8.10.2008 Silvia Hosseini
Marjane Satrapin kansainvälisesti menestyneistä, omaelämäkerrallisista Persepolis
-sarjakuvaromaaneista on suomennettu kaksi osaa. Ensimmäinen, ”Iranilainen lapsuuteni”(Otava), käy läpi lapsen kokemuksia ja kasvua Iranissa vuoden 1979 islamilaista vallankumousta edeltäneinä ja sitä seuranneina levottomina aikoina. Kirjan pohjalta on myös tehty animaatioelokuva vuonna 2007.
Persepolis tiivistää Iranin historian pähkinänkuoreen. Se kuvaa, miten maassa valta on siirtynyt valloittajilta toisille vuosituhansien ajan. ”Iranilainen lapsuuteni” keskittyy pääasiassa vuoden 1979 ympärille. Kirjan päähenkilönä ja kertojana on pieni Marjane-tyttö, joka yrittää parhaansa mukaan ymmärtää ympärillä olevan yhteiskunnan julmaa ja sotaisaa käymistilaa. Marjanen vanhemmat ovat yhteiskunnallisesti aktiivisia ja vastustavat monien muiden tavoin Shaahi Reza Pahlavin itsevaltaisuutta ja kansalaisoikeuksien polkemista. Monet perheen ystävät ovat ”kadonneet” vankiloihin, joissa heitä kidutetaan vasemmistolaisten mielipiteiden vuoksi.
Vallankumouksesta ei kuitenkaan tullut vasemmistolainen vaan islamilainen. Kansa iloitsi Shaahin vallan kaatumisesta, mutta sai pian huomata, että uusi hallitus, jonka toimintaa säätelee islamilainen papisto, ei antanut ihmisille niitä oikeuksia, joita he olivat vaatineet. Shaahin aikaiset vangit vapautettiin kyllä, mutta uusia otettiin pian tilalle. Iranilaista kulttuuria alettiin jyrätä islamilaisen alta – hirmuhallinto oli vaihtunut toiseen. Vallan muuttuminen konkretisoidaan sarjakuvaromaanissa kuvaamalla pukeutumista: huivista ja chadorista tuli iranilaisnaisen univormu. Miestenkin pukeutumista alettiin rajoittaa, mutta maltillisemmin.
Myös Marjane joutuu peittämään päänsä huivilla. Se ei kuitenkaan ole tytön murheista suurin. Marjanen vanhemmat ovat niin sisällä politiikan käänteissä, etteivät aina ymmärrä suojella lastaan verisiltä uutisilta. Satrapi kuvaa hienosti lapsen yksinäisyyden kokemusta ja lohdun tarvetta väkivallan keskellä. Sarjakuva kertoo myös lapsen tavasta käsitellä ympärillä olevia levottomuuksia: vallankumous ja kidutukset tulevat osaksi pikku-Marjin ja ystävien pihaleikkejä.
Lapsen näkökulman kautta sarjakuvan tarinoissa pohditaan paitsi Iranin lähihistoriaa, myös perimmäisiä, universaaleja kysymyksiä anteeksiannosta, kostosta ja väkivallan oikeutuksesta. Sarjakuvassa esitetään monia viisaita ajatuksia mustavalkoisen ajattelun, itsekkyyden ja äärimmäisyyksien vaaroista. Satrapilla on myös viisautta osoittaa, ettei kukaan ole täydellinen: kaikki henkilöhahmot ovat hyvin inhimillisiä hyveineen ja puutteineen. Pitää puolustaa viattomia, Marjane oppii isoäidiltään, mutta joskus on vaikeaa toimia oikein.
Marjane elää osan lapsuudestaan islamilaisessa yhteiskunnassa, joka opettaa ”marttyyrinä kuolleiden pumppaavan verta yhteiskunnan suoniin”. Sarjakuva paljastaa totalitaristisen yhteiskunnan karmean propagandan, jota ruokki vuonna 1980 alkanut sota Irakia vastaan. Islamistinen propaganda on arkipäivää yhä, 20 vuotta sodan päättymisen jälkeen: sukulaislapseni Iranissa värittävät alakoulussa kuvia, joissa ”marttyyrisotilaat” seisovat paratiisin portilla, lapsien ja kukkasten ympäröiminä, kiväärit ojossa.
Vaikka Perspolis-sarjakuvat lähestyvät poliittisia kysymyksiä, ne ovat hyvin intiimejä ja koskettavia. Etenkin sarjan ensimmäisen osan lapsen näkökulma ja ajatusmaailma puhuttelee lukijaa. Kyse on nimenomaan tavallisten ihmisten kokemuksista ja arjesta yhteiskunnan myllerrysten ja sotien keskellä. Historiallisten tapahtumien ja suurten tragedioiden rinnalle nousevat perheen ja ystäväpiirin vaikeat menetykset.
Kirjassa kuvataan myös kevyempiä aiheita, kuten ostosten tekemistä pula-ajan puolityhjissä kaupoissa, alkoholin juomista salaa ja rock-julisteiden salakuljettamista Turkista – iranilaisittain hyvin tavallisia asioita.
Marjanen vanhemmat kuuluvat ylempään keskiluokkaan. Pienen Marjanen näkökulmasta heidän luokka-ajattelunsa on yhtä epäoikeudenmukaista kuin islamilainen totalitarismi. Marjane näkee sen, mitä hänen vanhempansa eivät ymmärrä: heidän kokemuksensa Iranin hyvistä ajoista, vapaudesta ja virkeästä kulttuurielämästä, on pienen etuoikeutetun ryhmän historiaa.
Taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus oli yksi niistä seikoista, jotka synnyttivät vallankumouksen. Se ei kuitenkaan vallan vaihtumisen myötä tasaantunut. Päinvastoin – vain pienellä murto-osalla iranilaisista olisi varaa lähettää lapsensa ulkomaille opiskelemaan, kuten Marjanen vanhemmat kirjan lopussa tekevät.
Sarjakuvaromaaneissa usko ja uskonto asetetaan vastakkain: Marjin usko on henkilökohtaista uskoa Jumalaan. Hän pohtii moraalikysymyksiä, rukoilee ja keskustelee Jumalan kanssa. Uskonto sen sijaan on vallankäyttöä ja politiikkaa, joka pyrkii rajoittamaan elämää ja tukahduttamaan ajattelun. Persepolis näyttää uskonnon mahdin vastenmielisimmillään: se on toisinajattelijoihin ja vähemmistöihin kohdistuvaa väkivaltaa, teloituksia, lasten manipulointia ja propagandaa, joka lyö kaduilla silmille kuvista ja iskulauseista.
Satrapin piirrokset ovat graafisen selkeitä ja pelkistettyjä. Jyrkän mustavalkoisissa kuvissa ovat pääosissa ihmiset; miljöitä ja taustoja kuvataan vain vähän. Poikkeuksen tekevät suuret, usein sivun kokoiset ruudut, jotka visualisoivat Marjanen suurimpia ilon, hämmennyksen tai ahdistuksen tunteita. Tunteiden kuvaamisessa käytetään myös värisymboliikkaa: tytön huoneessa iltaisin vieraileva lohduttava Jumala on täysin valkoinen; suurinta lapsen kokemaa tuskaa kuvaa täysin musta ruutu.
Mustavalkoisuus on visuaalisesti tehokasta, ja sen symbolinen merkitys on suuri: myös Iranin hallituksen, uskonoppineiden ja virkamiesten ajattelu on mustavalkoista. Eriäviä mielipiteitä ei sallita. Niille, jotka eivät julkisesti ole järjestelmän puolella, on vähän vaihtoehtoja – asua ulkomailla, virua vankilassa tai tulla teloitetuksi.
Persepolis-sarjan toisessa osassa, ”Kotiinpaluu”(Like), maailmaa tarkastelee teini-ikäinen Marji. Sarjakuvan tarina käynnistyy Itävallasta, jonne tyttö on lähetetty opiskelemaan.
Avarakatseinen Eurooppa ei kuitenkaan ole ulkomaalaisen näkökulmasta täydellinen paikka elää, vaikka pukeutuminen onkin vapaata ja kauppojen hyllyt notkuvat tavaraa.
Marjane on yksinäinen ja häntä hämmentävät monet seikat, eikä vähiten eurooppalaisten huoleton suhtautuminen seksuaalisuuteen. Hän saa myös kokea itävaltalaisten ennakkoluuloisuuden, jopa suoranaista rasismia. Tämän lisäksi hän kärsii syyllisyyden ja häpeän tunteista ajatellessaan, miten etuoikeutettu hän on Iranissa eläviin perheenjäseniinsä verrattuna ja miten huonosti hän on lunastanut vanhempiensa odotukset.
Satrapi kuvaa aidon tuntuisesti kahden eri kulttuurin välillä tasapainoilevan nuoren ihmisen kokemuksia. Uuden maan vapaudesta on mahdotonta nauttia, kun muistot kahlitsevat menneisyyteen ja yksinäisyys kiertyy vankilaksi ympärille. Lopulta sopeutuminen käy Marjanelle niin mahdottomaksi, että hänen on palattava takaisin – todetakseen, ettei kotimaahan asettuminen ”eurooppalaisena opiskelijana” ole enää helppoa. Marjane on vieras myös omassa maassaan.
Vieraudentunne on osa iranilaista arkea, sillä Iranissa useimmat ihmiset elävät kaksoiselämää. Tämä käy hyvin ilmi sarjakuvasta. Marjanen perhe ja ystävät yrittävät elää kotona normaalia elämää: he pukeutuvat tavallisesti, kuuntelevat länsimaista musiikkia ja juhlivat. Kodin ulkopuolella he pukeutuvat lain määräämällä tavalla ja muuttuvat osaksi järjestelmää. Tämän kaksoisroolin outouden saa jokainen Iranissa vieraileva kokea.
”Kotiinpaluussa” seurataan Marjanen opintoja Teheranin taidekoulussa, jossa mikään ei ole kovin yksinkertaista. Esimerkiksi anatomian opiskelu on vaikeaa, kun mallilla on piirustustunnilla chador yllä. Kun mallin tilalle saadaan opiskelijoiden pyynnöstä mies, tulee häntä piirtää katsomatta häneen päin, koska laitoksen valvojan mukaan ”miehen katsominen on moraalitonta”.
Sääntöjen ja rajoitusten Iran pursuaa absurdeja tilanteita: kun Marjane juoksee bussiin, siveyspoliisit pysäyttävät hänet, koska hänen ”takapuolensa keinahtelee juostessa säädyttömästi”. Kuulostaa käsittämättömältä, mutta on aivan luonnollista maassa, jonka julkisissa kulkuvälineissä on eri osastot naisille ja miehille. Luonnollista on myös se, ettei Satrapin ”ensimmäisenä iranilaisena sarjakuvaromaanina” markkinoitua teosta voisi sen poliittisen ja yhteiskunnallisen kärkevyyden vuoksi mitenkään julkaista Iranissa.
Eläminen totalitaristisessa maassa on täynnä huvittavia piirteitä, mutta ensisijaisesti se on pelottavaa. Pelottavaa on myös tottuminen. Persepoliin ensimmäisessä osassa Marjanen vanhemmat jaksavat vielä taistella systeemiä vastaan tai ainakin vihata sitä ääneen. ”Kotiinpaluussa” he ovat turtuneet ja lakanneet yrittämästä.
Sääntöjen ja rajoitusten täyttämässä yhteiskunnassa on vaikeaa yrittää tehdä vastarintaa, kun arkielämän pienetkin asiat nousevat kynnyskysymyksiksi. Marjanen suurin poliittinen voitto koskee yliopiston taideopiskelijoiden asua: pitkien neuvottelujen jälkeen he saavat chadorin sijasta pukeutua housuasuun, jossa on helpompi liikkua ja maalata.
Rajoitusten määrä ja pelon ilmapiirin luominen on Satrapin mukaan suoraan yhteydessä systeemin kestävyyteen. Marjane kertoo sarjakuvassa: ”Hallitus oli ymmärtänyt, että ihminen, joka ulos lähtiessään miettii: ’Ovatko housuni tarpeeksi pitkät? Onko huivini paikallaan? Huomataanko meikkini? Ruoskitaankohan minut?’ ei kysy enää: ’Missä on mielipiteenvapauteni? Missä on sananvapauteni? Onko elämäni elämisen arvoista? Mitä poliittisissa vankiloissa tapahtuu?’”
Teheranissa liikkuessani olen aina hämmästellyt iranilaisnaisten valtavia kampauksia ja räikeää meikkiä. Satrapin ”Kotiinpaluun” luettuani aloin ymmärtää: muoti on ideologinen kannanotto, varovaista julkista kapinaa. Todellisia yhteiskunnan marttyyrejä eivät ole uskonsotilaat, vaan
siveyspoliisin pidättämät, putkassa huulet punattuina istuvat nuoret naiset.