Irmeli Hautamäki 25.7.2013
Kriitikko Timo Valjakka vietti 60-vuotis päiviään Lontoossa 13.7. 2013, minkä johdosta julkaisemme hänen syntymäpäivähaastattelunsa. Timo kuuluu Mustekalan alkuaikojen innostuneisiin tukijoihin ja hän on myös kirjoittanut Mustekalaan taidepalkinnoista Lontoon kulttuuri-instituutin johtajana ollessaan.
Timo Valjakan kanssa on aina kiinnostavaa vaihtaa ajatuksia, sillä hänellä on paljon taustatietoja samoin kuin mielenkiintoisia anekdootteja taide-elämästä. Ne hän kertoo hillittyyn tapaansa huumorin kera. Timo Valjakan asiantuntemus nykytaiteesta – sekä kotimaisesta että kansainvälisestä – on pettämätön ja hänen tietomääränsä hämmentävä.
Kritiikkien kirjoittaminen on vain pieni osa Timo Valjakan monipuolisesta työstä. Hän ei tee koskaan töistään tai itsestään suurta numeroa, eikä valita kiirettä. Hänen coolista olemuksestaan saa vaikutelman kuin hän olisi käynyt juuri nauttimassa hieman hyvästä taiteesta ja ulkoiluttamassa koiraa.
10 vuotta täyttävä Mustekala esittää parhaat syntymäpäivä onnittelut Timo Valjakalle.
Olet seurannut kuvataidetta päivittäisessä työssäsi paitsi kotimaassa myös ulkomailla ainakin 1980-luvulta lähtien. Miten arvioit taiteessa tapahtunutta kehitystä tänä aikana yleensä? Onko kuvataiteen merkitys muuttunut ja onko jotakin olennaisesti uutta noussut esiin?
Timo Valjakka: Yli kolmeenkymmeneen vuoteen mahtuu paljon kun sitä ryhtyy ajattelemaan. Merkittävin muutos lienee kuitenkin taiteen maailmankartan laajeneminen yhtäältä anglosaksisen maailman keskusten ulkopuolelle ja toisaalta taiteen käsitteen laajeneminen perinteisten rajojen ja kategorioiden tuolle puolen. Merkittävä asia on ollut myös taidemarkkinoiden hurja kasvu, aikaisemmin melko rajattua yleisöä kiinnostaneen nykytaiteen muuttuminen maailmalaajuiseksi miljoonabisnekseksi.
Mitä asioita pidät tärkeänä kansainvälisessä taiteessa tällä hetkellä?
Tärkeä meneillään oleva prosessi on taiteen tunkeutuminen paitsi muiden taiteiden, myös erilaisten yhteiskunnallisten toimintojen alueelle. Syntyneissä hybrideissä yhdistyvät taide ja design, taide ja arkkitehtuuri, taide ja aktivismi ja niin edelleen. Taide ei enää ole oma suljettu linnakkeensa, vaan muotoaan muuttava alue, joka tarjoaa paikan sekä taiteen perinteiselle muodoille että osallistumiselle, yhteisöllisyydelle ja niin edelleen. Samalla kun taiteilijan toimenkuva on suuresti muuttunut, esimerkiksi taidekoulutus on kohdannut aivan uudenlaisia haasteita.
Samalla täytyy muistaa, että suuret kertomukset ovat kuolleet. Ei ole vain yhtä nykytaidetta vaan monta samanaikaista. Omanlaisensa trendi on myös nostaa esiin tuntemattomaksi jääneitä modernisteja ja usein paikoista, joista modernismi ei aivan heti tule mieleen. Sudanilaisen Ibrahim El-Salahin retrospektiivi Tate Modernissa on hyvä esimerkki.
Toinen näkyvä pyrkimys on halu purkaa koulutetun taiteen ja outsider-taiteen vastakkainasettelu, kuten parhaillaan avoinna olevasta Venetsian biennaalistakin käy ilmi. Toisaalta muutamat kriitikot ovat nähneet vakiintuneen taidekentän outsider-taiteeseen kohdistaman kiinnostuksen vain osoituksena perinteisestä kolonialismista. Sama keskustelu käytiin aikoinaan ”korkean” ja ”matalan” välillä, he muistuttavat.
Kuinka arvioit suomalaisen taiteen tilaa suhteessa muiden maiden taiteeseen?
Suomalainen nykytaide on kauttaaltaan aika hyvää ja parhaimmillaan maailmanluokkaa. Mutta sen ”hyvyyteen” voi kätkeytyä myös ongelma. Valmiit ajatukset siitä, mitä ”hyvä” taide on, voivat muodostua esteiksi vahvan ja omaperäisen ilmaisun kehitykselle. Suomalaiset voisivat joskus unohtaa opitut käsitykset taiteesta ja olla rohkeampia, ottaa suurempia riskejä. Monet ottavatkin.
Mitä mahdollisuuksia suomalaisilla on päästä esiin kansainvälisillä taidenäyttämöillä?
Väkilukuun suhteutettuna suomalaiset pärjäävät maailmalla aika hyvin, mutta eivät kansallisuutensa vaan taiteensa ansiosta. Todellinen uran luominen edellyttää kuitenkin paitsi paljon työtä, myös pitkäjänteisyyttä sekä taloudellista tukea, hyviä suhteita ja usein myös oleskelua ulkomailla.
Pohjoismaisen yhteistyön mureneminen on ollut Suomelle iso menetys. Muistaakseni suomalaisilla meni aika mukavasti myös maailmalla 1980- ja 1990-luvulla kun pohjoismainen yhteisö ja yhteistyö olivat aktiivisimmillaan. Toivon kovasti, että pohjoismaiset yhteydet löydetään pian uudelleen. Positiivisia signaaleja on ilmassa.
Lopuksi, olet juuri muuttanut takaisin Lontooseen, jossa asuit viimeksi kahdeksan vuotta sitten. Mitä odotat ajalta, jonka tulet viettämään siellä?
Kävin juuri katsomassa afrikkalaisia naamioita British Museumissa ja meksikolaisen Damian Ortegan näyttelyssä Sigmund Freud –museossa. Parasta Lontoon kaltaisessa metropolissa on se, että taiteen ja kulttuurin koko historia ja kirjo ovat jatkuvasti esillä ja konkreettisesti käden ulottuvilla. Se tarjoaa valtavan mahdollisuuden oppia ja ottaa selvää.