Doing Places in Paris
Vietin keväällä reilun kuukauden Pariisissa. Pariisin maaliskuu oli koleampi kuin kuuluisa huhtikuu, mutta vihreyden puhjetessa kaupungin väkimäärä alkoi kasvaa. Vaikka en viettänytkään päiviäni turistikohteissa tai tavarataloissa vaan kirjastoissa ja luentosaleissa, huomasin, että yhä useammin ja yhä kauempana ydinkeskustasta sain kuulla englantia, japania, espanjaa ja italiaa.
Kadut ja nähtävyydet täyttyivät matkailijoista. Pompidou-keskuksen, Grand Palais’n ja Modernin taiteen museon vasta avatut näyttelyt vetävät yleisöä niin, että jonotukseen on varattava aikaa lähes yhtä paljon kuin itse teosten katsomiseen. Usein enemmänkin, sillä teosten katsominen osoittautuu suosikkinäyttelyissä haastavaksi: happi loppuu, yleisömassa peittää näkymät. Sisään pääseminen tuntuu työurakan loppuun saattamiselta. Kun lasketaan yhteen tungos ja kierroksen päättävä oheismateriaalin myyntipiste, näyttelyissä vallitseva urheilujuhlan tuntukaan ei aina palkitse.
Louvren ja Orsayn kaltaisten museoiden pysyvät kokoelmat taas vetävät kävijöitä tasaisesti, sillä ne kuuluvat joka lomalaisen pakollisiin kohteisiin. Nämäkään eivät vedä vertoja Eiffel-tornin tai katakombien lippujonoille. Jos saapuu liian myöhään iltapäivästä – liian myöhään tarkoittaa katakombien tapauksessa kaksi tuntia ennen sulkemisaikaa – asian voi unohtaa saman päivän osalta. Jono on vain liian pitkä siihen nähden, millaista vauhtia se etenee. Champs-Elysées’lle, Notre Damen katedraaliin, Sacré-Cœurin näköalatasanteelle tai eksistentialistien Deux Magots -kahvilaan ei lippua tarvita, mutta parhaimmillaan näidenkin kokemiseen kannattaa varata tunteja aikaa.
Ei joka paikka ole Pariisissakaan täynnä kävijöitä. Viuhka- tai kristallimuseoon ei tarvitse jonottaa, ei myöskään Stéphane Mallarmén kotitaloon. Mutta voivatko Manet’n Aamiainen ruohikolla, Millet’n Tähkänpoimijat tai ammoin eläneiden pariisilaisten vaalenneet luut hautaluolissa olla tuhansia kertoja tärkeämpiä ja kiinnostavampia kuin Harun Farockin ja Rodney Grahamin modernia sodankäyntiä luotaavat videoteokset Jeu de Paumessa? Tältä näyttää kävijämäärien perusteella.
Mutta mitä katsomme, kun katsomme samoja teoksia kuin muut tuhansien kilometrien päästä matkustaneet? Tekee mieli ajatella, että tänä keväänä Pariisissa esillä olleet Vassily Kandinskyn, Alexander Calderin ja Andy Warholin teokset, puhumattakaan Géricault’n Medusan lautasta Louvressa, ovat kuin julkkiksia. Niillä saattaa olla merkitystä omien saavutustensa ja arvonsa ansiosta, mutta ennen kaikkea ne ovat kuuluisia siitä syystä että ne ovat kuuluisia.
Jos Aasian itäosista saapunut matkailija vierailee viikon aikana neljässä Euroopan maassa ja kiertää Pariisin-päivän aikana kuusi kohdetta, taidehistorian merkkiteokset asettuvat samalle viivalle muistoksi hankitun muovisen riemukaaren kanssa. Kiire ja kamppailu elintilasta teosten äärellä saavat aikaan sen, että näkeminen muuttuu toiminnaksi, joka muistuttaa pisteiden keruuta tai koettujen asioiden tilastointia – katsominen osoittautuu mahdottomaksi.
Pariisi vaatii asiaansa idealistisesti suhtautuvalta taiteentutkijalta paljon. Se kaataa harhakuvat ja opettaa, että taide hajoaa diskursseihin, jotka ensi kokemalta tuntuvat vain banaaleilta sivuseikoilta, jopa loukkauksilta taidetta kohtaa. Ruuhkaisissa museoissa taiteen autonomia häviää, sen sädekehä himmenee ja pyyteettömän kokemuksen eteen tunkee kyynärpää.
Taide ei paljasta totuuksia olemisen luonteesta tai yhteiskunnasta, tähän ei ole aikaa eikä tilaa. Ihanteet karisevat siihen katsomatta, kuinka monesti kaupungissa on käynyt ja nähnyt sen nähtävyydet. Tulee tunne, että siellä missä toivoi pääsevänsä tekemisiin estetiikan kanssa, on tarjolla vain taiteen sosiologiaa, kuluttajatutkimusta, taloustiedettä, sijoittajia, somistajia ja suorituspakkoa.
Taiteeseen vakavasti suhtautuva katsoja on osa tungeksivaa joukkoa. Hänkin haluaa nähdä sen mistä puhutaan. Olosuhteet vain ovat toista kuin toivoisi. Ehkä lohduttaa, että supersuosittujen teosten taiteellinen arvo ei hälystä ja kamerakännyköiden räpsäyksistä huolimatta katoa mihinkään. Lohduttaa myös, että kliseistä huolimatta Pariisi on haastava ja yllättävä kaupunki. Siellä syntyy uudenlaisiakin näyttelypaikkoja, sellaisia kuin Itä-Pariisin tuore Centquatre tai Kaapelitehdasta muistuttava mutta rähjäisempi Les Frigos Seinen rannassa.
Pariisia on tapana markkinoida kulunein mielikuvin – en tiedä, keneltä on lähtöisin matkailuteksteissä loputtomiin toistuva sanonta ”valon kaupungista”, la ville-lumière, tai ajatus Pariisista romantiikan keskuksena. Onnistutte ehkä kokemaan siellä romantiikkaa, mutta näette myös raadollisempia ilmiöitä: menkääpä Place de Clichylle ja tuntekaa peep-show -yritysten syke. Nähkää valon kaupunki aurinkoisena kevätpäivänä: aistitte kauniit talot ja puistot, mutta myös saasteista harmaan, silmissä pistelevän ilman. Älkää kuitenkaan antako savuverhon sumentaa näkyä. Pariisi löytyy, sanojen ja ihmismuurien takaa.