Petteri Enroth 2.3.2014
Linda Arolan jo päättynyt näyttely Syytä minua käsitteli lapsuuden nurjia puolia – tai jos esittelytekstiä on uskominen, sen suoranaista nurjuutta. Raivokkaan ekspressionistisissa akryylitöissä risteytyivät henkilökohtaiset kokemukset ja yhteiskunnalliset teemat. Osa maalauksista oli ollut esillä jo Arolan viime vuonna kokoamassa Köyhät teillä on aina luonanne -näyttelyssä Kemin taidemuseossa. Muutenkin yhteys Arolan tuotantoa halkovaan ravistelupyrkimykseen oli katkeamaton.
Itsenäiseksi kokonaisuudeksi koottuna työt muodostivat sulkeutuneen, mikrotason näkökulman inhimillisiin tragedioihin. Taiteilija suree lapsuuden, luonnon ja viattomuuden kohtaloa yhtäältä aikuisten maailmassa ylipäätään ja toisaalta tämän päivän poliittisten konfliktien synnyttämissä, julmissa kasvuympäristöissä.
Arolan värit ovat syvän kontrastisia ja jälki painokkaan tunteikasta. Välillä mieleen hiipii Teemu Mäki, kuitenkin sillä erolla, että Mäen maalaustapa on sen lihaisasta yltäkylläisyydestä huolimatta kontrolloidumpaa, kun Arola antaa paatoksen näkyä aiheen lisäksi myös joka vedossa. Minkäänlaista ironiaa tai urbaania tyhjännauramista ei hänen töihinsä mahdu. Kenties Arolan kemiläisellä taustalla on jotain tekemistä asian kanssa. Töiden eettinen vaatimus artikuloituu samankaltaisesti jalostuneen ihmisvihan kanssa, johon törmää maamme kuuluisimman pohjoisen antisosiaalin, Kalervo Palsan tuotannossa.
Osa näyttelyn töistä oli yksiselitteisen kauniita, osa rumankauniita. Toisaalta jotkut, kuten Loppu (2013), lipesivät vakavasta aiheesta huolimatta pikemmin Día de los muertos -henkisen kauhukitschin puolelle – ja olivat sellaisina erinomaisen tenhoavia. Toiset taas tyhjentyivät naiiviksi pahuuden vastustamiseksi, kuten Leikitään kotia, leikitään lapsilla (2014). Kokonaisuudessaan näyttely ei ollut välttämättä niin traumaattinen ja ravisteleva kuin olisi ollut tarkoitus, mutta joka tapauksessa se on vaikuttava. Ripustus oli tarkkaan harkittu ja muodosti paikoin dramaattisia kaaria. Viimeiseksi ääneksi jäi soimaan varovainen toivo vastasyntyneen Seelan (2013) kohtalosta.
Linda Arola: Nimetön
Tilana Taidesalonki on mainio, ja tässä näyttelyssä sitä oli käytetty esimerkillisen poikkeavalla tavalla. Gallerian vanhaa maailmaa henkivä hillityn porvarillinen interiööri muodosti Arolan maalausten kanssa herkullisen jännitteen, jopa suoran ristiriidan, joka teki teosten aurasta entistä voimakkaamman. Tilan saattoi kuvitella vanhaksi huoneistoksi ja maalausten hahmot sinne kummittelemaan jääneiksi, perhe-elämän fasadin taakse muuratuiksi ihmiskohtaloiksi. Asetelma sai myös ihmettelemään, mikä on johtanut Taidesalongin ja raskaista aihepiireistä tunnetun Arolan yhteistyöhön. Kenties yleinen taloustilanne ja kannattavuuden heikkeneminen ohjaavat gallerioita kokeilemaan uusia lähestymistapoja näyttelyiden järjestämiseen. Joka tapauksessa erittäin virkistävä veto, jonka ei soisi jäävän poikkeukseksi.
Vaikuttavuudessaan näyttely toi myös mieleen sen, miten vaikea kuvataiteen on sisällyttää itseensä yksiselitteisiä moraalisia viestejä. Esittelytekstiä lukematta olisi suurinta osaa maalauksista voinut katsella esimerkiksi ajatuksella, että tuollaisiahan lapset ovat, alisteisia omien ambivalenttien pelkojensa kudokselle. Toisaalta sitä olisi voinut lukea myös, ei suinkaan vanhemmuuteen liittyvän despotismin, vaan päinvastoin liberaalin kulttuurimme kritiikkinä: kasvatammeko ihmisiä, jotka eivät näe maailmaa, koska eivät osaa sisäistää oman minäkuvansa ulkopuolisia intohimoja? Tämä voisi hyvin olla Ei silmiä -maalauksen (2012) eettisenä ideana.
Taiteilijan moraalista lähtökohtaa voi kyseenalaistaa myös suoraan. Kukapa meistä ei olisi ”pettynyt aikuisten maailmaan” joka ikinen päivä? Ratkaisun ei kuitenkaan tarvitse olla oletetun viattomuuden nostaminen jalustalle. Esimerkiksi luonto, jos jokin, on äärimmäistä julmuutta ja tarkoituksetonta väkivaltaa. Ihmisten kohdalla taas viattomuus on usein lähinnä fantasiointia heidän kustannuksellaan, joiden ääni ei kuulu. Jos ja kun konkreettiset yksilöt eivät ole jalojen pyrkimysten arvoisia, voi ihmiskuntaan silti sitoutua ideana: lapsia ei tule suojella siksi että he ovat lapsia, vaan siksi että he ovat ihmisiä.
Linda Arola: Kerron Jumalalle kaiken osa 1
Näyttelyn voi kutoa osaksi jonkinlaista kiihtyvästi maallistuvan maailman suurta kertomusta, jonka punaisena lankana on läpeensä valistetun ihmisen epätoivoinen yritys löytää vielä jotain pyhää ja ylimääräistä, johon kohdistaa ylevät tuntemuksensa. Kenties tälle kertomukselle tulee yrittää luoda päätöstä, jossa ymmärretään, että pyhyyden etsintä ei välttämättä muuta maailmaa vaan pitää sen samana; pyhältä vaikuttava on vain lohdullisesti määrittämätön pakopaikka konkreettisesta, poliittisesta nykyhetkestä. Pyhä on inhimillisesti välttämätön käsite, mutta sille ei kannata perustaa etiikkaa. Arolan teosten vimman ja vihaisuuden voikin allekirjoittaa irrallaan näyttelyn moraalista.
Ehkä taiteen ja elämän oleellisia yhteyksiä onkin se, että molemmissa moraalinen paatos päätyy aina asetelmiin, joita ei voi ennakoida: yksilöllinen tarkoitusperä ylittyy, kun se altistetaan maailman liikelaeille. Syytä minua olikin kaiken muun lisäksi dokumentti siitä, miten teokset ylittävät taiteilijan. Rakentavalla tavalla monimieliseksi jäi myös näyttelyn nimi. Vuorollaan sitä voi ajatella esimerkiksi ainoana kategorisena imperatiivina, jonka länsimaisittain tiedostava ihminen enää osaa kuvitella, tai taiteilijan esittämänä masokistisena pyyntönä, josta hän luomisvoimansa ammentaa. Soisi sen toki myös useammin kulkeutuvan ihmisten koteihin ja perheiden keskuuteen, vaikkapa töiden tai ryyppykavereiden sijaan.
Linda Arola: Syytä minua
Taidesalonki 31.1.—18.2.2015