24.10.2005 Amanda Harinen
Suomen rakennustaiteen museoon on koottu mielenkiintoinen valokuvanäyttely ”Legenda rakentuu”. (14.9. – 20.11. 2005.) Näyttely perustuu yllättävästi slovenialaisen Petra Ceferinin väitöskirjaan, jossa tutkija on valottanut suomalaisen arkkitehtuurin kansainvälisiä näyttelyvierailuja vuosina 1957-1967.
Näyttelyssä esitetään valokuvia ja julisteita. Ripustus on toimiva: julisteet on laitettu pöydille ja valokuvat pystyasentoon. Muutamia valokuvasuurennoksia roikkuu erillään, mutta tärkein näyttelyn osa on numeroitu valokuvanäyttely, jossa valokuvat on nostettu telineelle ja niihin liittyvät selitykset sijaitsevat vaakatasolla asianomaisten valokuvien edessä. Havainnollistamisen vuoksi valokuvat on lisäksi numeroitu.
Valokuvat on valittu edustavasti. Jokainen yksittäinen kuva osoittautuu mielenkiintoiseksi siihen liittyvän kirjallisen analyysin takia. Tutkija on tehnyt perusteellista työtä ja osoittaa rohkeasti kritiikkiä suomalaisen arkkitehtuurin kuvan yksipuolisuutta kohtaan.
Valitut mustavalkoiset valokuvat esittävät tunnetuimpien arkkitehtiemme kanonisoituja, parhaita rakennuksia. Lisäksi on valittu kuvia saunasta, luonnosta, puurakentamisesta ja näyttelyjulisteet. Viattomalle katsojalle kuvat ovat tuttuja ja luovat mielikuvan parhaasta suomalaisesta modernistisesta rakennustaiteesta. Halutusta tyylistä poikkeavat rakennukset vaiettiin kuoliaiksi. Koristeellisuutta tai liian persoonallista suunnittelua ei otettu mukaan kuvagalleriaan. Myöskään yleisin rakennusmuoto, tavallinen omakotitalo, ei saanut huomiota. Tähän näyttelyyn myös raakatut rakennukset ovat päässeet mukaan.
Näyttely opettaa arkkitehtuurista kiinnostunutta kävijää: Ceferinin kritiikin jälkeen katsojan piintyneet mielikuvat särkyvät. Hänen kritiikkiinsä tutustuttuaan katselija näkeekin ihan muuta kuin aiemmin. Kuvateksteissä esitetään oikeaan osuvia toteamuksia siitä, miten suomalaista modernia arkkitehtuuria rakentamalla rakennettiin tietynlaiseksi legendaksi valokuvien avulla. Hakematta tulee mieleen kuvataiteen puolelta toinenkin esimerkki, nimittäin kansallisromantiikan suuri projekti suomalaisuuden konstruoimiseksi Kalevan ja Karjalan hengessä.
Niinpä myös modernin suomalaisen arkkitehtuurin valokuvaesityksissä yhä kaareutuu metsä teoksen raamiksi kuten konsanaan Edelfeltin kuvittaman Vårt land -runon nimilehdellä. Vähintään puun oksa piti saada rakennuksen vierelle valokuvaan demonstroimaan suomalaisen yhteyttä luontoon. Yksi näyttelyn huvittavimmista kuvista onkin otos, jossa avustaja roikkuu puunoksan kanssa rakennuksen reunalla, mutta onkin jäänyt vahingossa näkymään varsinaiseen kuvaan. Myös kuvankäsittelyä osattiin ennen Photoshopin aikaa. Esimerkiksi Kulttuuritalon katto jätettiin mielellään kuvista pois tyylin takia.
Jopa valheelliselta sen sijaan tuntuu se, että mustavalkoisilla kuvilla pyrittiin luomaan vaikutelma suomalaisesta valkoisesta arkkitehtuurista, kun moni rakennus itse asiassa olikin värikäs. Pelkistetty vaikutelma siis luotiinkin pelkän valokuvan avulla.
Suomalaisuus haluttiin esittää rakentamisen ja luonnon vuoropuheluna. Pyrittiin luomaan kansan, historian ja arkkitehtuurin saumaton yhteys. Sauna, puurakentaminen, metsät ja järvet sekä talvinen luonto esiintyvät monissa valokuvissa. Mustavalkoisuus sopeuttaa luonnon rakennukseen. Tätä piirrettä kritisoidaan onnistuneesti näyttämällä sama maisema mustavalkoisena ja värillisenä valokuvana. Värillisestä kuvasta syntyy elävä ja ristiriitainen vaikutelma, mitä ei haluttu esitellä. Rakennus ei ollut ihmisiä, elämistä tai toimintaa varten.
Näyttely on tärkeä puheenvuoro rakennustaiteen monimuotoisuuden puolesta. Kuvia kaadetaan ja hyvä niin. Meidän tulee ottaa suomalaisuutemme aika ajoin uudelleen pohdinnan kohteeksi. Toisaalta olisi kuitenkin toivottavaa, että meillä oikeasti olisi omaperäisiä arkkitehtejä ja rakennuksia, joita kelpaa esitellä maailmalle ihan sellaisinaan, kaunistelematta ja ilman poppakonsteja.