Teksti: Martta Heikkilä 28.11.2016
Mikä on elämässä tärkeää, järki vai tunteet? Yhdysvaltalaisen neurobiologin Antonio Damasion mukaan emootiot ja ajattelu kytkeytyvät yhteen, mutta myös eroavat toisistaan varsinkin siinä mielessä, että emootioista on ollut ihmiselle etua lajinkehityksessä: ne mahdollistavat toiminnan ennen ajattelua. Tämä on hyödyllinen taito esimerkiksi paettaessa saalistajia. Toisaalta ajattelu mahdollistaa harkinnan ennen toimintaa. Damasio väittää, että ajattelukyky on kehittynyt tunteiden pohjalta, jotta sen ansiosta tunteita voitaisiin käsitellä tietoisesti. Tämä merkitsee, että tunteilla on ajatteluun suuri vaikutus, eikä näitä kahta aluetta voida erottaa toisistaan rationalismia edustaneen filosofi René Descartesin lailla. Tässä mielessä Damasio on ennemminkin Spinozan jäljillä, joka Etiikka-teoksessaan (1665–1675) esittää, että ruumis ja mieli tai tunteet ja järki ovat ikuisen, äärettömän ja täydellisen olion täydellisessä käsityskyvyssä yhtä ja samaa.
Nykyisin näyttää, että rationaalisuus on arvona vanhentunut ja tunteet ovat päässeet voitolle yhä useammalla elämänalalla, kuten politiikassa, taloudessa ja kaupunkisuunnittelussa. Ilmiö on käynyt viime vuosina näkyvämmäksi ja sen ristiriita järkiratkaisuja korostaneen modernismin kanssa on tullut esiin entistä voimakkaammin. Tietysti jo aiemminkin tunteet ovat hallinneet yksityiselämää, viihdettä ja ajatuksia taiteen merkityksistä. Tunteista puhutaan julkisuudessa enemmän kuin ennen: oli sitten kysymys viihteestä tai asiaohjelmista, ihmiset paljastavat sisimpänsä, näyttävät haavoittuvuutensa, päästävät kyyneleen vierimään poskeaan pitkin joutuessaan luopumaan poliittisesta virastaan. Yhä useammin tunteita ”kuumennetaan”, ”vapautetaan” ja ”ryöpytetään” julkisesti. Sielläkin, missä ennen pyrittiin puhumaan pääosin asiaa, kerrotaan nyt ”koukuttavia” ja ”koskettavia” tarinoita.
On totta, että tunteet ovat tärkeitä yhteisöjen olemassaololle, sillä ne yhdistävät ihmisiä, mahdollistavat samastumisen ja empatian ja auttavat lähestymään toisia. Tunteisiin on helppo vedota, ja ne vievät mukanaan. Positiiviset kokemukset leviävät, mutta niin myös kielteiset, sillä ne vaativat hyvitystä: kärsimys ja paha mieli on saatava laantumaan, ja harvoin pelkät järkisyyt riittävät tähän. Järkeä ja todennäköisyyttä vastaan voi aina väittää esimerkiksi sanomalla, että mikään ei valehtele pahemmin kuin tunteeton tilasto.
Arkipsykologinen väite siitä, että tunne ei valehtele, on saanut luottamaan tunteisiin ja pitämään niitä hyvänä pohjana mille tahansa: auton, asunnon, ammatin ja poliittisen kannan valinnalle – mikä näistä herättää minussa eniten intohimoa?
Tunne sai Yhdysvaltojen kansalaiset valitsemaan presidentiksi republikaanien Donald Trumpin, kuten monet politiikan tutkijat, psykologit ja muut kommentaattorit ovat huomanneet. Tunne sai myös kesällä britit äänestämään Britannian irtautumisesta EU:sta. Tunteiden kohteeksi on mainittu sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa “valtaeliitti” ja “kansasta vieraantuneet kasvottomat päättäjät”, jotka ovat unohtaneet ”tavallisen kansan” edut ja kansallistunteen (esim. Guardian 25.6. ja The New Yorker 1.8.2016). Mutta mitä vastaan ja minkä puolesta äänet annettiin? Onko tiedossa, mitä positiivisia muutoksia todella seuraa, kun presidentiksi nousee poliittisesti kokematon mutta Yhdysvaltojen rikkaimpiin kuuluva liikemies? Miten käy Britanniassa, kun valuutan arvo laskee, lainankorot nousevat ja virkamiesten aika kuluu lukemattomien kansainvälisten sopimusten neuvotteluun uudelleen? Ovatko kaikki seuraukset yhteismitallisia sen hetken kanssa, jolloin kokee saaneensa hyvitystä yhteiskunnan ehkä aiheuttamalle pahalle mielelle ja antaneensa vastapuolelle kerrankin ansionsa mukaan?
Yhtä hyvin voi tietysti kysyä, äänestetäänkö keskimäärin missään muutoin kuin tunteen perusteella. Tunteista ei kuitenkaan aina voi sanoa, ovatko ne aitoja ja sisäsyntyisiä vai yllyttäjälle kuin mitä tahansa hyödykkeitä. Parhaassa tapauksessa vääryyden tunne voi johtaa epäkohtien korjaamiseen, mutta heikommassa tilanteessa vain epämääräisten ja pahimmillaan tuhoisien mielenliikutusten ja hämärien vastustajien luomiseen. Tarkoitushakuisesti ”kansaksi” nimitetyn joukon kuumenneet tunteet saattavat olla muutakin kuin todellisia kokemuksia: ennemminkin kysymys voi olla poliitikon tai politiikkaan pyrkivien kylmän harkinnan ja tarkan laskelmoinnin tuloksista. Romaanissaan Vaarallisia suhteita (1782) ranskalaiskirjailija Choderlos de Laclos näyttää ironisesti, miten emootioita herätetään ja mitä seuraa, kun järjen käyttöä korostavan valistusajan filosofian periaatteet joutuvat vääriin käsiin ja tekevät pahaa-aavistamattomista kanssaihmisistä kyynisen manipuloijan riistaa:
Nyt vaivuin hänen polviinsa ja puristin hänen käsiänsä omiini: mutta hän irroitti ne äkkiä, pani ne silmilleen epätoivoisin ilmein ja huusi: ’Minä onneton!’ ja purskahti itkuun. Onneksi minäkin olin jo niin pitkällä, että itkin; tartuin uudestaan hänen käsiinsä ja kastelin ne kyynelilläni. Tämä varotoimenpide oli hyvin välttämätön; sillä hän oli siinä määrin oman tuskansa vallassa, ettei hän olisi huomannut minun suruani lainkaan, ellen olisi keksinyt kiinnittää tällä keinoin hänen huomiotaan siihen. (suom. Leena Kekomäki, Helsinki: Otava, 1989, s. 55)
Taitavasti nostatetuilla tunteilla näyttää olevan taipumus pysytellä nyt-hetkessä. Lupaukset ovat performatiiveja, sillä niiden totuus piilee vain siinä tosiasiassa, että joku lausuu ne. Siten lupaukset ovat tekoja vailla horisonttia: mikään ei takaa, että joku toden teolla pitää lupauksensa. Tunteilla ei ole käsitystä tulevasta, vaan ne sitovat kokijansa kuohahtavaan preesensiin. Hämäräksi jää, mitä merkitsevät mahdollisuudet epäonnistua valinnoissa ja mitä on tehtävä, jos kansallisen ja henkilökohtaisen suuruuden sijaan koittaa entistä pahempi ahdinko ja pettymys odotuksiin – tunteen palkaksi osoittautuvat vain toiset tunteet. Millaisia kokemuksia nostattaa aikoinaan sen huomaaminen, että rahat riittävät potentiaalisesti yhä vähempään, sotiminen nielee verovarat sen sijaan, että työllisyyttä ja koulutusta ehdittäisiin parantaa, tai terveydenhoitopalvelut rajataan hyväosaisimpien etuoikeuksiksi?
Rationaalisuuteen pyrkivä toiminta vaikuttaa helposti hankalalta, jopa tylsistyttävältä. Se tarjoaa vain harvoin adrenaliinintäyteisiä elämyksiä, mutta sen sijaan edellyttää kärsivällisyyttä, tiedonhankintaa ja kriittistä suhdetta omiin arvoihin. Päätöksentekoon saa kieltämättä ripeyttä kuulostelemalla omaa sisintään ja välittömiä reaktioitaan: mikä vetoaa minuun parhaiten juuri nyt? Tai kuka tietää: ehkä järki on lopulta vain tunne järkeen perustuvista ratkaisuista ja joukko mielen liikkeitä, jossa sekoittuvat omat ja toisten tarpeet samaan tapaan kuin de Laclos’n romaanissa, jossa markiisitar de Merteuil kertoo varakreivi de Valmontille laskelmoidusta valloituksestaan:
Minä puolestani tulin niin haaveelliseksi, että sen piti näkyä, ja kun minua moitittiin sen takia, olin niin taitava, että osasin puolustautua taitamattomasti ja luoda Prévaniin nopean, mutta ujon ja hämääntyneen katseen, joka oli omiaan osoittamaan hänelle, että pelkäsin hänen arvaavan huoleni syyn. (de Laclos, Vaarallisia suhteita, s. 201)