Laura Kokkonen 17.11.2015 (1)
Jyväskylän yliopiston filosofian professori Sara Heinämaa kirjoitti Helsingin Sanomissa 7.11. merkityskadosta Suomen tämänhetkistä yhteiskuntaa kuvaavana tilana: ”Jokainen kulttuuri, joka kadottaa keskeiset päämäärämerkityksensä ja yhdessä tekemisen mielen, joutuu lopulta kokonaisvaltaiseen kriisiin.” Heinämaa viittaa totalitaristisiin yhteiskuntiin merkityskadon äärimmäisenä seurauksena. Myös Antti Salminen käytti samankaltaista vertauskuvaa taannoisessa Niin & Näin -lehden pääkirjoituksessaan: ”Jälleenrakennuksen, massiivisen talouskasvun ja vauraimpien vaurastumisen jälkeen palataan – ei metsään tai keskiajalle – vaan 1930-luvulle, systeemisen laman, massatyöttömyyden ja äärinationalistisen uhon lähtöruutuun.”
Heinämaan ja Salmisen analyysit tuntuvat kaikessa raadollisuudessaan nykyaikaa hyvin kuvaavilta. Heinämaan mukaan merkityskato alkaa koulutuksesta ja terveydenhuollosta, mutta sama on saavuttanut myös taideinstituutiot. Taiteen kohdalla merkityskato johtaa absurdeihin seurauksiin, koska nimenomaan taiteen tulisi pystyä käsittelemään, kyseenalaistamaan ja luomaan merkityksiä kaikkein vapaimmin. Kun taiteen instituutiot ja taiteilijat kuitenkin joutuvat entistä enemmän keskittymään taisteluun oman olemassaolonsa puolesta, vaarana on taiteen tai ainakin taideinstituutioiden merkityskato. (2)
Taiteen ja humanismin alasajon lisäksi maailman tila saa ajoittain pohtimaan oman ammatin mielekkyyttä. Onko tässä käsitteiden pyörittelyssä enää mitään järkeä? Miksi toimia taiteen alalla, kun sekin pelkistetään osaksi markkinalogiikkaa? Viisaammalta tuntuisi reagoida yhteiskunnan kärjistyneimpiin ilmiöihin: tehdä edes jotain konkreettista, taistella kaduilla epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Tällaisessa ajattelussa hidas ja nopea toiminta sulkevat toisensa pois. Mutta ehkä hitaan ja nopean vastakkainasettelua ei olekaan olemassa, ehkä se on vain sakeaa aivosumua, jota ristiriitaisia ja hyödyttömiä ajatuksia tuottavilta aloilta näinä vääjäämättömien päätösten aikoina nimenomaan toivotaan. Ehkä se, että humanisti alkaa itsekin kyseenalaistaa oman työnsä, kertoo siitä, että merkityskato on jo pitkällä.
Aktivismi on välttämätöntä, mutta Heinämaan kirjoitus sai minut ajattelemaan myös hitauden tarpeellisuutta. Merkityskato nimittäin tuo meille mukanaan velvollisuuden pyrkiä luomaan merkityksiä ja kuvitella kokonaan uusia tapoja merkityksellistää maailmaa, mikä on luonnollisimmin mahdollista nimenomaan taiteen keinoin.
Merkityskato ei ole vain nykyajan tai 1930-luvun ilmiö vaan taiteessakin on aina pyritty taistelemaan sen lieviä ja radikaaleja muotoja vastaan, konkreettisimmin modernin ajan jälkeisen poliittisen ja aktivistisen taiteen keinoin. Mutta täytyykö taiteen olla aktivistista ollakseen yhteiskunnallisesti arvokasta tai poliittista käsitteen laajemmassa merkityksessä? Merkityskadon ajattelu palautti mieleeni vanhanaikaisen, mutta tällä hetkellä jotenkin radikaalilta tuntuvan ajatuksen taiteen itseisarvosta.
Olen pohtinut pitkään yhteiskunnallista taidetta ja erityisesti sen väitettyä impotenssia yhteiskunnan rakenteiden muuttamisessa: usein toistettu kritiikki kuuluu, että poliittinen taide sortuu toistamaan vallitsevia valtarakenteita tai ainakin myöntymään niihin tullessaan esitetyksi valkoisessa kuutiossa. Sanotaan, että taiteen kentän sisällä toimiessa todellista muutosta pystytään tuskin saavuttamaan. Toinen syy epäillä poliittisen taiteen muutosvoimaa on taiteen ja visuaalisen kulttuurin rooli postfordistisen ja luovan talouden välineenä. Nämä argumentit osuvat kyllä suureen osaan poliittista taidetta, mutta se ei pysäytä taiteen poliittisia mahdollisuuksia. Haluankin tuoda esille, että mikäli yhteiskunnan kriisiä tarkastelee merkityskadon käsittein, taiteen mahdollisuudet ovat paljon laajemmat, eivätkä ne rajoitu eksplisiittisen aktivistiseen taiteeseen. Jo taiteen käsitteen olemassaolo on poliittinen kysymys.
Muiden muassa Chantal Mouffe ja Boris Groys ovat vastanneet aktivistista taidetta kohtaan osoitettuun kritiikkiin. Groysin mukaan poliittinen taide on vääjäämättä ristiriitaista edellä kuvatuista syistä, mutta juuri tämän ristiriitaisuuden läsnäolo tekee taiteesta ”todempaa” tai ”aidompaa” kuin muut kulttuurin muodot. Hänen mukaansa taide on myös ainut alue, jolla voidaan käsitellä vallankumouksen tai radikaalin muutoksen mahdollisuutta tämänhetkisten toiveidemme ja odotustemme horisontin ulkopuolella. Mouffen mukaan taiteen mahdollisuus puolestaan piilee siinä, että se kykenee luomaan lukuisia ennen kuvittelemattomissa olleita alueita, joilla vallitseva hegemonia voidaan kyseenalaistaa.
Mouffen ja Groysin ajatukset tarjoavat taiteelle eräitä mahdollisia ulottuvuuksia. Mutta mikäli otamme mukaan merkityskadon käsitteen, taide ei ole pelkästään mahdollinen keino muuttaa maailmaa vaan jo käsitteenä elintärkeä toimivalle yhteiskunnalle – taide on merkitysten perustutkimusta. Taiteelle täytyy antaa vapaus saada jotain aikaiseksi tai olla saamatta, hajottaa ja jättää jälkensä korjaamatta tai rakentaa jotain uutta.
Tämän mahdollisuuden edistäminen ja sen saattaminen yhteen yleisöjen kanssa lienee taiteen instituutioiden olennainen tarkoitus. Heinämaa kirjoittaa: ”Kun kulttuurin poliittinen, tieteellinen tai moraalinen kriisi ymmärretään merkityskadoksi, se ei enää näyttäydy vääjäämättömänä kehityskulkuna vaan inhimillisen toiminnan seurauksena, jolle voimme tehdä jotain – ja jolle meidän tulee tehdä se, minkä voimme. Tämä edellyttää päämäärien johdonmukaista peräämistä kaikissa tilanteissa, joissa näemme päämäärän hämärtyvän.” Kaikkein olennaisinta ei siis ole kysyä, mistä raha tulee museoihin, vaan miksi. Miksi meillä on nämä museot ja muut taiteen laitokset? Perimmäinen tarkoitus ei liene niiden ylläpitäminen keinolla millä hyvänsä vaan niiden alkuperäisen tarkoituksen toteuttaminen – tai vielä paremmin kokonaan uusien tarkoitusten ajattelu.
Merkityskadon vastakohta ei ole yhteiskunta, jolla on yhteinen päämäärämerkitys vaan yhteiskunta, jossa aktiivisesti etsitään uusia merkityksiä, annetaan tilaa vaietuille merkityksille ja annetaan ristiriitaisten merkitysten olla yhdessä läsnä julkisessa tilassa. Taiteen instituutiot olisivat hyviä paikkoja tämän toteuttamiseen.
Taide ei kuitenkaan riitä, vaan kuten Heinämaa kirjoittaa, toimivan yhteiskunnan edellytys on sen perusrakenteita yhdistävä yhteinen päämäärämerkitys. Lisäisin myös, että yhteiskunnat tarvitsevat välilleen yhteisen rauhan päämäärämerkityksen. Nämä ovat ensisijaisia, mutta ei ole sivistynyttä yhteiskuntaa, johon ei mahdu myös tiloja, joiden riittävä päämäärä on päämäärättömyys. Taiteen tarkoitus on olla yhteiskunnassa se alue, jolla oletetut päämäärämerkitykset voidaan haastaa, ja se tekee kaikesta taiteesta poliittista.
(1) Tämä teksti on kirjoitettu ennen Pariisin terrori-iskuja 13.11.2015. Tyrmistyttävien tapahtumien sekä niiden herättämien reaktioiden jälkeen näyttäytyy entistä selvempänä, että merkityskato on vielä äärimmäisemmässä muodossaan myös globaalia maailmaa kuvaava tila. Yhteistä rauhan päämäärämerkitystä ei tule olemaan ennen kuin ihmishengen arvo Pariisissa, Beirutissa ja Bagdadissa on sama, toisin kuin nykyisessä eurosentrisessä maailmankuvassa näyttäytyy.
(2) Esimerkiksi syyskuisessa Sinebrychoffin taidemuseon Coca-cola-pullo 100 vuotta -näyttelyä seuranneessa debatissa tuntui olleen kyse nimenomaan merkityskadosta: Kun museon alkuperäinen tavoite hämärtyy, tärkeimmäksi tulee selviytyminen esimerkiksi brändivetoisen näyttelyn keinoin.
Lähteet
Groys, Boris. ”On Art Activism”, e-flux, 2014.
Heinämaa, Sara. Pääkirjoitus, Helsingin Sanomat, 7.11.2015.
Mouffe, Chantal. “Agonistic Politics and Artistic Practices”. Julkaistu teoksessa Agonistics: Thinking the World Politically, Verso, 2013.
Salminen, Antti. Pääkirjoitus, Niin & Näin 3/2015.