8.–26.3.2014 Kuva/Tilassa
Saara Hacklin
Timo Tähkänen: Odotan sinua (2013)Kansainvälisellä taidekentällä taiteen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta on puhuttu jo pidempään. Taiteen sosiaalisella käänteellä viitataan siihen kasvavaan määrään teoksia, joissa työskennellään yleisön kanssa. Sosiaalinen käänne pitää sisällään yhteisötaiteen lisäksi myös laajemmin eri tavalla osallistavan taiteen – sillä kaikki teokset eivät työskentele yhteisöjen kanssa tai luo yhteisöjä, vaan pyrkivät eri tavoin osallistamaan katsojansa. Eräänlaista osallistavaa taidetta voisi olla myös relationaalinen taide, Nicolas Bourriaudin 1990-luvulla lanseeraama sosiaalisista suhteista ammentava taide.
Yhteisötaide lienee tullut tutuksi laajemmalle yleisölle viime vuosina muun muassa IHME-festivaalin osallistavien teosprojektien kautta. Myös tämän vuoden Ars Fennica -palkinnon yhteydessä yhteisötaide oli pinnalla erityisesti taiteilijapari Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleisen ansiosta. Lyhyesti: yhteisötaide on muodikasta. Samalla se on erittäin ongelmallisessa tilanteessa.
Marginaalista lempilapseksi
Osallistaminen liittyy poliittisuuteen. Yhteisötaide kytkeytyy erityisen voimakkaasti 1960- ja 1970-lukujen aktivismiin ja taiteen murrokseen, joka halusi venyttää käsityksiämme katsojan paikasta, tekijyydestä ja teosobjektista. Yhteisötaiteen teokset purkivat osaltaan ajatusta passiivisesta katsojasta, taiteilijanerosta auktoriteettina ja teoksesta myytävänä objektina. Laajemmin taiteen tapa osallistaa yhdistyy esimerkiksi 1900-luvun avantgarde-liikkeen pyrkimyksiin rikkoa taiteen ja elämän välinen kuilu.
Yhteisötaide herättää myös runsaasti kysymyksiä. Millaisia valtasuhteita teosprojektit avaavat? Yhteisötaiteen yhteydessä on viitattu myös etnografiseen käänteeseen. Esimerkiksi Hal Fosterin kritiikin mukaan siinä taiteilija lainaa etnografin roolivaatteita ja lähtee tutkimaan ”toiseutta”, oli kyse sitten kodittomista tai seksuaalivähemmistöistä etsiäkseen poliittista muutosta.
Ennen kaikkea kysymykset kuitenkin liittyvät taiteen ja taiteilijan muuttuneeseen asemaan yhteiskunnassa. Erityisesti englantilainen kulttuuripolitiikka on osoittanut tehokkaasti, miten poliitikot ovat nähneet yhteisötaiteessa mahdollisuuden saada vastinetta taiteelta. Yhteisötaiteen sosiaaliset projektit ovat olleet julkisen rahoituksen lempilapsia tavalla, joka on herättänyt huolta taiteen välineellistymisestä. Rahoitetaanko vain sellaista taidetta, joka rinnastuu sosiaalityöhön? Eikä pelkkä taide riitä vai pitääkö taiteen vastedes luvata yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista selvitäkseen talouskriisistä? (1)
For your health only -näyttely ei tarjoa vastauksia, mutta pureutuu juuri tähän ongelmavyyhtiin. Näyttelytekstien kansilehtenä on kopio reseptimääräyksestä. Ehkä tässä onkin hyvä avain näyttelyyn tapaan kysyä taiteen ja hyvinvointivaltion suhteita. Sitä pitää tarkastella kuin derridalaista pharmakonia: kyse on yhtä aikaa sekä lääkkeestä että myrkystä. Kuvataideakatemian Praxis-maisteriohjelman opiskelijoista ja opettajista koostuva työryhmä kirjoittaa: ”Taide ei ehkä voi estää romahduksia tai korjata hyvinvointivaltion murtumia, mutta se kertoo, tallentaa, huomauttaa ja muistaa. Silittää, kiittää ja kääntää katseensa ongelmakohtiin. Jos haluaa.”
For your health only -näyttelyn rakenne on kaksiosainen. Työryhmä on valinnut valmiita teosprojekteja sekä kutsunut mukaan Kuvataideakatemian opiskelijoiden edellisiä kommentoivia teoksia. Katsojalle tämä asetelma ei välttämättä avaudu kovin helposti näyttelytilassa kiertäessä, mutta näyttelyn teemaa miettiessä on hyvä yrittää muistaa dialoginen työskentelytapa. Kutsuttuja hankkeita on mm. jo mainittujen Kochta Kalleisten People in White, Veera Jalavan K65 Crew sekä Kaisa Salmen Fellmanin pelto – 22 000 ihmisen elävä monumentti. ”Kommenttitaiteilijoina” toimivat muun muassa Iiris Kaarlehto ja Joakim Pusenius.
Koettu terveysvaikutus!
Perinteisesti osallistava taide herättää tietysti myös kysymyksen siitä, millainen ero on taiteeseen osallistumisella ja sen katsomisella. Myöskään se, missä kriitikon paikka on, ei ole helppo kysymys. Voiko osallistavaa teosta arvioida osallistumatta siihen? Ja mitä kriteereitä pitäisi soveltaa? Klassisen kiistan mukaan osallistavan taiteen teosten kohdalla kyse on jännitteestä eettisen ja esteettisen arvioinnin välillä. Onko teos hyvä, jos se aiheuttaa hyvää? Vai pitäisikö hyvänteko pukea kauniiksi?
Tellervo Kalleinen & Oliver Kochta-Kalleinen: People in White (2011)For your health only -näyttelyssä kysymykset katsojan paikasta jäävät ehkä hieman syrjään. Esimerkiksi People in White (2011) ja Fellmanin pelto (2014) toimivat perinteisten teosten lailla suurina tilaa hallitsevina projisointeina. Molemmissa teoksissa on kuitenkin pohjalla yhteistyö ihmisten kanssa. Tuon työskentelyn luonne on tietysti erilaista, Fellmannin pelto – 22 000 ihmisen elävä monumentti kokosi massan, siinä missä People in White työskenteli pienen ryhmän kanssa. Molemmista teoksista avautuu myös ilmeisiä hyvinvointiin liittyviä kysymyksiä. People in White käsittelee mielenterveyspotilaiden ja heitä hoitavien suhteita. Teos tuo esiin valtasuhteita, jotka näitä hoitosuhteita määrittävät. Se tuo esiin, miten potilaat ovat esimerkiksi kokeneet tiettyjä lääkäreiden hoitopäätöksiä ja – kuvittelen – varmasti myös voimauttaa siihen osallistuvia ihmisiä samaan tapaan kuin Kochta Kalleisten I love my job -teoksen ahdistavia työtilanteita purkava teoskokonaisuus.
Salmen Fellmannin pelto kääntyy samalla tavalla näkymättömän puoleen, mutta sen kohteena on kansallinen trauma sisällissodasta ja punaisten vankien kohtalosta. Teoksen keskeinen tapahtuma oli Lahdessa toteutettua 22 000 ihmisen kokoontuminen yhteiseen performanssiin pellolla. Lisäksi teoksessa on haastattelumateriaalia. Salmen hanke palauttaa mieleeni toissa kesänä Suomenlinnan Galleria Augustassa nähdyn virolaisen Krstina Normanin 0,8 neliömetriä, joka niin ikään liittyi sisällissodan vankien kohteluun ja osallisti yleisöä. Historiasta ei voi saavuttaa totuutta, mutta sen äärelle on voitava pysähtyä.
Vaikka People in White ja Fellmannin pelto avaavat myös kysymyksiä dokumentaatiosta – missä itse teos oikeastaan tapahtuu? – erityisesti Art & Process -ryhmän Ihana koti ja Jalavan K65 Crew -teos ovat läsnä näyttelyssä nimenomaan dokumentteina. Sirpaleisesta tiedosta voi koota hahmotusta siitä, mistä oli kyse. Art & Process -ryhmän Ihana koti kääntää katseen kodittomiin. Hankkeen yhtenä tavoitteena on aktivoiminen – koditon ei ole vain passiivinen kohde. Aktivoimista toteutetaan muun muassa etsimällä osallistujien eri taitoja. Jalavan K65 Crew puolestaan tarjosi graffitipajoja senioreille. Teokseen kytkeytyy ihanteita paitsi elinikäisestä oppimisesta (eläkeläisistä tulee katutaiteen tuntijoita) ja raja-aitojen rikkomisesta (kapinallinen katutaide eläkeläisten haltuunottamana), myös kysymyksiä siitä, kelle julkinen tila kuuluu ja miten sen eri ihmiset kokevat.
Hyvinvoinnista pahoinvointiin
Kommenttitaiteilijat laajentavat teoksellaan näyttelyn tematiikkaa kohti taiteen omia kysymyksiä – hyvinvoinnista pahoinvointiin? Iiris Kaarlehdon Reminder (2014) tuo näyttelytilaan makuuhuoneen kalustusta. Teosta katsoessa mieleen voi tulla Tracey Eminin sänky (My bed, 1998), mutta Kaarlehdon tilaan tuoma kalustus ei rakennu väitteelle dokumentaarisesta taiteilijaelämän tuomisesta näyttelytilaan, vaan pikemminkin laajentaa miettimään yksilöidentiteetin ja sukupolven kysymyksiä. Katsoja voi tunnistaa sieltä erilaisia sukupolvi (ja -puoli) kokemusta määrittäviä elementtejä, kuten merkkielokuvia (Juno), kirjoja (Hustvedt: Kesä ilman miehiä) ja esineitä (iPhone), joilla minää tietyssä nuoruuden vaiheessa rakennetaan. Tunnistaminen on yhtä aikaa lohdullista ja piinallista.
Mikko Tapion The other -teos provosoi kysymyksiä toisesta ja taiteen kohtaamisesta. Sähkötuolia muistuttava renkailla liikkuva tuoli tarjotaan käytettäväksi näyttelykierrosta varten. Tuoli on ohjeen mukaan tarkoitus käytettäväksi parin kanssa: toinen istuutuu tuoliin ja hänen silmänsä sidotaan. Toinen kuljettaa sokkoa näyttelyssä ja kuvailee itse valitsemiaan teoksia. Todellisuudessa en uskaltanut kokeilemaan teosta ja niinpä sekin – kuten tilan muut teokset – toimivat ajatuksen tasolla. Tapion työssä on estetiikkansa kautta väkivaltainen kaiku ja se nostaa pintaa kysymyksiä vastuusta, valinnasta, mahdottomuudesta todella välittää toiselle omaa kokemusta. Onko kommunikaatio aina yritystä saada toinen näkemään, mitä minä näen? Teos myös tiivistää kriitikon (ja oppaan) työn ongelmia, siinäkin toinen toimii ”esinäkijänä”. Tapion työ kuitenkin eroaa näistä, sillä siihen kuuluu myös olennaisena osana siteen riisuminen ja näyttelyn katsominen ”omin silmin” toisen vetämän kierroksen päätteeksi.
(1) Keskustelua taiteen välineellistämisestä on käyty juuri tänä keväänä erityisen kiivaasti, ks. esim. Petteri Enrothin blogi Mustekalassa
For your Health Only! 8.–26.3.2014 Kuva/Tila
Projektit: Art & Process, Veera Jalava, Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen, Kaisa Salmi, Timo Tähkänen.
Kommentoijat: Océane Bruel, Iiris Kaarlehto, Josefina Nelimarkka, Mikko Tapio, Joakim Pusenius ja Timo Tähkänen.
Työryhmä: Saara Hannus, Miina Hujala, Maija Kasvinen, Mikael Kinanen, Jussi Koitela, Iina Kuusimäki, Katriina Rosavaara sekä professori Maaretta Jaukkuri ja lehtori Martta Heikkilä.