Ruumiinvalvojaiset. Kuva: Samuli Laine
Kosmoksesta
Olen melko varma siitä, että Aurinko sammuu ja että universumin lopullinen kohtalo on lämpökuolema. Siitä huolimatta istuin kuuliaisesti kuusi tuntia Zodiakin lattialla kuuntelemassa ruotsalaiskoreografi Mårten Spångbergin luentoa. Spångberg puhui ilman muistiinpanoja taidehistoriasta, tanssista, koreografiasta, Deleuzesta, Guattarista ja paljon muusta. Puhe oli yleistajuista ja Spångberg poimi osuvasti historiallisia ajanjaksoja ja taiteentekijöitä luoden eheän nykytaiteen arkeologian. Syy, miksi itse olin siellä, palautuu tähän esseeseen. Tarkoitukseni oli hankkia motivaatiota teatteri- ja tanssikritiikin muotoja käsitteleville pohdinnoille. Tämän lisäksi seurasin kuluneena syksynä paljon nykyteatterin ja -tanssin kenttää. Tähän esseeseen olen valinnut käsiteltäviksi kaksi Baltic Circle -festivaalilla kokemaani teosta: Anna Paavilaisen Play Rape -monologin sekä Post-MJ Era Institution of Consciousness -ryhmän Ruumiinvalvojaiset.
Palaan hetkeksi maailmankaikkeuden lopulliseen kohtaloon. Maailmankaikkeuden on arvioitu laajenevan ikuisesti siten, että se muuttuu lopulta kaikkeen työhön kykenemättömäksi. Tähän liittyy keskeisesti käsitys entropian (hajeen) kasvamisesta, joka arkisessa mielessä tarkoittaa epäjärjestyksen lisääntymistä ja asioiden hajaantumista. Kosmisessa mittakaavassa tämä tarkoittaa sitä, että aine on harvassa eikä mitään uutta voi enää syntyä. Viimeisen tähden sammuttua koittaa ikuinen pimeys. Taiteen ja kulttuurin kenttä toimii osittain saman logiikan mukaisesti: se laajenee ja hajaantuu. Toisin kuin kosmisessa kuviossa, se ei johda työkyvyttömyyden tilaan, vaan pikemminkin uusien tähtien, uusien taiteenalojen syntymiseen. Tätä indikoi myös taiteen koulutuksessa käyttöön otetut uudet sanamuodot (esimerkiksi näyttelijäntyön koulutusohjelma tunnetaan nykyisin näyttelijäntaiteena).
Taiteen monipuolistuminen muodostaa haasteen kritiikille ja kriitikon kompetenssille. Määritelmien pakoileminen ja binaarisuuksien purkaminen ovat miltei kliseitä nykytaiteessa. Kokijuus ja tekijyys sekoittuvat keskenään. Kaikki se draama, mikä ennen muodosti selkärangan, on nyt raaka-aine muiden joukossa. Itsetietoisuus läpäisee kaiken, ja sitä kaikkea – etenkin kriitikoita ja kritiikin kanavia – on enemmän kuin koskaan. Silti esimerkiksi Martta Heikkilä mainitsee toimittamansa Taidekritiikin perusteet -teoksen johdannossa kritiikin kriisiksi kutsutun ilmiön. [1] Yleisellä tasolla kyse on sähköisten medioiden tulosta, kritiikin auktoriteetin vähenemisestä ja tietenkin rahasta ja ansainnasta. Toki ne ovat keskeisiä, mutta niidenkin taustalla vaikuttaa syvempi, laajempi – yksilöä ja yhteiskuntaa lävistävä kulttuurinen epookki.
Dogville – katoavat rajat
Nyky-yhteiskunnalla on monta nimeä. Baltic Circlessa lauantaina esitettyä Play Rapea katsoessani koin eläväni foucaultlaisen kuriyhteiskunnan jälkeisessä kontrolliyhteiskunnassa. Edesmennyt kuriyhteiskunta muodostui filosofi Gilles Deleuzen mukaan suljettujen tilojen kaltaisista instituutioista (esim. perhe, armeija, tehdas), jotka muokkasivat yksilöä valumuottien tavoin. Kussakin instituutiossa vallitsi tietynlainen kuri ja järjestys. Tällä tavoin ihmisen toiminta yksilöitiin ja valjastettiin samalla osaksi suurempaa kokonaisuutta. [2] Itse ehdotan, että instituutiot ja suljetut tilat käsitettäisiin tässä yhteydessä monipuolisesti kaiken toiminnan läpäisevinä suhteina.
Nykyisessä kontrolliyhteiskunnassa perinteiset instituutiot (suljetut tilat) ovat kriisissä ja niiden on avauduttava ja levittävä laajemmin yhteiskuntaan. “Instituutiot joutuvat perustelemaan uudella tavoin olemassaolonsa ja etsimään itselleen uusia intervention alueita”, kirjoittaa Jussi Vähämäki toimittamansa, Deleuzen haastatteluja sisältävän, teoksen esipuheessa. [3] Tämä kehitys on johtanut muun muassa yksilön vapautumiseen suljettujen tilojen ikeestä. Minulla on tapana visualisoida tätä murrosta Lars von Trierin Dogville-elokuvan avulla. Elokuvassa suljetuista tiloista, fyysistä rakennuksista, on jäljellä pelkät lattiaan piirretyt ääriviivat.
Play Rape heijastelee instituutioiden kriisiä niin sisältönsä kuin muotonsakin puolesta. Monologissaan näyttelijä Anna Paavilainen käsittelee teatterissa oudon usein nähtäviä raiskauskohtauksia – teatteriraiskauksia. Niillä ylläpidetään ummehtuneita sukupuolirooleja: naisen uhriasemaa ja miehen toimijuutta. Monologissaan Paavilainen irtaantuu teatteri-instituution ulkopuolelle kaataakseen sen seinät ja paljastaakseen sen sisälle pinttyneen misogyynisen tradition. Nykyteatterifestivaalina tunnettu Baltic Circle antoi Paavilaisen esitykselle instituutioita problematisoivan kontekstin, sillä leimallisesti nykyteatteria määrittelee hakeutuminen instituutioiden ulkopuolelle. [4] Olkoonkin, ettei Paavilaisen monologi edusta nykyteatteria mitenkään itsestään selvästi.
Play Rape -monologissa näytteleminen, omana itsenään oleminen ja esittäminen sekoittuvat toisiinsa tehden Paavilaisesta autonomisen taiteilijan, joka argumentoi näyttelemällä. Näin syntyy teatteria, joka on, Maria Säkön artikkeliin viitaten, esseemäistä. Säkö kuvailee esseemäisiä esityksiä toteamalla, että niistä on vaikea sanoa, milloin ne ovat henkilökohtaisia ja milloin yleisiä ja yhteiskunnallisia. [5] Näyttää siis siltä, että seinät ovat kaatuneet niin näyttelijän ja roolin kuin yksilön ja yhteiskunnankin väliltä. Kaikki on avointa.
Play Rape sympatisoi myös entropiaa, taiteenalojen erikoistumista ja hajaantumista. Spångberg totesi luennollaan, että esimerkiksi tanssitaide ja koreografia ovat toisistaan erillisiä. Koreografi voi ilmaista koreografiaa vaikka maalauksella, jos siltä tuntuu. Miksei tämä pätisi myös näyttelijään – tai vaikka kriitikkoon. Edelleen nämä ilmiöt palautuvat instituutioiden avautumiseen ja ihmisen “vapautumiseen” niiden normalisoivasta kurista. Mutta vaikka instituutioiden seinät ovatkin kaatuneet, eivät instituutiot sinällään ole hävinneet minnekään. Ne ovat vain kaasuuntuneet ja sekoittuneet toinen toisiinsa ja ihmisten jokapäiväiseen elämään. Me emme ole instituutioiden hallinnassa, vaan instituutiot ovat meissä itsessämme. Siinä missä kuri oli ulkoista, voidaan kontrolli ajatella sisäisenä. Kontrollia vastaan ei voi asettua samoin kuin kuria. Sen vuoksi näennäisessä vapaudessaan taiteilija joutuukin kääntämään katseensa itseen kysyäkseen: “Mikä minua vaivaa kun maailma on tällainen?”
Play Rape. Kuva: Tani Simberg
Informaatiovalta
Play Rapen jälkeen lähdin etsimään alkoholia. Sain mukillisen calvadosta ja luvan poistua maksamatta. Palasin kuuntelemaan Play Rapen jälkeistä paneelikeskustelua, joka käsitteli niin ikään teattereiden toimintaperiaatteita. Paneelissa kuusi teatterialan ihmistä jutteli keskenään yleisön edessä ja kuunteli muutamia yleisökommentteja. Panelistit keskustelivat keskustelemisesta – siitä miten asioista pyritään puhumaan. Ja keskustelemaan. Ja yhdessä pohtimaan. Ja jo melko alussa mainittiin, että koska teatteri on tiivis yhteisö (lue: instituutio), ei näyttelijä välttämättä uskalla asettua vastahankaan muiden kanssa – huolimatta siitä, että tuntee olonsa kurjaksi. Sama ilmaus toistui tietyin väliajoin eri muodoissa. Sitten moderaattori puhalsi pelin poikki.
Keskustelua katsellessani muistin Mårten Spångbergin esiin nostaman tuotantohistorian. Ensin tuotettiin välttämättömiä elintarvikkeita, sitten tavaroita, sitten palveluita ja lopulta pelkkää informaatiota. Sosiologi Scott Lash nimittää nykyistä yhteiskuntaamme informaatioyhteiskunnaksi. Lyhyesti: informaatio ei ole enää narratiivista, diskursiivista tai pysyvää, vaan se on tilallisesti ja ajallisesti puristunutta, eli lyhyttä ja hetkellistä. Lashin mukaan kommunikaatio on informaation medium. Valta puolestaan on sidottu omaisuuden sijasta informaatioon ja se on entistäkin globaalimpaa ja verkostoituneempaa. Se ei enää näyttäydy ylhäältä alas kulkevana riistona vaan erilaisina ulossulkevina verkostoina (lue: instituutioina). [6] Deleuze puolestaan toteaa, että kontrollikin perustuu välittömään kommunikaatioon. Hän peräänkuuluttaa, ettei kommunikaatio ole samaa kuin luominen ja että kommunikaatio itsessään on rahan lävistämää. [7] Etenkin viimeisin kommentti tuo mieleen Guy Debordin profetiat spektaakkelin yhteiskunnasta, jossa kaikki kommunikaatio ja toiminta on alisteista tavaralle. [8]
Seuraa pitkä ja sekava ahaa-elämys.
Nykytuotanto keskittyy informaatioon. Valta ei ole omaisuudessa vaan sen sisältämässä informaatiossa. Informaatio tarvitsee ilmetäkseen vakaan median. Mark Zuckerberg on miljardööri. Turun Sanomat maksaa bloggaaijlle näkyvyydellä. Perinteisten instituutioiden on avauduttava, jotta kuluneet valtarakennelmat saadaan purettua. Valta voidaan silti säilyttää pitämällä kiinni informaatiosta. Kohtaamisen ei tarvitse tuottaa vallankumousta. Niinpä yleisön eteen kootaan paneelikeskustelu eli ulossulkeva informaation verkosto. Instituution rippeet tuodaan paikalle kaikessa jähmeydessään. Keskustelua seuratessani olen enemmän ulkopuolella kuin esitystä seuratessani, vaikka tavoite lienee päinvastainen. En silti väitä, etteikö avoin keskustelu olisi itsessään edistyksellistä. On kuitenkin syytä pohtia keskustelun muotoa. Samalla kun se pyrkii avaamaan rakenteita, se myös jähmettää valtaa antamalla sille näkyvyyttä ja kaikupohjaa. Julkisesta keskustelusta on tullut vallan ulkoinen tunnus, symbolinen ele. Vähän sellainen “presidentti syömässä lihapiirakkaa Kauppatorilla” -tyylinen juttu.
Ruumiinvalvojaiset. Kuva: Tani Simberg
Kriitikko
Paneelikeskustelun jälkeen lähdin Tiivistämölle Suvilahteen tarkoituksenani viettää koko yö Post-MJ Era Institute of Consciousness -ryhmän Ruumiinvalvojaiset-tapahtumassa. Metromatkan aikana ehdin tutkia itseäni. Miksi minulla oli niin suuria antipatioita paneelikeskustelua kohtaan? Ehkä olen vain kateellinen kun minua ei kutsuta keskustelemaan. Ehkä olen liian introvertti pärjäämään sellaisessa. Ehkä ymmärsin jotain väärin. Ehkä paneelin perimmäinen idea onkin toimia esityksen jatkeena siten, että se antaa yleisölle mahdollisuuden katsella ja kuunnella kuinka asioista keskustellaan. Se, mikä ennen on tapahtunut instituution suljettujen seinien takana, tuodaan nyt yleisön nähtäville. Mutta samalla puhumisen tuntuu lävistävän jokin esityksellinen. Jokin, joka tekee siitä kuitenkin jotain muuta kuin todellista. Siitä tulee sellaista Sarasvuo-kamaa, huomiotaloutta, spektaakkelia.
Tiivistämöllä minulta sitten kysyttiin, että aionko kirjoittaa Ruumiinvalvojaisista. Tosiaan. Kriitikko jos joku pyrkii toimimaan informaatiovallan verkostossa, saamaan sitä taitelijoilta ja jakamaan sitä yleisölle. Luulisi menevän hyvin. Mutta ei mene. Kritiikki on muiden instituutioiden tavoin kriisissä. Nykytaiteen purkaessa tekijä–kokija-vastakkainasetteluja, kriitikon pitäisi löytää uudenlainen rooli. Kriitikon tulisi taiteilijan tavoin kääntää katseensa syvemmälle itseen, omaan kokemukseen ja näkemykseen. Se tuo aiemmin mainitsemani esseemäisyyden myös kritiikkiin. Sillä tavoin kriitikko voisi itsenäistyä ja pyrkiä artikuloimaan maailmasta jotain omaan kieleensä turvautuen. Tämä ei tarkoita sitä, että kriitikon tulisi jämähtää luennoimaan vain omista mieltymyksistään, vaan että kriitikko tutkisi avoimesti ja tiedostaen itseään ja omaa kokemustaan teoksesta. Lopputulos purkautuisi esseemäisenä kritiikkinä, jossa yksityisen kautta syntyisi kosketus johonkin yleisempään. Kritiikki saisi siis vapaasti irtautua teoksesta – ja ennen kaikkea omasta instituutiostaan. Valtamedia tosin soveltuu tähän melko heikosti, sillä se asettaa kritiikin yhä oman instituutionsa palvelukseen, jolloin kritiikki supistuu spektaakkeliksi.
Vaikka taiteenalat erikoistuvat ja hajaantuvat, ja vaikka instituutioiden seinät kaatuvat, valtasuhteet pysyvät. Oli sitten autonominen näyttelijä tai kriitikko, valta perustuu informaatioon, salasanoihin ja verkostoihin – ne erottavat meidät paremmin kuin seinät, mutta toisaalta ne tarjoavat myös uusia mahdollisuuksia, sikäli kun niiden hämäriä, imaginaarisia rajoja uskalletaan ylittää. Kenties jutun alkupuolella mainitsemani kriitikon auktoriteetin väheneminen onkin seurausta vanhanaikaiseen instituutioon jämähtämisestä. Kun taiteilijat kaatoivat seiniä, loikkivat ääriviivojen yli ja loivat informaatioverkostojaan, valtamedia piti kritiikkiä kotiarestissa. En usko, että auktoriteettia (lue: valtaa) voidaan enää palauttaa taiteen arvottamista jyrkentämällä. Tämä toimi ennen vanhaan, mutta instituutioiden levittyä ja sekoituttua kriitikoidenkin pitää jalkautua. On vahvistettava informaatioverkostoja, loikittava rajojen yli, katsottava missä on vastakkainasettelua ja mentävä siitä läpi. Ehkä sitten pääsee paneelikeskusteluunkin mukaan. Ja sitten kun on tarpeeksi uskottavuutta, voi irtautua paneelista ja todeta, että se on enemmän binarisoiva kuin tasapuolistava prosessi. Pitäähän kriitikon päästä kritisoimaan.
Elämä taideteoksena
Vielä yhden mainion jutun haluan sanoa. Se tuli mieleeni kun katselin Ruumiinvalvojaisissa bailaavia ihmisiä. Vähämäki tulkitsee Debordia toteamalla, että spektaakkelissa ihmiset löytävät toisensa erotettuina, mutta kuitenkin samanlaisina, koska spektaakkeli on niellyt kaiken kommunikaation. [9] Deleuze puolestaan toteaa, että kontrollivalta dividualisoi, eli ikään kuin epäyksilöi. [10] Tämä vaikuttaa paradoksaaliselta, sillä näennäisesti elämme individualismin suurta kukoistusta. Seinät eivät kuitenkaan ole kaatuneet ainoastaan yksityisen ja yleisen tai instituution ja yksilön väliltä. Ne ovat kaatuneet kaikkialta, myös itsen ja toisen väliltä. Minuus on enemmän tai vähemmän konstruktiota. En siis pitäisi mitenkään mahdottomana, että subjekti, eräänlaisena mikrotason instituutiona, on yhtälailla kriisissä tai murroksessa. Olemmehan me kaikki lopulta vain tiiviiksi pakkautunutta tyhjyyttä, matkalla kohti yhteistä lämpökuolemaa.
Pessimistisessä visiossa kytee humanismin ydin: elämällä on oltava itseisarvo. Niin myös taiteella. Se, mikä meille kriitikoille tai taiteilijoille on ajateltavissa olevaa, liittyy vain ja ainoastaan taiteen ilmenemiseen artefakteissa, asioiden välisissä suhteissa ja meissä itsessämme. Teos ja kritiikki ovat loppujen lopuksi aina vain pintailmiöitä. Jos minun olisi pyydetty kirjoittamaan kritiikki Ruumiinvalvojaisista, en olisi voinut kirjoittaa juuri muusta kuin itsestäni ja heittäytyä härskisti tekemään gonzoa. Minulle Ruumiinvalvojaiset olivat paitsi tärkeä sosiaalinen tapahtuma, myös positiivisella tavalla edellä esitellyn dividualismin metafora. Tapahtuman ydinteema oli käsitellä Michael Jacksonin kulttuurista perintöä ja lopulta vapauttaa hänen ruumiinsa siitä. Käytännössä tämä tarkoitti ruumiinvalvojais-rituaalin muotoon puettua bailaamista sekä muutamia yhteisiä maljoja, siunaamisia ja huudatuksia. Tilassa oli arkku, jossa vieraili muistaakseni kolme erilaista Michael Jackson -karikatyyria.
Olisiko tapahtumaa voinut mitenkään arvioida? Onko se edes ajateltavissa taiteena? Minun kohdallani kyse oli lähinnä juomisesta, tupakoimisesta ja ihmisten tapaamisesta. Hauskaa oli, mutta yhtä hyvin olisi voinut olla jotain muutakin. Aamu kuuden seitsemän aikoihin Suvilahden aukiolla esillä ollut arkku poltettiin. Lähdin hoipertelemaan laskuhumalassa kotiin. Päässäni hakkasi yksi lause: “Elämä taideteoksena.” Se oli ainoa asia, mikä tapahtumasta tuli mieleen. Kahden itseisarvon yhteensulautuminen. Se tuli mahdolliseksi, sillä Ruumiinvalvojaiset tuntui hetkellisesti häivyttävän seinien lisäksi myös ääriviivat – kaiken institutionaalisen. Situaatiossa, kuten Debord olisi asian ilmaissut, onnistuttiin puhkomaan spektaakkelin läpi – luomaan merkityksetön, individuaaliton ja kommunikaatioton tyhjiö, jonka läpi saattoi hetken koskettaa niin elämän kuin taiteenkin perustaa. Ainoa tapa saattaa se paperille lähtee oman kokemuksen purkamisesta. Auringon sammuminen ei unohtunut, mutta hetken se tuntui ihan hyväksyttävältä.
Ruumiinvalvojaiset. Kuva: Tani Simberg
Matti Tuomela
Teksti on osa LUSTin, Mustekalan ja Ny tidin yhteistyötä, joka pohtii esseiden kautta ajankohtaisen teorian ja kansainvälisten virtausten suhdetta paikalliseen näyttämötaidetarjontaan. Aloite pohjautuu uteliaisuuteen tutkia ajankohtaisia kansainvälisiä ja paikallisia näyttämötaiteellisia ilmiöitä tavalla joka ei perinteisen kritiikin muodossa ole mahdollista. Lue myös Lustin verkkosivuilta Maija Jelkäsen teksti, sekä Ny tidin verkkosivuilta Carita Backströmin ja Lasse Garoffin tekstit. Mustekalassa julkaistun tekstin ruotsinnos on luettavissa täältä.
Viitteet
[1] Heikkilä, Martta 2012. Johdanto: Taiteesta puheeseen. Teoksessa: Heikkilä, Martta (toim.) Taidekritiikin perusteet. Helsinki: Gaudeamus. s. 12–13.
[2] Deleuze, Gilles & Guattari Felix 2005/1990. Haastatteluja. Suomentaneet: Anna Helle, Vappu Helmisaari, Janne Porttikivi, Jussi Vähämäki. Helsinki: Tutkijaliitto. s. 120.
[3] Ibid.: 11.
[4] Silde, Marja & Säkö, Maria 2010. Nykyteatterin tapahtumapaikat. Teoksessa: Ruuskanen, Annukka (toim.) Nykyteatterikirja – 2000-luvun alun uusi skene. Helsinki: Like kustannus Oy. s. 231–238.
[5] Säkö, Maria 2014. Ihmisen puhe pysäyttää ajan. Esitys-lehti nro. 24. (4–13).
[6] Lash, Scott 2002. Critique of information. Lontoo: Sage Publications inc. s. 2–5.
[7] Deleuze, 132–133.
[8] Katso esim. Jussi Vähämäen johdanto teoksessa: Debord, Guy 2005/1967. Spektaakkelin yhteiskunta. Suomentanut: Tommi Uschanov. Helsinki: Summa. s. 7–21.
[9] Jussi Vähämäen johdanto teoksessa: Deleuze, Gilles & Guattari Felix 2005/1990. Haastatteluja. Suomentaneet: Anna Helle, Vappu Helmisaari, Janne Porttikivi, Jussi Vähämäki. Helsinki: Tutkijaliitto. s. 14.
[10] Ibid.: 122.