Katja Raunio 28.5.2013
Epävakauden museo, Helsingin yliopistomuseo 22.3.-31.8.2013
Sakari Tervo: Booth campSakari Tervon videoteos Booth camp (2013) kertoo, mitä on luvassa. Runsaan kahden minuutin video on yhdestä pisteestä kuvattua rantanäkymää, palmuineen ja auringonlaskuineen. Näkymän eteen ilmaantuu läikkiä, väriseviä alueita, jotka lisääntyvät.
Pilaan loppuratkaisun: läikkien muodostama kuva ei valmistu. Olennaista on kuitenkin se, mitä tapahtuu katsojan päässä. Välittömästi tahrojen ilmaantuessa, mieli ryhtyy korjaamaan havaintoa, rakentamaan selitettävää hahmoa. Irrallisissa alueissa voi nähdä esimerkiksi fragmentaarisen ihmishahmon, niin minä tein.
Epävakauden museo on Helsingin yliopistomuseon tiloissa esillä oleva näyttely, jossa tieteen ja taiteen tekijät pohtivat inhimillisen mielen taipumusta yksinkertaistaa, vetää mutkia suoriksi. Näyttelyssä on neljän tutkijan kirjoituksia oman tieteenalansa epävakaista kysymyksistä. Näiden kanssa vuoropuheluun antautuu viiden taiteilijan teokset samasta teemasta. Teokset ja tekstit on toteutettu näyttelyn teeman pohjalta. Näyttelyn on kuratoinut Anna Virtanen.
Teemu Lehmusruusu on toteuttanut näyttelyyn videoinstallaation Valkoinen ja musta valo (2013), jossa näyttelyn teema näkyy useammallakin tavalla. Teoksessa viisi meditaatio-ohjaajaa ovat opastaneet viidentoista minuutin meditaatiot henkilöille, joilla ei ole aiempaa kokemusta lajista. Meditointi itsessään sopii epävakauden teemaan. Pyritäänhän siinä uudistamaan omaa olemista ja havainnointia läsnäolevassa hetkessä. Meditaatio on paljolti meditoijan tutkimusmatkaa itseensä ilman oikeita vastauksia.
Myös muodollaan teos pohtii epävakautta. Viidellä näytöllä on kuvattu ohjattavia tilanteen aikana. Kuulokkeista näyttelyvieras voi kuulla ohjaajan äänen ja meditoijien hengityksen. Näyttöjen edessä on istuintyynyt, joille teosta voi asettua seuraamaan. (Muista riisua kengät!) Teos voi todellistua näyttelyvieraalle eri tavoin. Katsoja voi lähestyä sitä ulkopuolelta perinteisen videoteoksen tavoin, katsoa ja kuunnella. Kokemus lähtee kuitenkin helposti luisumaan ohjatun meditaatiohetken puolelle. Teos asettaa oman teoksisuutensa epävakaudelle alttiiksi jättämällä katsojalle vaihtoehdon häilyä jossain välimaastossa: hetkittäin katsoo, hetkittäin havahtuu noudattavansa luureista kuuluvia ohjeita.
Teemu Lehmusruusu: Valkoinen ja musta valo
Ida Palojärven teoksessa Gebirge 1 (2013) peileillä vuoratun laatikon sisällä on tumma vuoristo, jonka peilikuvat jatkuvat äärettömänä heijastusten sarjana. Oikeastaan laatikossa ei ole vuoristoa, vaan mustaa rypistettyä paperia, ja tässä onkin teoksen esittämistä kysymyksistä kiinnostavin. Mitkä ovat edellytykset sille, että mieli lähtee hakemaan esittävyyttä satunnaisella tavalla muovatulle materiaalille? Kysymyksen voi esittää myös toisin päin: mitä pitäisi olla toisin, jotta näkisin laatikossa ainoastaan rypistettyä paperia?
Milja Laurilan teokset pohtivat nimenomaan maailmassa vallitsevia kategorioita. Maailma hakemisto (2012) on seinällä roikkuva valkoinen taulu, jossa on hakusanoja aakkosjärjestyksessä, usealla palstalla. Valtava määrä sanoja kirvoittaa pian kysymyksen, mitä on jäänyt pois. Katsojan mieli ryhtyy jäljittämään puuttuvaa. Kansojen vapaussankarien ja Kant, Immanuelin välistä puuttuu ainakin kantasolut. Pestalozzi, J. H.:n ja pesäpallon välistä puuttuu ainakin pestokastike, pesuaine ja pesänrakennus.
Ei pidä unohtaa näyttelyn toista puolta eli tiedettä. Miten tieteellisiä artikkeleita voi asettaa esille? Epävakauden museossa ongelma on ratkaistu melko onnistuneesti. Salin eri kulmissa on tuolit, joiden päällä on vihot. Näihin vihkoihin tutkijat ovat käsin kirjoittaneet artikkelinsa. Vihkoissa on vielä paljon tyhjiä sivuja jäljellä, mistä saa vaikutelman, että työ vielä täydentyy. Tieteessä jatkuva kritiikki, korjaaminen ja täydentyminen onkin keskeisin epävakauden piirre.
Milja Laurila: Atlas und Grundriss der PsychiatrieErityisen onnistunut ratkaisu on äänite, jolla tutkija lukee oman artikkelinsa. Tällöin tieteellinen ei ainoastaan tunnu helpoimmin lähestyttävältä vaan myös parhaiten ryhtyvän keskusteluun taideteosten kanssa. Erityisesti lääketieteen historian dosentti Heikki S. Vuorisen tekstin historiallisista sairauskäsityksistä kuunteleminen samalla kun katselee vastapäistä Milja Laurilan valokuvateosta Atlas und Grundriss der Psychiatrie (2013) synnyttää aidon yhteyden. Rakeisissa mustavalkokuvissa ihmisten kasvot peittävät tekstikentät, joihin on kirjattu diagnooseja. Hoito merkitsee kuvissa oman persoonan mykistämistä sairaskertomukseksi.
Helsingin yliopiston sukupuolentutkimuksen oppiaineen yliopistonlehtori Eva Maria Korsisaari on kirjoittanut näyttelyartikkelissaan polyamoriasta ja sadomasokismista länsimaisten rakkauskäsitysten ravistelijoina. Turun yliopiston ja Turun kauppakorkeakoulun matematiikan lehtori Irma Luhta otsikoi oman kirjoituksensa kuvaavasti “Eräs kaaosteoreettinen omahistoriallinen lähestymistapa epävakauden mallintamiseen”.
Museologian professori Marja-Liisa Rönkön artikkeli museon käsitteen muutoksista näyttelytilan ovensuussa on kiinnostava kommentti myös itse näyttelyn nimestä. Miksi yhdessä pienessä salissa oleva näyttely on nimeltään “Epävakauden museo”? Halutaanko nimellä korostaa vanhan määritelmän mukaisesti, että näyttely kerää ja tallentaa maailman epävakauden ilmentymiä kokoelmaksi? Toisaalta monet taideteoksista on tehty varta vasten näyttelyä varten. Lähimpänä menneisyyttä näyttelyssä on varmaankin opetusteknologian museo-esine piirtoheitin, joka heijastaa seinälle haalistuneen museologian perusopintojen aloituskalvon vuosilta 2004–2013.
Rönkön artikkelista löytyy lista siitä, mitä museo on: esine, paikka, muisti, unohdus, vallan väline, statussymboli, aito, alkuperäinen, mausoleumi, temppeli, palatsi, myytti, sankaritarina, systeemi, idea, prosessi, rituaali. Vaikuttaa siltä, että jos asiantuntijaan on uskominen, museo on itsessään epävakaa ja muuntautumiskykyinen, ehkä juuri oikea paikka tieteen ja taiteen epävakauden ilmentymille.
Kirjoittaja opiskelee taidehistoriaa, filosofiaa ja kirjoittamista.
*