Mikko Piispa 26.10.2015
Suomalainen taide ja taiteellinen työ ovat vahvassa kytköksessä julkiseen rahoitukseen. Tämä suhde alkoi muodostua hyvinvointivaltion rakentamistyön myötä, erityisesti 1960-luvulta lähtien. Hyvinvointivaltiollisessa projektissa taiteen rahoittaminen ”käsivarren mitan” päässä on nähty valtion velvollisuudeksi. Näin valtio on taannut taiteen suhteellisen vapauden ja rahoittanut taiteilijoita läpi taiteenalojen ammattilaisina, jotka ansaitsevat korvauksen työstään. Samalla taide kuluttamismahdollisuutena on tullut koko kansan ulottuville, selkeimmin kirjastojärjestelmän muodossa. Hyvinvointivaltio onkin toiminut taiteen ja taiteilijoiden ”suojelijana”. (Esim. Sevänen 1998; Mertanen 2012.)
1990-luvun laman myötä myös valtionosuuksia kulttuurille leikattiin – joskin esimerkiksi Pertti Alasuutari (1996) on katsonut, että kulttuuri selvisi laman säästöistä kohtuullisesti. Laman jälkeen taide ja kulttuuri ovat myös törmänneet markkinaliberaaliin kilpailutalouden aikaan, jonka myötä vaatimukset siitä, että taiteilijoiden ja taiteen tulisi pärjätä ”omillaan”, markkinoiden armoilla, ovat lisääntyneet (mm. Jokinen 2010, 125–140). Tästä huolimatta kulttuuri on edelleen kohtuullisesti säilyttänyt asemansa hyvinvointivaltiollisessa tulonjaossa – ainakin tähän saakka. Lähivuosina kulttuurimäärärahoja tullaan leikkaamaan, ja säästöpaineiden myötä leikkaukset saattavat kasvaa vielä entisestään (OKM 2014). Uuden hallituksen ohjelmassa (Valtioneuvosto 2015) suoria leikkauksia kulttuurille ei ole, mutta nähtäväksi jää, miten esimerkiksi kuntien velvollisuuksien karsiminen vaikuttaa taiteen resursseihin.
Taiteen ja kulttuurin kenttä onkin ilmaissut huolensa viimeaikaisista käänteistä (mm. Gylén & Kinanen 2015; Kirje Mäntä kuvataideviikkojen ystäville 14.10.2015; Taidepoliittinen asiantuntijaryhmä 2015; ks. myös Yle 2015). Huolen myötä on tuotu esille, että taiteen rahoituksen perusta ja sitä kautta taiteen vapaus saattavat joutua uhatuiksi. Eduskuntavaalien alla toivottiin muun muassa kulttuurimäärärahojen kasvattamista, mutta vaalien jälkeen tunnelmat kääntyivät siihen, että kunpa kulttuurilta ei ainakaan leikattaisi lisää ja että oltaisiin saatu pitää kulttuuriministeri. Jälkimmäinen ei toteutunut ja kuten todettua, leikkausten suhteen ollaan vielä odottavalla kannalla. Joka tapauksessa taidekentän vaatimukset ovat keskittyneet vahvasti siihen, että hyvinvointivaltiolliset rakenteet ja toimenpiteet, ainakin kulttuurin saralla, saataisiin säilytettyä.
Suomessa on laskettu olevan yli 20 000 ammattitaiteilijaa (Rensujeff 2014, 28). Jos tähän päälle lasketaan erilaiset luovien alojen työläiset, laskentatavasta riippuen porukan koko taitaa suunnilleen kaksinkertaistua (esim. Metsä-Tokila 2013). Vain osa saa tulonsa suoraan taiteen valtionosuuksista ja muista julkisista tukimuodoista, mutta supistusten kerrannaisvaikutukset koskettanevat kuitenkin laajempaakin joukkoa. Tämä ei ole kansantaloudellisestikaan pikkujuttu, sillä taiteellisia aloja riivaavat jo valmiiksi työsuhteiden epävarmuus, korkea työttömyys ja pienet tulot huolimatta siitä, että alan ihmiset tuppaavat olemaan keskimäärin varsin korkeasti koulutettuja (mm. Houni & Ansio 2013). Lisäksi taiteellisiin aloihin kytkeytyy monia sukupolvi-ihanteita: luova, sisältörikas työ tuntuu puhuttelevan merkittävää fraktiota ainakin kaupungeissa asuvista, keskiluokkataustaisista nuorista suomalaisista (mm. Tuohinen 2010; Siltala 2013). Sen vuoksi myös luovien alojen koulutusohjelmiin on vuosittain tunkua vaikka työllistymismahdollisuudet eivät ole kovin valoisat (toki voi kysyä, kuinka monella alalla ne ylipäätään nykyään ovat).
Tiiviisti sanottuna: yhä useammat nuoret tulevat työmarkkinoille, joka on jo nyt kyvytön työllistämään koko korkeakoulutettua työntekijäreserviään, ja jossa merkittävä rahoituspohja on kutistumassa lähivuosina. Mitä pitäisi tehdä? Jokainen taiteilija varmasti etsii, joko yksin tai erilaisten yhteistyömuotojen kautta, omia tapojaan selvitä ja elää ”hyvä elämä” (ks. myös Piispa & Salasuo 2014). Mutta taiteilijat ja kulttuurialojen ihmiset ovat selvästi heräilemässä kollektiivinakin, vaikka heidän vaatimuksensa ovatkin jääneet pahasti ”isompien” teemojen, kuten kestävyysvajeen ja turvallisuuspoliittisten kysymysten alle. Joka tapauksessa keskeiset vaatimukset voidaan tiivistää siten, että kulttuuriväki yrittää pitää kiinni saavutetuista eduista, siis hyvinvointivaltiollisista toimista. Saavutettujen etujen ylläpitämisen tavoitteessa on jotain samaa kuin ammattiyhdistysliikkeen (viivytys?)taistelussa markkinaliberaalia talouspolitiikkaa vastaan. Kuitenkin, kuten esimerkiksi vasemmistopuolueiden kannatuslukujen pitkäaikaisesta putoamistrendistä voi päätellä, vain vanhassa roikkuminen ei taida olla parasta mahdollista politiikkaa (ks. myös Uschanov 2015). Sen sijaan olisi aiheellista miettiä, mitä voisi tehdä toisin, tai mitä uutta voisi keksiä.
Usein kuulee sanottavan, että hyvinvointivaltio on tasaisen talouskasvun lapsi. Kun talouskasvu on hidastunut ja joidenkin kommentaattoreiden mielestä taittunut pysyvälle kitukasvun tai jopa laskun uralle (ks. myös Lähde 2013), hyvinvointivaltio näyttäisi kulkevan kohti sukupuuttoa. Talouskulttuurin tutkija Paavo Järvensivu totesikin marraskuussa 2014 Ylioppilaslehden jutussa (Onninen 2014), että ”Jos meillä hyvinvointipalvelut on sidottu talouskasvuun, pitäisi laittaa maan parhaat voimat miettimään, miten siitä yhteydestä pääsisi eroon”. Taiteen kontekstissa tämän voi viedä pitemmälle: jos meillä on taiteen rahoitus kytketty hyvinvointivaltioon, joka puolestaan on kytketty talouskasvuun, on pohdittava, miten näistä molemmista riippuvuuksista voisi päästä eroon.
Suomessa kulttuuripoliittisissa keskusteluissa ja taiteilijoiden kannanotoissa tulee usein esille, että taiteilijat vastustavat taiteen ”alistamista” hyödyn tuottamiselle. Toisin sanoen, vaikka taiteilijat usein muistuttavat, että taide ja luovuus kasvattavat taloutta ja luovat hyvinvointia, nämä eivät saa olla taiteen pakollinen tehtävä. Taiteen tulisi olla itseisarvoinen, joka sitten vähän kuin sivutuotteena antaa kaikkea muutakin hyvää. Tämän näkökannan voi tietysti sivistysvaltion kontekstissa allekirjoittaa, mutta samalla on syytä muistaa, että näin taide ei ainakaan itse vaikuta kovin halukkaalta ratkaisemaan rahoitusongelmaansa: se ei välttämättä tuota sitä kasvua, jolla hyvinvointivaltio rahoitetaan, eikä se välttämättä tuota sellaista, jota voitaisiin hyödyntää hyvinvointipalveluina.
Taide näyttäytyy siis eräänlaisena resurssien päätepisteenä, ainakin silloin, kun sitä tuotetaan vain ”taiteen vuoksi”. (Filosofisesti tämä on toki helppo perustella: taidehan on puhtaasti inhimillistä ja itseisarvoista toimintaa. Kovan talouspolitiikan ajassa tämä peruste ei kuitenkaan näyttäisi riittävän.) Tyrehtyneen talouskasvun myötä vaikuttaa siltä, että myös hyvinvointivaltio katoaa – paitsi jos onnistutaan siinä, mitä Paavo Järvensivu kuuluttaa. Toisaalta nykyisissä talouspoliittisissa ilmavirroissa on hyvin mahdollista, että vaikka talouskasvu palautuisikin, hyvinvointivaltio pyyhitään historian sivuille joka tapauksessa. Silloin myös hyvinvointivaltiollinen kulttuuripolitiikka uhkaa tulla tiensä päähän. Ja edelleen on olemassa se vaihtoehto, että vaikka hyvinvointivaltio vielä kyettäisiin elvyttämään, sen piiriin ei enää tulevaisuudessa huolittaisi taidetta ja kulttuuria.
Tilanne näyttää siis huolestuttavalta. Mieleen tulee kuitenkin (ainakin) kaksi kysymystä, jotka voisivat tarjota ratkaisun. Ensinnäkin: miten taide, kulttuurin kenttä, taiteilijat ja muut asianosaiset voisivat yltää ja osallistua sellaiseen, että koko yhteiskunnan rahoituspohja – kutsuttakoon sitä hyvinvointivaltiolliseksi tai miksi tahansa – voitaisiin pelastaa? Terike Haapoja (2014) on muotoillut tämän selkeästi: ”Kysymys taiteen tekemisen rahoituspohjasta ei ole vain pientä yhteiskunnan marginaalia, taiteilijoita, koskeva asia”. Tässä tulee siis kyetä johonkin paljon laajempaan kuin vain nykyisissä hyvinvointivaltiollisissa toimissa roikkumiseen. Toisen kysymyksen voisi puolestaan muotoilla seuraavasti: miten taiteen ja kulttuurin kentillä pystyttäisiin kehittämään resurssipohjaa, joka olisi vähemmän altis ja vahingoittuva talouskasvun ja/tai hyvinvointivaltion muretessa?
Myönnän, että molemmat kysymykset ovat suuria ja haastavia. Helppoja vastauksia ei ole – eihän niitä ole edes nykyisen taidepolitiikan raameissa (ks. esim. Kemppi 2015). Taiteilijat kuitenkin mielellään muistuttavat, että he edustavat kriittisen ajattelun terävintä kärkeä ja ovat ”yhteiskunnan ilmapuntari ja omatunto” (Taidepoliittinen asiantuntijaryhmä 2015). Tällaisesta joukosta luulisi löytyvän tyystin uusia ideoita ja ajatuksia. Olen toisaalla, Kasvatus & Aika -lehden kirjoituksessa (Piispa 2015) todennut, että ”ilman aktiivista pyrkimystä vaikuttaa makrotason kulttuuripolitiikkaan saatamme joku päivä löytää itsemme tilanteesta, jossa mitään mikropolitiikkaa ei enää ole edes olemassa”. Tuossa yhteydessä viittasin mikropolitiikalla taidekasvatuksen sisältöihin, mutta se voi yhtä hyvin tarkoittaa vaikka sitä, miten rahat kulttuurin kentän sisällä jaetaan. Makropolitiikan puolestaan ei tule tarkoittaa vain ”raha-asioita” tai edes kulttuuripolitiikkaa sen perinteisessä, rajatussa merkityksessä. Sen tärkeyttä korostamaan voidaan vielä soveltaa edellä lainattua Paavo Järvensivua: taiteen ja kulttuurin toimijoiden olisi laitettava parhaat voimansa miettimään, miten taiteen ja kulttuurin resurssipohjaa voisi uudistaa ja kehittää vahvemmaksi ja itsenäisemmäksi. Kun tavalla tai toisella ”niukkuuden aika” (Lähde 2013) kolkuttelee jo ovella, on oltava avoin luoville ja radikaaleille ratkaisuille – ja juuri sellaisiin luulisi nimenomaan taiteilijoiden olevan kykeneviä.
Mikko Piispa (VTM) on nuorisotutkija ja sosiologi. Hän on tutkinut nuoria suomalaistaiteilijoita osana Nuorisotutkimusverkoston hanketta Menestyjien elämänkulku.
Lähteet:
Alasuutari, Pertti (1996) Toinen tasavalta. Suomi 1946–1994. Tampere: Vastapaino.
Gylén, Marko & Kinanen, Mikael (toim.) (2015) Taide ja puoluepolitiikka –teemanumero. Mustekala 1/15
Haapoja, Terike Taiteen politisoituminen on kansalaisyhteiskunnan puolustamista. Mustekala 20.5.2014.
Houni, Pia & Ansio, Heli (toim.) (2013) Taiteilijan työ. Taiteilijan hyvinvointi taidetyön muutoksessa. Helsinki: Työterveyslaitos.
Jokinen, Elina (2010) Vallan kirjailijat. Valtion apurahoituksen merkitys taiteilijoille vuosituhannen vaihteen Suomessa. Helsinki: Avain.
Kemppi, Eeva (2015) Tehdäänkö tällä hetkellä taidepolitiikkaa? Keskustelu taidepolitiikan asiantuntija Pauli Rautiaisen kanssa. Mustekala 1/2015.
Kirje Mäntän kuvataideviikkojen ystäville, Mustekala, blogi 14.10.2015.
Lähde, Ville (2013) Niukkuuden maailmassa. Tampere: niin&näin.
Mertanen, Tomi (2012) Taiteilija-apurahajärjestelmän toimivuus ja koettu vaikuttavuus. Työpapereita nro 50. Taiteen keskustoimikunta, Helsinki.
Metsä-Tokila, Timo (2013) Luovat alat. Toimialaraportti 7/2013. Työ- ja elinkeinoministeriö.
OKM (2014) Opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonala valtiontalouden kehyksissä vuosille 2015–2018. Opetus- ja kulttuuriministeriön tiedote 3.4.2014. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö.
Onninen, Oskari, Ei nouse. Ylioppilaslehti 7.11.2014.
Piispa, Mikko (2015) Taiteen ja taidekasvatuksen potentiaalista ja velvollisuuksista. Kasvatus & Aika 10(2), 58–61.
Piispa, Mikko & Salasuo, Mikko 2014. Taiteilijan elämänkulku. Tutkimus nuorista taiteilijoista 2000-luvun Suomessa. Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto, julkaisuja 156. Helsinki: Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto.
Rensujeff, Kaija (2014) Taiteilijan asema 2010. Taiteilijakunnan rakenne, työ ja tulonmuodostus. Helsinki: Taiteen edistämiskeskus.
Sevänen, Erkki (1998) Taide instituutiona ja järjestelmänä. Modernin taide-elämän historiallis-sosiologiset mallit. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 709. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Siltala, Juha (2013) Nuoriso. Mainettaan parempi? Helsinki: WSOY.
Taidepoliittinen asiantuntijaryhmä (2015) Taidepoliittisen asiantuntijaryhmän hallitusohjelmatavoitteet vuosille 2015–2019.
Tuohinen, Titta (2010) Nuorten ’työeetos’ – protestanttisesta etiikasta työyhteisön henkeen? Työpoliittinen aikakauskirja 4/2010, 33–42.
Uschanov, Tommi, Sdp ja vasemmistoliitto voivat jopa kadota eduskunnasta. Helsingin Sanomat 10.5.2015.
Valtioneuvosto, Pääministeri Sipilän hallituksen ohjelma. 29.5.2015.
Yle (2015) Kulttuurin välikysymys.