Subodh Gupta Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella 12.2. – 30.4. 2011
Irmeli Hautamäki 7.3.2011
Intian nykytaide rynnii vauhdilla länsimaiden museoihin samaan tapaan kuin Kiinan taide muutamia vuosia sitten. Kehittyvien maiden taloudellista nousua seuraa myös kulttuurin nousu. Tämä globalisaation kulttuurinen puoli on ollut paitsiossa kun globalisaatiosta on puhuttu. Globalisaation kulttuurinen merkitys on siinä, että ajatukset, ihmiset ja kulttuurin tuotteet liikkuvat nopeasti keskuksesta toiseen parantuneiden yhteyksien ansiosta.
Intia tulee luoksemme kahdenkin samanaikaisen nykytaidenäyttelyn muodossa. Helsingin taidemuseossa on nähtävissä Samaan aikaan Intiassanäyttely. Sitä ennen avattiin jo Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella Subodh Guptan näyttely.
Subodh Gupta on vuonna 1964 Biharissa syntynyt taiteilija, joka elää ja työskentelee New Delhissä. Hän tuli kansainvälisen taidemaailman tietoisuuteen muutama vuosi sitten Venetsian biennalessa, jonka puutarhassa hänellä oli valtava metallipurkeista tehty pääkallo Damien Hirstin tyyliin. Anekdootti, jonka Sara Hildénin museon opas kertoi, onkin kuvaava Guptan taiteelle ja hänen taiteelliselle strategialleen. Gupta on omaksunut länsimaisen taiteen käytännöt Duchampista ja Warholista alkaen aina Jeff Koonsiin ja Damien Hirstiin saakka. Appropriaatio, taiteen käytäntöjen omaksi ottaminen ja älykäs muuntelu on Guptan taiteen olennaisin piirre.
Faith Matters (Uskon asioita) 2007-2008. Photo: Stefan Altenburger. Copyright Subodh Gupta. Courtesy Hauser & WirthGuptan pääsyä kansainväliseen tietoisuuteen on siis auttanut se, että hän tuntee länsimaisen nykytaiteen kielen. Hän pystyy kommunikoimaan länsimaisen taidemaailman kanssa siteeraamalla ja muuntamalla taidetta, joka täällä on ennestään tuttua. Hän käyttää paljon readymade–ideaa kooten ’veistoksia’ valmisesineistä. Teoksissa on mukana myös minimalismin ja arte poveran (köyhän taiteen) käytäntöjä. Mitenkään duchampilaisia tai minimalistia Guptan teokset eivät kuitenkaan ole, sillä rehevä ulkonäkö ja materiaaliset ominaisuudet ovat niissä tärkeitä. Näihin anteliaisiin teoksiin verrattuna länsimainen taide on ehdottomasti Duchampia lainatakseni ”harmaan alueen” eli aivojen taidetta.
Guptan teokset tuovat esiin vahvaa intialaista paikallisväriä ja voisiko sanoa jopa tuoksua, sillä monet hänen teoksistaan liittyvät ruokaan ja ruuan valmistukseen. Gupta houkuttelee meidät Intiaan keittön kautta, sillä hän rakentelee näyttäviä veistoksia metalliastioista, jollaisia intialaiset yleisesti käyttävät.
Teoksissa toistuvat lukemattomat tyhjät ruokakipot, mukit ja rasiat, mikä tuo länsimaisen katsojan mieleen hieman huolestuneen ajatuksen liikakansoituksesta. Pystyykö Intia täyttämään kaikki nuo tyhjänä ammottavat astiat? Samalla upouudet kiiltävät teräsastiat kertovat Intian vaurastumisesta, ja intialaisten fiksuudesta. Teräsastiathan ovat kestäviä, kierrätettäviä ja hygieenisiä, niissä voi valmistaa, säilyttää ja kuljettaa ruokaa. Tämä luo luottamusta kehittyvään maahan.
Uskon asioita -teoksessa (2007-8) alumiinisten, kuparisten ja teräksisten ruoan kuljetusastioiden pinot on sijoitettu liikkuvalle sushi-ravintolan liukuhihnalle. Vieri viereen sijoitetut lounasruokalaatikot liikkuvat hiljaa heijastellen toistensa pintoja. Näky muistuttaa yöllistä suurkaupunkia pilvenpiirtäjineen, mieleen tulee kenties myös itämaisia temppeleitä. Teos on varsin nerokas yksinkertaisuudessaan. Readymadet muuntuvat teoksessa joksikin muuksi. Samalla teos kertoo intialaisesta arkipäivästä, johon kuuluu että lounasruuat kuljetetaan työpaikoille päällekkäin pinottavissa metallirasioissa.
Incubate (Hautominen) 2010. Copyright Subodh Gupta. Courtesy Hauser & WirthGuptan näyttely vahvistaa ajatusta, että mielenkiintoinen taide ei ole vaikeaa. Gupta kykenee ilmaisemaan teoksissaan myös salaperäisiä intialaisia myyttejä. Syntymisen myyttiin liittyy teos nimeltä Cocoon, Kotelo (2009). Siinä perinteiset intialaiset kuparipadat on hitsattu yhteen palloksi ja niiden sisältä tulee esiin pienempiä patoja. Hautominen -teoksessa (2010) astioista hitsatut metrin korkuiset munat ’lämmittelevät’ suurten kristallikruunujen alla – samaan tapaan kuin munat oikeissa teollisissa kanaloissakin. Teos herättää levottomuutta ja ihmetystä samaan aikaan. En tiedä jaksavatko ja uskaltavatko suomalaiset katsojat heittäytyä spontaanin ihmettelyn varaan, antavatko he mielikuvitukselleen tilaa? Sillä sitä Guptan teokset kuitenkin jonkin verran vaativat. Joka tapauksessa Guptan työt ovat samaan aikaan erinomainen johdanto nykytaiteen kieleen – joka ei todellakaan ole vaikeaa – mutta antavat myös tietoa Intian arkipäivän olosuhteista niille katsojille, jotka haluavat pikemminkin pysyä maanläheisessä todellisuudessa.
Osallistuessani näyttelyn opastuskierokseen sattui hieman huvittava välikohtaus. Opas oli juuri selostamassa minimalistiseen asetelmaan kootun School -teoksen (2008) erityispiirteitä, kun hän huomasi että jokin teoksessa ei ollutkaan paikallaan. Lattialla oli ryhmä (kullattuja) puulevyjä, joilla oppilaat istuvat polvillaan ja jokaisen levyn edessä oli metallitarjotin, jolla samanlaiset pienet ruokakipot. Mukit olivat kuitenkin väärällä puolella. Niiden olisi pitänyt olla vasemmalla, mutta nyt ne olivat oikealla. Opas kertoi, että Intiassa oikeaa kättä käytetään ruokailuun (ruokailuvälineitä ei yleensä ole), vasenta kättä käytetään taas peräpään pyyhkimiseen. Vasen käsi on Intiassa saastainen. Epäilen, että siivooja oli tehnyt pienen virheen näyttelytiloja putsatessaan ja pannut juomalasit oikealle kuten länsimaisessa kattauksessa tehdään. Teos oli kuitenkin virheineen kiintoisa koulu myös länsimaiselle katsojalle. Minimalismikaan ei siis ole niin ‘puhdasta’ taidetta Guptalla mihin me länsimaissa olemme tottunneet.
School (Koulu) 2008. Copyright Subodh Gupta. Courtesy Hauser & Wirth
Näyttelyn hätkähdyttävin teos oli videoelokuva Pure vuodelta 1999. Gupta on siinä suihkussa, jossa hän kuitenkin vähitellen likaantuu ruskealla mönjällä, jonka kerrotaan olevan lehmän lantaa. Elokuva käyttää videon takaisinpäin ajo-ominaisuutta kekseliäästi. Filmi on varhaisempaa tuotantoa ja kertoo ironisesti vaiheesta, jolloin Intia vielä oli köyhä kehitysmaa.
Intian unelmien ja henkisyyden maailmaa Guptan näyttelyssä ilmentää teosten kimallus: metalli kiiltää astioissa, tavalliset käyttöesineet kuten polkupyörät, auto ja filmikelojen kuljetukseen käytetyt kärryt on kaikki silattu hopealla ja kullalla. Kaikkialla on unelmia, köyhät uneksivat koska ovat köyhiä, mutta he uneksivat myös, koska he haluavat jotakin parempaa. Intialaisille sen saavuttaminen varmaan onnistuu.
Lopuksi:
Näyttelyt ovat aina myös museoiden ja kuraattoreiden teoksia. Sara Hildénin taidemuseo tarjoaa jälleen kerran ihanteelliset olosuhteet tällekin näyttelylle. Museorakennus on hienolla paikalla veden äärellä ja tilaa on riittävästi. Ikkunoista avautuva Suomen talvinen luonto tuo kiinnostavan kontrastin intialaisen taiteen eksoottisuuteen. Myös opastus oli asiantunteva, mutta ei pyrkinyt vuorovaikutukseen katsojien kanssa. Kaiken kaikkiaan käynti Sara Hildénillä oli jälleen antoisa kokemus kahvilaa myöten. Sanon tämän kommenttina viimeaikaiseen museokeskusteluun, sillä Helsingin Tennispalatsin ankeus vie todella katsojalta osan taiteen kokemisen nautinnosta siitä huolimatta, että Tennarin näyttelyt ovatkin asiantuntemuksella tehtyjä.
Viitteet:
Subodh Gupta Sara Hildénin taidemuseossa
Samaan aikaan Intiassa, Helsingin taidemuseo Tennispalatsi 4.3. – 29.5. 2011