Tracing Work
Kuva/Tila (Sörnäisten rantatie 19)
11.3–3.4.2022
Näyttelyn taiteilijat: Yun-Chen Chang, Natalie Eliassen, Taina Hakala ja Taiteilijan arkistot -työpajan osallistujat, Domènec ja Jon Irigoyen, Anni Laukka sekä Klaus Maunuksela ja työryhmä. Kuratoineet Kuvataideakatemian Praxis-maisteriohjelman opiskelijat Ida Enegren, Krister Gråhn, Jarkko Partanen, Joonas Pulkkinen ja Johanna Rojola.
Taideyliopiston Kuvataideakatemian Praxis -koulutusohjelman opiskelijoiden kuratoima näyttely Tracing work käsittelee nimensä mukaisesti työtä sekä siihen liittyviä rakenteellisia ja ajallisia ulottuvuuksia. Ryhmänäyttelyn taiteilijat ja teokset lähestyvät työhön liittyviä kysymyksiä korostuneesti hyvin eri näkökulmista. Sini Henttu, Tuija Huovinen ja Eero Karjalainen vierailivat useaan otteeseen Kuvataideakatemian uudessa Kuva/Tilassa pohtimassa näyttelyssä esillä ja vähemmän esillä olevia ajankohtaisia teemoja.
Sini: Perjantaina 11.3.2022 Kuva/Tila on toisaalta tyhjä, toisaalta se rönsyilee tuoleista, jotka ovat rykelmissä, pinoissa, kasoissa ja riveissä. Tunnelma on odottava – tyhjät tasot ja seinät odottavat täyttymistään.
Breastfall-teos lorisee. Muutoin staattisessa tilassa liikehtivä vesi vetää äärelleen. Natalie Eliassen pyytää kaiken kokoisia ja -sukupuolisia lahjoittamaan rintansa suihkulähteelle. Kuplivaa vettä, keraamisia nännejä pihoineen, ihohuokosia sekä karvoja. Teos on juhliva ja keväinen.
Seinillä suuret tekstimassat vaativat huomiota. Valtava määrä tekstiä sulkee esimerkiksi ei-neuronormatiiviset kokemuksen ulkopuolelle. Olisiko luettavan lisäksi kuunnelma ollut mahdollinen?
Eero: Kuvataideakatemian Praxis-maisteriohjelman opiskelijoiden kuratoima Tracing Work on kyllä monen teoksen, vaikkapa Sinin mainitseman Natalie Eliassenin Breastfallin, kohdalla prosessuaalinen, ja onkin kiinnostava nähdä, miten näyttely kehittyy, minkälainen dramaturgia sen sisällä syntyy.
Kuva/Tila näyttäytyy hiljalleen monimahdollisena näyttelypaikkana. Tämä on neljäs täällä nähtävä näyttely ja tilankäytöllisesti Riikka Thitzin kuratoiman Ebb&Flown ohella nähdyistä kyllä mielenkiintoisin. Tilan korkeus sekä kolmiomainen muoto ja yhden sivun avonaisuus suurien ikkunoiden kautta ulos luovat kiinnostavia haasteita tilalle.
Yun-Chen Changin performatiivinen installaatio Still changing: Landscape käsittelee mielenkiintoisesti ja oivaltavasti Kuva/Tilaa näyttelypaikkana: kävijän, taiteilijan ja teoksen välinen suhde on teoksessa tarkastelun kohteena. 138 tuolista sekä performanssista koostuva teos on jatkuvasti muutoksen kohteena, kun näyttelyvieraat siirtelevät tuoleja ja istuvat niillä.
Tuija: Performanssi imee välittömästi mukaansa, kun taiteilija työhaalariin pukeutuneena astelee päättäväisesti kerta toisensa jälkeen muovisten ja puisten tuoliryppäiden keskelle. Tempoa, eleitä ja havaintokulmaa vaihdellen tuoleja laahataan ja niiden varaan asetutaan tilassa päättäväisesti, jopa pakkomielteisesti, rehkien ja uupuen. Tuolit ja ajatukset kasaantuvat kohti yhtä aikaa hetkessä syntyvää spontaania, mutta kuin jo ennalta määrättyä päämäärää, mikä luo teokseen mielenkiintoista jännitettä.
Sini: Olette molemmat kokeneet (Yun-Chen Changin Still changing: Landscape) -performanssin. Pohdin, kuinka koettu performanssi vaikuttaa tilan kokemiseen näyttelyssä. Näyttäytyvätkö tuolirykelmät teille pikemminkin liikkeessä kuin paikallaan?
Eero: Seurasin Changin kerran viikossa tapahtuvaa performanssia melkein pari tuntia, ja se on kyllä äärimmäisen vaikuttava. Chang liikkuu tilassa kiinnostavasti, konttaa ja kiipeilee tuolien alla, välissä ja päällä, rytmittäen liikettä hitaasta nopeaan ja nytkähtelevään. Tuolikasojen rakentaminen ja rakennettujen kasojen hajottaminen määritti pitkälti performanssin rytmistä rakennetta.
Tuija: Katselin prosessia sekä sisä- että ulkotiloista käsin. Kun Sörnäisten rantatien kohina mykisti laahausäänet, kuulin ne mielessäni. Chang kasaa tuoleja ikkunan eteen, katsoo rakentaessaan intensiivisesti suoraan minuun ikkunan läpi, ja vavahdan. Installaatiossa on vahva koemainen sosiaalinen lataus. Sisällä seuraan, kuinka taiteilijaan ja toisiin tilassa oleviin reagoidaan ja peilaten luodaan jonkinlaista yhteistä säännöstöä. Sanatonta, ja välillä häpeälliseltä tuntuvaa käyttäytymissopimusta, joka ei murru, vaikka tuolipinot romahtavat ja huojuvat varmalta vaikuttavan taiteilijan alla.
Eero: Uppouduin liikkeen tarkasteluun kehollisesti ja huomasin liikkuvani tilassa erikoisilla tavoilla, milloin istuen maassa, milloin hyvin lähellä esiintyjää, milloin rakentamassa itsekin tuolikasoja. Mieleen tuli ainakin Maria Hassabin performanssit, jotka rakentuvat myös pitkälti tarkan ja usein hitaan rytmin sekä temaattisesti esilläolon rakenteen tutkimisen ympärille.
Tuija: Löysin itseni pohtimasta sitä, kuinka vaikea minun onkaan kestää tällaisia tilanteita, joissa sanaton vuorovaikutus kaikkine monimutkaisuuksineen ja tulkintamahdollisuuksineen alkaa juuri pysähtyessä olla sietämättömän ahdistavaa. Samaan aikaan näiden pintojen ja rajojen tutkiminen tuntuu kuitenkin myös äärimmäisen kiehtovalta ja oikealta. Performanssi sai minut ajattelemaan tarvitsevuuttani ihmisenä ja tarvettani läheisiin turvallisiin toisiin. Kuinka tärkeältä tuntuu mahdollisuus vankkaperustaisiin vuorovaikutuksiin, jolloin on mahdollista keskittyä yhdessä ajattelemisen ja jakamisen tilaan, syventää sitä ja toisaalta tarvittaessa myös muuttaa sen asetelmia. Tuntemattomammilta kaipaan turvaa ja ystävällisiä eleitä, jotta jonkinlainen perusta pysyisi kunnossa ja pystyisi laajenemaan. Jälkeenpäin toivon, että olisin voinut keskustella performanssiin osallistuneiden kanssa. Mitä olisi voitu löytää yhteisen, yhteisöllisen itsereflektoinnin kautta?
Eero: Mitä ajattelette yleisesti näyttelyn prosessimaisesta luonteesta?
Sini: Natalie Eliassenin väliaikainen studio on rakennettu Kuva/Tilan kahden viimeisen näyttelyikkunan kohdalle, ja on siten asetettu kaikkien katseltavaksi. Päivä päivältä steriili, muovilla peitetty lattia täyttyy – kipsi, savi, valuastiat, muotit, kipot ja kulhot vaihtavat paikkaansa. Breastfall ei pelkästään rakennu vähitellen, vaan saamme lisäksi nähdä taiteilijan työssään ja hänen väliaikaisen studionsa muutoksessa.
Vähitellen olen antanut anteeksi tekstiplansseille. Neuronormatiiviin kuulumattomana keskittymiseni harhailee ja hajoaa, joten tutustun teksteihin hiljalleen ja hitaasti. Aloitan otsikosta Luovuttaminen mahdollisena tulevaisuuden filosofiana. Otsikon lisäksi sisältö resonoi, kun äänisuunnittelija ja taiteilija Kaino Wennerstrand vastaa Joonas Pulkkisen kysymykseen monialaisuudestaan, ettei neurologisten syiden takia pysty keskittymään ainoastaan yhteen asiaan. Haastattelu soljuu apurahahakemuksista limapiirroksiin. On tärkeää lukea taiteen tekemisen metatyöstä taiteen tekemisen lisäksi. Otan kuvan tekstistä: ”ihmiset pitää kiinni niistä ihmisistä, joiden kanssa juttu sujuu. Silloin ei tarvitse kokoajan olla varovainen vaan saa olla oma, rikkinäinen itsensä”, ja vaihdan katseen suuntaa.
Tuolit ovat vaihtaneet paikkaa sitten viime näkemän. Kaksi vieretysten tekstimassan edessä. Yksi aivan ikkunan lähellä katsesuunta käännettynä mielenosoituksellisesti poispäin näyttelystä. On ryhmiä, pareja, ja on yksinäisiä istuimia. Tuolit inhimillistävät tilaa – ilman ihmistä. Ne kertovat eletyistä hetkistä, paikallaanolosta, ja liikkeestä. Vaivattomasti kuvittelen kuvailemanne Yun-Chen Changin performanssin tilaan. Installaatio hengittää, vaikkei taiteilija ja yleisö olekaan läsnä.
Taiteentekemisen jatkuva keskeneräisyys on mielestäni verrattavissa näyttelyn odottavaan tunnelmaan. Se on mielestäni mielenkiintoisella tavalla yhä tavoitettavissa, vaikka näyttely on ollut avoinna jo puolentoista viikon ajan. Tämä vertautuu taiteentekemiseen, joka on jatkuvasti liikkeessä, prosessissa, odotushuoneessa. Taiteen tekemisessä on kestettävä keskeneräisyyttä – ystävystyttävä sen kanssa. Keskeneräisyys on välttämätöntä työn edistymiseksi, eivätkä taide tai teokset ole välttämättä koskaan valmiita.
Jään pohtimaan, miltä näyttely tuntuu, ja miten se avautuu kävijöille, jotka pääsevät paikalle vain kerran? Vaikka odottava tunnelma säilyy, näyttely kuitenkin paljastaa kerta kerralta jotakin uutta.
Eero: Muodollisesti Tracing Work on ehkä korostuneen prosessuaalinen, sillä niin moni näyttelyn teoksista kehittyy ja syntyy vasta näyttelyn aikana. Taiteellisen työn prosessiluonteen ja mahdollisen ajallisen pitkäkestoisuuden alleviivaaminen on muutenkin tärkeää, jotta voimme paremmin ymmärtää erilaisia praktiikoita ja ylipäätään teokseen liittyviä aikajänteitä paremmin.
Sini: Olen niin samaa mieltä tästä, Eero. Asiaa ei voi purkaa liiaksi. Avaaminen luo ymmärryksen kautta myös arvostusta.
Eero: Sinin mainitsemat näyttelyseinätekstin ajatuksella leikittelevät haastatteluplanssit avaavat hyvin konkreettisesti työn tekemisen ja sen yhteiskunnallisen arvostamisen teemoja kävijälle, jolle luettava teksti on saavutettavissa.
Tuija: Kuten teistä molemmat ovat ilmaisseet, näyttelyssä painottuu myös minun mielestäni sen elävä, kasautuva, mutkitteleva luonne. Katson keskeneräisyyden asetelman voivan olla näyttelyyn tulijalle kiehtova, mutta myös haaste ja luotaantyöntävä, sillä sinne ei selvästikään saavuta “valmiiseen pöytään”.
Näyttelyssä huomasin itsessäni tarpeen kontrollointiin ja hallinnan tunteeseen, kun hahmottaminen, jäljille pääseminen tai ratkaisu ei ollutkaan heti ulottuvillani. Tunnistin myös kauhistuttavan tottumuksen kiivastahtiseen suorittamiseen ja kuluttamiseen, vaikka harjoittelen joka päivä hengittämään tietoisemmin. Pohdintojen ja hyväksyvän irtipäästämisen myötä teosten tutkimista oli kuitenkin helpompi jatkaa. Juuri tästä syystä koen kutkuttavaa mielenkiintoa palata näyttelyyn. Myös iltaisin peiton alta.
Eero: Minulle kiinnostavaksi teemaksi näyttelyssä nousi arkisto taiteellisen työn tekemisen prosessissa. Olen pitänyt Stuart Hallin ajatuksia erityisesti arkiston muotoutumisesta kiinnostavina. Mikä on se hetki, kun epämääräinen joukko teoksia saa ryhtiä yhteen tulemisessa? Mitä tapahtuu, kun teos saa osakseen säilyttämisen kannalta erityistä huomiota? Ja ennen kaikkea: keneltä tämä huomio tulee ja miksi?
Sini: Ja kenellä on valta päättää, mikä on arkistoinnin arvoista?
Eero: Tracing Workissa intersektionaalisesti motivoituneet arkistoinnin tavat ja arkistoitavien materiaalien käsittely saavat osakseen ryhmätyö- ja työpajalähtöistä käsittelyä Taina Hakalan, Ida Enegrenin ja Johanna Rojolan Taiteilijan arkistot -työpajassa. Työpaja tapaa näyttelytilassa yhteensä kolmesti, ja jokaisesta kerrasta jää jälkiä myös Kuva/tilaan. Keltaisille post-it -lapuille on kirjoitettu kysymyksiä ja lyhyitä ajatuksia, seinään on piirretty ja kirjoitettu, tilassa on esillä työpajaan osallistuvien arkistomateriaalia.
Tuija: Post it -lapuilla näen useita herkistäviä muistutuksia arjen merkityksellisyydestä ja tylsyyden tallentamisesta, havainnointiherkkyyden ja luottamuksen olennaisuudesta työskentelyssä. Ajattelen arkistoja ajatuksina ja ajattelun prosesseina, jotka ovat erinäisten reittien kautta päätyneet senhetkisiksi ratkaisuiksi ja materialisoituneet esimerkiksi kirjoituksiksi tai maalauksiksi. Minua kiehtoo ajatus aktiivisista arkistoista yhteisöllisen ajattelun tilana tai mahdollisuutena sellaiseen, jolloin jakamisen kautta voidaan yhdessä haalentaa ajallemme keskeistä näkemystä individualisesta (ajatusten ja ideoiden) omistajuudesta ja eristävästä erityisyydestä.
Eero: Keskustelu vaikuttaa keskittyneen arkistoihin liittyvien rakenteiden, kuten vallan, kaanonin, arvostuksen ja muistin tapaisiin ilmiöihin. Aihe ei sinänsä ole uusi, esimerkiksi Lontoossa toimiva rukus! -arkisto on yli 15 vuoden ajan nähdäkseni kiinnostavasti ottanut aktivistisesti kantaa kysymyksiin arkiston ja vallankäytön välisestä suhteesta.
Tuija: Kuten Changin performanssin kohdalla, myös muistiinmerkitsemisen ja arkistoinnin prosessissa keskiöön nousevat ihmistenvälisyys ja mainitsemanne erilaiset valta-asetelmat. Kuinka todellisia ja itsenäisiä lopulta ovat omina pitämämme ajatukset ja kuinka suuri osa niistä on taidehistoriallisesti kapealle ja eurosentriselle tarinalle ehdollistumisen aikaansaannosta, tottumusta, jota tiedostaen ja tiedostamatta jatkamme? Entä mitä tapahtuu, jos jokin osuu tunnetasollisesti immateriaaliseen arkistoomme, mutta on vaikea sanallistaa ja tuntuu siksi ehkä merkityksettömältä?
Sini: On kiehtovaa, kuinka erilaisena tila meille näyttäytyy, ja kuinka erilaisesti siellä käyttäydymme, riippuen siitä, mitä olemme siellä kokeneet tai nähneet.
Tämä ajatus vierittää pohdintani Jon Irigoyen Rakentajan käsi -installaatioon. Teoksen haastatteluosuus on mielenkiintoinen jo siksi, että se paljastaa ihmisten kokemuksia tilasta. Tila voi olla tärkeä, vaikkei se olisi ”oma”. Se voi herättää muiston, vaikka se olisi eletty jo vuosikymmeniä sitten.
Jään kiehtovalla tavalla kiinni Tracing workin prosessinomaisuuteen. Pohdin näyttelykokemusta ja sitä, kuinka kokija tulee osaksi näyttelyä – kokemus käynnistää ajatteluprosessin, ja siten prosessi läikkyy näyttelytilasta kokijoiden kuljettamana mitä erilaisimpiin tiloihin, tilanteisiin ja tuntemuksiin.
Tuija: Tracing Work elehtii moniluontoisuuden ilmein, sillä se hapertaa tottumusta siitä, että kertakäynti kuvataidenäyttelyssä (vaikkakin mahdollisesti hiljalleen ja myöhemmin) loksauttaisi ajatuksia paikoilleen. Pidän siitä, että se ravistellen ja härnäten rikkoo pohjaa ajatukselta, että jo kertaalleen näyttelyssä kulkemaan lähtenyttä pohdintaa voisi uudelleenkäymällä jatkaa aiemman (ehkä keskenjääneen) tulkintansa suuntaan.