Veikka Lahtisen kirjoitus siitä, miten hän on peruutellut verkkoaktivistin asemasta, on herättänyt keskustelua. Lahtinen kokee, että viime vuosien antirasistinen ja feministinen nettitoiminta, jossa hän oli täysillä mukana, loi käytännössä identiteettihierarkian ja kielenkäyttövirheiden vahtimisen kulttuurin. Siinä jäi sivuun varsinainen argumentaatio ja sen tunnustaminen, että ihmisillä on erilaiset valmiudet omaksua terminologiaa. Lotta Aarikka vastasi kirjoitukseen tuoreeltaan seikkaperäisesti. Hän näkee, että Lahtinen tulee niputtaneeksi tietynlaisen ilkeilyn kaikkien feministiryhmien tai feminismin itsensä piirteeksi, vaikka se on vain yleisesti ottaen inhimillistä: väsymystä, ilkeilleessä henkilössä itsessäänkin katumusta aiheuttavaa tai henkilökohtaista vastareaktiota itseä marginalisoiville valtarakenteille.
Keskustelu on sittemmin ryöpsähtänyt pitkin poikin sosiaalista mediaa. On esitetty teräviä huomioita ja teoreettisia tarkennuksia mutta myös pika-arvioita puolesta ja vastaan. Vyyhti on vienyt minua pohtimaan, mitä kieli ja keskustelu oikein ovat ja miten ne toimivat tässä asiayhteydessä.
”Feministi”
Aarikka mainitsee kielenkäytöstä esimerkin, joka on nähdäkseni asian ytimessä.
Vaikka koen yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon tavoittelun olevan keskeinen motivaationi poliittiseen toimintaani, jota kirjoittaminen on, en ole ”feministibloggari”. Koen, että julkifeministimiehet saavat eri tavalla säilyttää muitakin ominaisuuksia itsessään, ja se kiukuttaa minua.
Minä ja Veikka voimme tosiaan sanoa olevamme feministejä ilman, että se rajoittaa meitä. Julkisissa miehiksi määrittyvissä hahmoissamme on yhä lähtöoletus, että on positiivista, jos tunnustaudumme myös feministeiksi – kaiken muun olemisemme ohella. Kun mieshahmo esittäytyy feministiksi, avautuu vallitsevissa keskustelurakenteissa aivan eri liikkumatila kuin naishahmon tai muunsukupuolisen hahmon sanoessa samaa. Kirjaimellisesti yhtenevän puheaktin merkitys ja toiminta riippuu puhujahahmosta.
Vaikka olen feministi, en voi tässä mielessä todella sanoa olevani sitä. Tätä kyvyttömyyttä ei aiheuta vakaumukseni epävarmuus tai ”kiukkuisten” feministien oletettu valtarakenne julkisessa keskustelussa, saati sananvapauden luuloteltu kaventuneisuus tai mikään tällainen. Sanomisessani ei yksinkertaisesti ole sellaista riskiä, työtä ja kumouksellisuutta, joka tuohon käsitteeseen olennaisesti kuuluu ja joka juuri sellaisena joutuu jatkuvasti vallitsevien rakenteiden kontrollointiyritysten – kuten stereotypisoinnin tai lokeroinnin – kohteeksi. Minun feministiksi julistautumiseni, vaikka sitä voidaan pitää toisella tapaa tervetulleena, ei siten voi samalla tavalla raivata tilaa tai parantaa yhteiskuntaa, vaan on omiaan kääntymään siihen, että mieshahmo valloittaa keskusteluareenaa – halusin eli en.
Sana ”feministi” (kuten moni muukaan) ei ole yksinkertaisesti tietyn aatteen kannattajan nimitys. Se on myös esittäytymisen performatiivi, keskusteluun osallistumiseen ryhtymistä, keskustelutilan avaamista sekä roolin tai hahmon ottamista. Tässä käytössään sillä on ensimmäisen persoonan persoonapronominia muistuttava ulottuvuus: se vaihtaa toimintatapaansa riippuen siitä, kuka (tai mikä hahmo) sen lausuu.
Kieli toimii toisin kuin perinteisesti on ajateltu. Länsimainen kielikäsitys on historiassaan painottanut nimisanoja, sanaluokkia, sekä merkitsemisen ja representoinnin tehtäviä ja sysännyt sivuun muun muassa illokutionaarisen ulottuvuuden. Voi jopa sanoa, että tämä kielikäsitys on tietyllä tavalla liitossa patriarkaalisten rakenteiden kanssa. Oletettu julkinen hom(m)ososiaalinen puhujasubjekti näyttäytyy neutraalina nimettävien ja representoitavien asioiden tarkastelijana ja siten myös maailmankatsomuksensa itseriittoisena valitsijana kaiken muun olemisensa ohella.
Näin ollen sanon feministisyyteni aina ”väärin”. Tulen sanomisellani aina tehneeksi muuta kuin aion. Jo tästä syystä tässä aihepiirissä pitää puheenvuoroissa olla etusijalla kukin hän, jolle feministiksi julistautuminen merkitsee sitä, mitä se todella merkitsee. On asian kannalta vähemmän tärkeää, että minulla on se vaikeus, ettei tuo sana merkitse kohdallani samaa. Tämä ei tietenkään tarkoita vaatimusta, että minun pitää tyyten vaieta.
Hahmon ironinen haltuunotto
Feministi-sana on kuitenkin vain yksi esimerkki. Sama koskee tunnetusti kaikkea kielenkäyttöä. Sanoja pitää aina varoa, vaikka Lahtinen näkee sen huonona merkkinä. Varominen tapahtuu kuitenkin täsmälleen siten kuin muussakin kielen käytössä. Pitää pohtia, tuleeko sanoneeksi, mitä tarkoittaa (vaikka, ja tässä on yhdeltä kannalta asian ydin, puheen tarkoittamista ei voi varsinaisesti ottaa haltuun). Kaiken muun merkityksenmuodostuksen ja kielen toiminnan ohella on vain huomioitava, mitä sanat tarkoittavat omasta puhujapositiosta lausuttuina. Samalla toki, mahdollisuuksien mukaan, pitää yrittää purkaa tuon position etuoikeuksia.
Viimeistään tämä, että on kyse kielestä tällä merkitsemisen, tarkoittamisen ja toimimisen perustasolla, tekee selväksi, että kyse ei ole vain subjektiivisista loukkaantumiskokemuksista. Kyse ei ole myöskään pelkistä yhteiskunnallisista valtarakenteista tai retoriikasta. Kyse on kielestä itsestään, siitä, miten nuo kaikki muut tekijät ovat kielen perustavassa toimintavallassa kiinni. Siitä, mitä tulee sanoneeksi tai mitä tehneeksi sanoillaan.
Jokainen sana on kaiken muun ohella puhujahahmon rakentamista ja esitystilan raivaamista ja yleisön asettamista. Kaikessa kielessä vallankäyttö alkaa jo tästä esitystilanteen konstruoivasta jännittämisestä tai siitä, että on ylipäätään kieltä ja että nyt tässä ja joka kerta on olemassa kulloinenkin puheenvuoro, esitys, itsensä esittely puhujana, oletusyleisön rakentaminen. Kaikki tämä on vallan toimintaa – mikä ei kuitenkaan tarkoita ”pahaa” sinänsä eikä sitä, että tämä valta olisi jonkin ihmissubjektin hallussa.
Lahtinen kertoo tapauksesta, joka ratkaisevasti vaikutti hänen vetäytymiseensä. Hän oli omassa profiilikuvassaan kääntänyt ironisesti ympäri rasistien viljelemän ilmaisun ”toinen ääripää”. Tällainen haltuunotto kuitenkin myös tunnustaa käsitteen olemassaolon ja Lahtinen toki ymmärsi näin tapahtuvan. Toinen verkkoaktivisti oli sitä mieltä, että näin se tulee vahvistaneeksi rasistien ajattelutapaa. Hän torjui Lahtisen pyynnöt selvittää tätä yksittäisasiaa ja käytti retorista keinoa, jota yleensä käytetään trolleja tai sellaisia kysymysten hokijoita vastaan, jotka siirtävät asian selvittämisen vastuun kokonaan toiselle osapuolelle: palkkion vaatimista selvitystyöstä.
Etäisyyden päästä näyttää siltä, että Lahtisen ja toisen aktivistin erimielisyys koski oikeastaan sitä, mitä tuolle käsitteelle kannattaa ensi sijassa tehdä. Pitääkö sitä kritisoida suoraan ja vastustaa sen olemista ja valtaa, vai kannattaako se jo omia subversiivisen ironisesti ja siten vesittää sen saavuttamaa asemaa vähitellen.
Tarina ei kerro, mutta voi olla, että kiistassa on mukana sama ilmiö kuin edellä ”feministin” kohdalla. Lahtisella saattaa olla valkoihoisena mieshahmona ja melko tunnettuna verkkoaktivistina rodullistettua aktivistia parempi tai etuoikeutetumpikin mahdollisuus ottaa ”toisen ääripään” käsite ironisesti haltuun. Toki se on hänellekin riski ja vastaisku rasistien lähettämille vihakommenteille ja -postille. Silti se ei ole tekona aivan ongelmaton niitä kohtaan, jotka kokevat aktiivisesti suoraa syrjintää mutta eivät voi tehdä samaa samassa merkityksessä kuin Lahtinen, koska lähtökohtainen puhujapositio on erilainen. Ironisoitunakin käsite tulee vahvistaneeksi valtaansa rodullistettua aktivistia kohtaan, vaikka ironia vesittää sen vaikutusta Lahtisen kaltaiseen puhujahahmoon. Toisaalta ei ole aivan kohtuuton vaatimus, että tällaisen kritiikin sanoisi auki sitä pyydettäessä. Asia ei ole kiistaton tai googlaamalla selvitettävissä, vaan koskee tarkoin määriteltyä tilannetta.
Lahtinen joka tapauksessa koki, että häntä kohdeltiin asiattomasti ja että keskusteluun olisi pitänyt pystyä sen sijaan, että mentiin yksipuoliseen kielen vahtimiseen. Aarikka ei kiistä tätä, mutta erottaa tällaisen käytöksen itse asiasta, feminismistä ja antirasismista.
En yritä tässä ratkoa kiistaa, saati esiintyä kiistan ratkojana sen yläpuolella, vaan pohdin kieltä. On kuitenkin syytä piirtää kiistan ääriä paremmin näkyviin muutamalla kysymyksellä.
Onko nyt vain niin, että terminologian hallitseminen voi tuottaa kielen vahtimista, osaamisella pätemistä ja huonoa käytöstä, jolle hyväkään asia ei ole immuuni? Ei oikein. Tässä tapauksessa asiasisällöllä – identiteetillä ja valtarakenteilla – tuntuu olevan kiinteämpi yhteys konfliktiin ja on syytä tuoda esille ristiriita käytöksen ja aatteen välillä. ”Vahdittavana” on juuri se, millaista todellisuutta kieli tuottaa, mutta vahtiminen itse on myös kieltä. Onko kyseessä sitten se, että tällainen identiteettipolitiikka kääntyy itseään vastaan ja muuttuu jo kielenkäytönkin tasolla identiteettihierarkioiksi, vallankäytöksi ja vastakkainasetteluksi. Ei ole näinkään, sillä (alistetummassa asemassa olevaa voimaannuttava) identiteetin käsite ei tässä käytössään ole lukkoon lyövä vaan tietoisesti positiivisessa käymistilassa kohti yksilön oikeuksien toteutumista eli keino palauttaa määrittelyvaltaa yksilölle itselleen. Olisiko sitten niin, että asia on eittämättä vaikea, mutta kipuilu kuuluu oppimiseen ja siitä pitää päästä yli? Ei, sillä oppimista ei tapahtunut eikä profiilikuvaa koskenut asia ratkennut, vaan jäi kiistanalaiseksi. Kokemus siitä, että on ”mahdotonta” toimia oikein, näyttäytyi toimintakieltona.
Mistä tässä väitetyssä ”kielen vahtimisessa” ja kenties liiallisessa sellaisessa on kyse? Tai miksi tuntuu siltä, että kysymys siitä, kuka tai minkä hahmon omaava henkilö puhuu, korostuu asiassa liikaa?
Esittäytyminen
Sekä feministi-sanan kohdalla että Lahtisen ironisen profiilikuvan tapauksessa on kyse esittäytymisen performatiivista. Tämä on nähdäkseni asian ydin. Tästä voinkin oikaista kirjoitukseni pääpointtiin, joka on sinänsä itsestään selvä.
Sosiaalinen media on jatkuvan esittäytymisen paikka.
Sosiaalinen media on sitä, mitä se on. Naamataulut vilistävät julkaisuvirrassa eivätkä ehdi paljoa sanoa. Jokainen some-käyttäjä tulee päivityksillään, kommenteillaan ja linkityksillään määrittäneeksi itseään, tehneeksi itsestään mimeettisen esityksen ja hahmon yleisöoletuksineen ja esiintymistiloineen. Jokainen status, postaus ja tviitti on hahmon esittäytymistä, tarkoittipa sitä tai ei.
Näin ollen jokainen päteväkin argumentti tai hyvään tähtäävä kommentti on valmiiksi kehystetty myös oletuksella, että itseä samalla esitellään, ja siten epäilyillä narsismista tai moraaliposeerauksesta. Mikä onkaan helpompaa ”kritiikkiä” kuin lausua vain ääneen toista kohtaan se, minkä sosiaalinen media on jo rakennemuodollaan kuiskannut ja joka sopii melkein mihin tahansa: toinen ”poseeraa”, ”hyvesignaloi”, ”uhriutuu”? Toisaalta yksittäinen naamakirjailija tai bloggari voi todella livetä some-narsismiin juuri siksi, että sosiaalisen median rakenne on jo pedannut nämä valmiiksi ja imee tähän suuntaan.
Samasta syystä trollaaminen on helppoa tai vasta mahdollistuu tässä ympäristössä. Kaiken muun ohella trollaus on toisen jättämistä jatkuvan esittäytymisen tilaan. Toiselle jätetään yhä uudelleen esitys-, keskustelu- ja argumentaatiotilan avaamisen vastuu ja työ. Trollaajan ei tarvitse tehdä muuta kuin palauttaa vastapuoli aina (stereotypisoiduksi) mimeettiseksi hahmokseen tahallisilla väärintulkinnoilla, ad hominem -heitoilla, vääntämällä toinen ”olkiukoksi”, vastaamattomuudella ja kysymällä, mitä mieltä tämä hahmo on tästä tai tuosta sivuasiasta. Trollaaja ei yksinkertaisesi päästä toista esittäytymisen kynnystä pidemmälle, vaan torjuu tämän kirjaimellisesti heti kättelyssä. Samaa tekee maalittaminen hieman toisessa suunnassa: some-hahmo nostetaan tikun nokkaan, esittäytymien tilassaan eli itseään tykö tekevänä muttei silti ihan todellisena ihmisenä, ja esitellään samanmielisille, jotka ovat taipuvaisia lähettämään vihapostia.
Sosiaalinen media ei yksinkertaisesti kykene sen todellisempien hahmojen antoon kuin sensaatiolehdet: se tekee jokaisesta käyttäjästään ”julkisuuden henkilön”, josta ”tiedetään kaikki” ja joiden käytöksestä sopii siis pöyristyä ääneen.
Samasta syystä mielipide on todellakin vain mielipide ja tasa-arvoinen muiden kanssa riippumatta perusteluista tai faktoista. Se on vain kanta, josta joku jatkuvasti esittäytyvä hahmo pitää kiinni. Keskustelu voi sosiaalisessa mediassa ryöpsähtää miten pitkäksi tahansa ja olla kuinka akateemisesti sivistynyttä ja pätevästi kritisoitua ja itsekritisoitua tahansa, ja silti se on vain hahmojen näkyvyyden keskinäistä kamppailua. Argumentit muuttuvat pelkiksi hahmojen ominaisuuksiksi, esiintymisvälineiksi, rekvisiitaksi, nettipelaajan asevalinnoiksi, liittoutumisiksi ja ”kupliksi”. Argumentaatioon ei koskaan todella päästä, vaan roikutaan kiinni jatkuvassa uudelleen esittäytymisessä.
Tällaisena sosiaalinen media, jos jokin, on vakiintuneiden puhujapositiohahmojen ja niiden etuoikeuksien uusintamisen paikka. Se on siten myös paikka, jossa kaikki vilpitönkin keskustelu tai tarkoitukseltaan päinvastainen ele tulee helposti luetuksi uusintamisena, kuten Lahtisen profiilikuvan kohdalla käy. Edelleen, se on paikka, jossa tämä luenta tulee itse luetuksi toisen kiusaamisena ja kielen vahtimisena tai metakeskusteluna. Itse asiassa myös ”kielen vahtiminen” ja ”metakeskustelu” ynnä muut ovat syyttäviä nimityksiä, joihin toisinaan on aihetta mutta jotka toisinaan ovat vain retorisia keinoja väistää retoriikan tai argumentaation avaamista – ja siten keinoja palauttaa ”keskustelu” jälleen pelkäksi hahmojen esittäytymiseksi, jonka näkökulmasta kaikki varsinainen argumentaatio on aina jo metakeskustelua sisältävää.
En tarkoita, ettei näin kävisi muuallakin kuin sosiaalisessa mediassa. Itse asiassa tuntuu siltä, että kaikki muukin keskustelu on olemukseltaan esittäytymistä, tilan ottoa, vastakkainasettelua, kilpailua paikasta auringossa. Emme oikein enää näe, onko näin todella aina ollut, kaikissa konteksteissa ja missä määrin, vai onko sosiaalinen media jo muuttanut sitä, miten suhtaudumme keskustelemiseen. Mielenkiintoinen lisäkysymys on, missä määrin markkinakilpailu konsumerismeineen ja työurallaan pätemisineen on liitossa sen kanssa, miten sosiaalisessa mediassa argumentaatio ja keskustelu muuttuvat jatkuvaksi esittäytymiseksi. Eikä akateeminen argumentaatio tuhatsivuisissa kirjoissakaan ole tältä suojassa; nykynäkökulmasta näyttää, että tuskin se on koskaan ollutkaan. Samalla kuitenkin meillä voi olla vahva tuntu siitä, että korkeakoululaitoksen kytkeytyminen talouspolitiikkaan on vahvistanut tätä kehitystä. Itse-presentaatio tuntuu kaikkiaan poliittisen toiminnan ja sosiaalisen olemisen hallitsevalta ja jopa itsestään selvältä nykymuodolta.
Sosiaalisen median rakenne itsessään eroaa kuitenkin selvästi muusta keskustelusta. Sosiaalisessa mediassa argumentaatio tai mikä tahansa keskustelu pystytään aina syrjäyttämään tai keskeyttämään palaamalla jatkuvan esittäytymisen ulottuvuuteen. Siksi kysymys siitä, kuka puhuu, tai oikeammin, kenen hahmo esittäytyy, ylikorostuu. Jatkuvan esittäytymisen tila on kuin tehty vastakkainasetteluun, stereotypisointiin ja kilpailuun sellaisista käsitteistä, jotka leimaavat toisia. Tämä auttaa nähdäkseni ymmärtämään myös, miten oikeistoradikalismi nousee juuri sosiaalisen median ilmaantumisen myötä.
En kuitenkaan tarkoita ykskantaan, että ”vika” on sosiaalisen median luonteessa tai sen epäkeskustelullisessa rakenteessa. Asia on monimutkaisempi. Sosiaalinen media on myös valtava positiivisten odotusten paikka. Eikä vähiten demokratian, tasa-arvoisen argumentaation ja kansalaiskeskustelun kannalta.
Sosiaalinen media on se paikka, missä politiikka suurelta osin tehdään. Sen kielenkäyttö määrittelee sosiaalista todellisuutta, joten antirasistista ja feminististä ja muuta marginalisoinnin tai toiseuttamisen vastaista kamppailua on käytävä siellä. Tällöin kuitenkin pitää kysyä sosiaalisen median luonnetta, tai sitä, miten se jo ennalta muotoilee kaikki tarjoamansa ”julkisuuden” hahmot ollakseen itse sitä, mitä se on. Yhtä lailla kuin puhujan pitää olla intersektionaalisesti tietoinen siitä, miten hänen sanansa toimivat hänen yhteiskunnallisen puhujapositiohahmonsa sanomina, hänen pitää yksinkertaisesti olla tietoinen myös siitä, miten hänen sanansa toimivat hänen some-puhujapositiohahmonsa sanomina.
Voi vielä kysyä, tarkoitammeko ”julkisuudella” enimmäkseen sosiaalista mediaa – siis sen liikkumatilaa tai ”logiikkaa”, joka on sittemmin imenyt sisäänsä myös perinteisen median. Onko tämä ainoa ”julkisuus”, joka meillä on, vai voiko ”julkisuus” olla monikko? Vai koskeeko kysymys kieltä itseään keskusteluna eikä vain julkisuuden aluetta? Jos some-kielessä on vain vähän sijaa argumentaatiolle ja kielenkäyttö on käpertynyt esittäytymisen performatiivin ympärille, pitäisikö puolustaa vapaampaa kieltä? Akateemista sananvapautta, johon sisältyy vastuu muiden argumenttien kuulemisesta ja itsekritiikistä? Tai, politiikasta puheen ollen, sitä oikeusvaltion lainsäädäntökielen perustapaa yleistää ihmisiä ei-stereotyyppisesti ”työttömäksi”, ”oleskeluluvan saaneeksi”, ”eduskunnan puhemieheksi”, ”henkirikoksen tehneeksi”, joka asettaa itselleen tehtäväksi tulla oikeudenmukaiseksi jokaisessa tapauksessa, johon tietty henkilönimike sopii, ja täysin sokeaksi sille, mitä tästä henkilöstä luullaan ennakkoluulojen ja stereotyyppisten yleistysten perusteella.
Mitä voisi olla asiantuntemukseen, argumentaatioon ja yksilölliseen oikeudenmukaisuuteen vapaa kieli? Miten puolustaa sitä sosiaalisessa mediassa? Näitä kysymyksiä on kysyttävä yhä uudelleen.