vyörytti puolestaan itäblokin 1900-luvun historian katsojan eteen surrealistisin kääntein, jotka liittyivät usein rahaan.
Solariksen ohella festivaaliohjelmassa oli toinenkin Stanisław Lemin teokseen pohjautuva elokuva. Jindřich Polákin ohjaaman science fiction -elokuvan Ikarie XB 1 (1963) jälkeen tuntui hyvältä pysähtyä Kitisen joen sillalla, puolivälissä matkaa leirintäalueelle, katsomaan taivaankantta, jota tekee mieli enemmän kuin ennen kutsua suureksi projisointikalvoksi. Ilmakehä on ohut mutta tanssimme täällä omanlaisinamme hyttyshumanoideina. Valo, ilma ja vesi menevät ihohuokosten läpi, puhumattakaan punaista verta imevistä ötököistä joille se on suorastaan elämäntehtävä. Vaikka selluloidifilmi onkin fossiilisten polttoaineiden ja materiaalien kauden materiaali, tekee mieleni julistaa sen ylistystä. Enpä tiedä mikä minua vaivaa – päivän hulluus vaiko sittenkin vain elokuvahulluus?
[1] Nimilista Sodiksen ohjaajavieraista vuoteen 2014 asti löytyy täältä.
[2] Soon, Brass, Heinz & Haynes: Unconscious determinants of free decisions in the human brain.
[3] Alain Badou: Cinema (Polity Press, 2013).