Teksti: Jane Vuorinen 26.9.2014
Kuvat: Valokuvataiteen museo
Valokuvausta on perinteisesti ajateltu tarkkailun taiteena, mutta sen uudet muodot vaativat entistä enemmän myös osallistumista. Valokuvien ottaminen ja jakaminen on arkipäivää useimmille meistä. Valokuvataiteen museon näyttely #snapshot päivittää näppäilykuvan käsitettä, ja laittaa heti sisään astuessa museovieraan valintatilanteeseen. Näyttelysalin aulassa on kamera, jolla voi ottaa itsestään kuvan, jonka museo jakaa sosiaalisessa mediassa. Olet joko ”sisällä” tai ”ulkona”.
Näyttely koostuu monenlaisista osista: jokapäiväisistä näppäilykuvista, nykyvalokuvan ilmiöitä selittävistä videoista ja kuvavirroista, interaktiivisista valokuva-automaateista, museon kokoelmista sekä nykytaideteoksista, jotka kommentoivat valokuvauksen uusimpia muotoja ja erityisesti valokuvan käyttöä sosiaalisessa mediassa. Vanhoja, kirpputoreilta kerättyjä tavallisten ihmisten valokuva-albumeitakin pääsee selailemaan, ja esille on asetettu erilaisia kameroita. Selfie, flexing, sexting, duckface, kaikkea löytyy, kissakuvia unohtamatta. Kuvaähkyn saavuttaminen on varmaa.
Näyttelyn kattama käsitteiden joukko on suuri. Hauska ja tarpeellinen aloitus on kokoelma videoita, joissa selitetään lyhyesti mitä tarkoittavat esimerkiksi Instagram, Flickr ja Snapchat. Myös vanhempia, näppäilykuvan historiaan liittyviä käsitteitä selvitetään. Kodak, Polaroid ja point and shoot lienevät ainakin nuorimmille kävijöille uusia tuttavuuksia siinä missä edelliset askarruttavat vanhempaa polvea. Paikoin videot saavat absurdejakin sävyjä, kun visuaaliseen viestintään liittyvää käsiteviidakkoa avataan sanallisesti.
Erik Kessels: 24hrs in photos
Tilaa hallitsee hollantilaisen Erik Kesselsin teos 24hrs in Photos, lähes kattoon asti ulottuva valtava kasa kymppikuvia. Teksti kertoo joka nurkkaa kohti levittäytyvän kuvaröykkiön sisältävän kaikki yhden vuorokauden aikana kuvanjakopalvelu Flickriin ladatut valokuvat. Kuvien sisältö on niin jokapäiväistä, että sitä on äkkiseltään jopa hieman vaikeaa kuvailla sanoin, ihmisiä erilaisissa tilanteissa, lomakuvia, maisemia. Lattiatilan vallanneita valokuvia ei voi ohittaa välinpitämättömästi, vaan niitä joutuu näyttelyssä kierrellessään väistämään. Ne vaativat huomiota.
Nykyajan kuvatulvassa haasteeksi muodostuu kuvavirtojen hallinta ja kuvien luokittelu. Hashtagin käsite on itsessään kiinnostava liittyen juuri visuaaliseen materiaaliin. Mitä kuvasta nostetaan esille, mikä kuvaa määrittää, mihin joukkoon se kuuluu? Hashtagien valitseminen asettaa kuvaajan/julkaisijan eräänlaisen objektiivisen etäisyyden päähän kuvasta. Koska hashtagit ovat itse lisättyjä kuvien julkaisun yhteydessä, liittyy niiden käyttöön usein itseironiaa. Tätä havainnollistavat näytöillä pyörivät kuvavirrat lihaksiaan esittelevistä pojista (#flexing) ja huuliaan törröttävistä tytöistä (#duckface). Yhteinen nimittäjä saa katsomaan kuvia laajemmassa kontekstissa, ja yksittäinen kuva saa merkityksensä vasta osana kuvien jakamisen jatkumoa.
Ranskalaisen Catherine Balet’n kuvasarja Strangers in the light tuo näyttelyn nykytaidetarjontaan perinteisempää taidevalokuvaa. Sarjan kuvissa erilaiset laitteet tulevat osaksi ihmiselämän tärkeitä hetkiä. Piknik kavereiden kesken, iltasatu ja perheillallinen muuttuvat tyhjiksi läsnäolijoiden keskittyessä laitteisiinsa. Kuvien valonlähteenä hohtavat sinertävät näyttöruudut luovat viittauksen vanhojen mestareiden hämyisiin maalauksiin. Paitsi näppäilykuvasta, on näyttelyssä kyse myös sosiaalisen median ja erilaisten laitteiden hivuttautumisesta osaksi arkipäiväämme. Ilmiön laajemmat seuraukset jäävät vielä hämärän peittoon.
Catherine Balet: Strangers in the light -sarjasta
Näyttelyssä esitellään rinnakkain nykypäivän selfie-ilmiötä ja taiteilijoiden omakuvia 1900-luvun alusta lähtien. Näyttelytekstin mukaan tarpeet ja toiveet sekä kuvien ottajilla että niiden katsojilla ovat samanlaisia tänä päivänä kuin mitä ne olivat sata vuotta sitten: ”Käytämme yhä valokuvia vahvistamaan muistojamme, rakentamaan identiteettiämme tai yhteyttä läheisiimme. Pyrimme valokuvien avulla vaikuttamaan asioihin ympärillämme ja etsimme rakkautta.” Äkkiseltään rinnastus tuntuu helpolta ja ilmeiseltä, mutta hetken päästä se alkaa epäilyttää. Demokraattisuuden eri kuvatyyppien välillä voi lukea näyttelyn ansioksi, mutta tietyt osiot hyötyisivät erittelevämmästä otteesta ja pikemminkin vastakkain- kuin rinnakkainasettelusta.
Vaikka perimmäiset syyt valokuvaamiseen olisivatkin yleisinhimillisiä ja ajattomia, ovat erot nykyisten ja sadan vuoden takaisten valokuvauskäytäntöjen välillä merkittäviä ja tärkeitä. Keskeisimpinä mieleen nousevat valokuvien materiaalisuuteen, niiden tarkoitettuun yleisöön, tekijyyteen ja taiteilijuuteen sekä intiimiyteen liittyvät kysymykset. Valokuvista on tullut kertakäyttöistä kuvatulvaa siinä missä sata vuotta sitten yksittäinen kuva oli arvokas esine, eikä nykypäivän kuvavirtoja ole tarkoitettukaan vedostettavaksi, minkä Kesselsin teos oivaltavasti osoittaa. Sata vuotta sitten tärkeät valokuvat säilöttiin albumin kansien väliin, missä ne olivat turvassa jälkipolvienkin katseita odottamassa. Tänä päivänä hetkellisyys ja kertakäyttöisyys korostuvat.
Alfred Nybom (1910-luku), Suomen valokuvataiteen museon kokoelma
Näppäilykuvaan on liitetty usein epäammattimaisuus, tekninen huolimattomuus (tai huolettomuus) sekä spontaanius ja nopeus, hetkessä tapahtuminen. Pinnallisuus on olennainen osa nykyajan näppäilykuvakulttuuria. Vakavuutta näyttelyn teemaan tuo osio, jossa esitellään maailmaa muuttaneita snapshot-kuvia, kuten Abu Ghraibin sotavankien kidutuskuvat ja syyllisten kiinniottoon johtaneet tavallisten ihmisten kuvat Bostonin maratonin pommi-iskusta. Vaikka suuri osa nykypäivän näppäilykuvakulttuuria on laajassa mittakaavassa täysin turhaa, voi toisaalta yksittäisen ihmisen ottamalla kuvalla olla maailmanlaajuisia seurauksia.
#snapshot suhtautuu valokuvan uusiin ilmiöihin avoimesti ja ilman arvolatauksia. Nykytaide, tavallisten ihmisten näppäilykuvat, kokoelmasta nostetut valokuvat, kuvavirrat ja interaktiiviset valokuva-automaatit on asetettu esille tasavertaisina. Välillä on vaikeaa erottaa internetin kuvavirtoja niitä kommentoivista taideteoksista, ja mieli alkaa kaiken avoimuuden keskellä kaivata jotakin mihin tarttua. Näyttelyn yhteydessä julkaistu tutkimuksellinen artikkelikokoelma #Snapshot – kamerat keskuudessamme (toim. Asko Lehmuskallio & Anna-Kaisa Rastenberger) tarjoaa analyyttiselle katsojalle helpotusta. Näyttelyyn liittyvät kysymykset ovat niin laaja-alaisia ja valokuvauksessa tapahtunut mullistus niin suuri, että on vaikeaa vielä nähdä mihin kaikki johtaa. Ajatusten herättelijänä näyttely onnistuu hyvin.
Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa valokuvan ja materiaalisuuden välisistä suhteista Turun yliopiston taidehistorian oppiaineessa.
#snapshot-näyttely
Suomen valokuvataiteen museo
21.8.2014-18.1.2015
Kaapelitehdas, Tallberginkatu 1 G, 00180 Helsinki
Avoinna ti-su 11-18, ke 11-20
Kirjallisuutta:
Lehmuskallio, Asko & Rastenberger, Anna-Kaisa (2014) #snapshot – Kamerat keskuudessamme. Helsinki: Suomen Valokuvataiteen Museo.