20.2.2012 Anni Venäläinen
Valtion taidemuseon Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet KEHYS järjestää vuosittain taidemuseoalan Teemapäivät. Teemapäiville kokoontuu väkeä eri puolilta Suomea pohtimaan taidemuseoalan tärkeitä ajankohtaisia kysymyksiä. Nyt helmikuussa pidettyjen Teemapäivien otsikkona oli ”Yleisöjen parhaaksi”. Osallistujia oli 150.
Teemapäivät viettivät nyt 10-vuotisjuhlaansa. Päivien ohjelma koostui paneelikeskusteluista, kutsutuista puheenvuoroista ja luennoista sekä Pyöreän pöydän keskusteluista, joissa osallistujat pääsivät vaihtamaan ajatuksia eri teemoista.
Iso ”G”, tiedät-kyllä-mikä, mainittiin vain lyhyesti. Aiheen käsittelemistä vältettiin tietoisesti, mikä on aika mielenkiintoista ja tavallaan ymmärrettävää. Aihe on niin arka, ettei selvästi haluttu käynnistää puolesta – vastaan väittelyä. Toisaalta se on jo saanut niin paljon huomiota, että oli aiheellista puhua välillä muista olennaisista taidemuseoalaa koskevista asioista.
Polttava kysymys
Teemapäivillä hikoiltiin miettimällä miten taidemuseot saisivat yhteyden niin sanottuun suureen yleisöön. Taidemuseoillahan on jo omistautunut aktiivinen yleisönsä, mutta myös itsepintainen joukko ei-kävijöitä. Kuinka nämäkin ihmiset saataisiin mukaan nauttimaan taiteesta?
Teemapäivillä käsitelty tuore Valtakunnallinen museoiden kävijätutkimus osoitti, että ilmainen sisäänpääsy ei tuo ei-kävijöitä museoihin. Ne jotka haluavat käydä näyttelyissä käyvät niissä joka tapauksessa, ja mielellään voisivat maksaa isommankin pääsymaksun. Erilaiset tapahtumapäivät ja yleisön kanssa yhteistyössä toteutettavat projektit eivät nekään ole kyenneet ratkaisevasti muuttamaan taidemuseoiden kävijäprofiilia tai kävijämääriä.
Teemapäivillä suurin toivo tuntui kohdistuvan yleisön osallistamiseen taidemuseoiden sisältöjen tuotantoon ja museoiden toimintaa koskevaan päätöksentekoon. Moni museo onkin jo ottanut lupaavalta tuntuvia askeleita tähän suuntaan ja vaikka asia herättää paljon kysymyksiä se on selvästi menossa läpi koko alalla.
Susanna Pettersson kirjoittaa 19.02. alla olevassa Mustekalan blogissaan ”Museoilla tulevaisuutta päin – millainen olisi museo laboratoriona” siitä, mitä uuden museon mahdollinen tulo Suomeen avaa. Kyse on Petterssonin mukaan siitä, kuinka korkealle rima asetetaan kun mietitään tulevaisuuden ja nykyhetken tavoitteita, millaisella osaamisella ja ammattitaidolla ja millaiselle yleisölle museoita maassamme rakennetaan.
Nämä ovat avainkysymyksiä, joista puhuttiin vilkkaasti myös Teemapäivillä ja näistä on keskusteltu ennen G-ilmiötäkin. Puheesta on myös alettu päästä konkreettisiin tekoihin ja tavoitteet ovat korkealla. On varmaan totta, että nykyinen debatti Guggeheimista on entisestään sähköistänyt ilmaa.
Pettersson kirjoittaa, että Guggenheim tulisi kirittämään Suomen muita museoita laadullisesti. Petterssonin esiin nostama ajatus museosta laboratoriona tai alustana on kiinnostava. Mutta siinä muodossa kuin Pettersson sen kuvailee, ja millaisena se mielletään Guggenheim-raportissa, se on malli johon suuntaan museoita ollaan Suomessa muutenkin viemässä.
Alalla seurataan Kehyksen toteuttamaa Tulevaisuuden taidemuseo -tutkimusta, jonka Pettersson on toimittanut ja jonka hän blogissaan mainitsee. Guggenheim aloittaisi Helsingissä puhtaalta pöydältä, mikä olisi ehkä sen kaikkein suurin etu jo olemassa oleviin museoihin nähden. Tässä vaiheessa keskustelua kuulisinkin mielelläni jo vähän enemmän niistä konkreettisista tavoista joilla Guggenheim tulee erottumaan muista museoista.
Näin meidän kesken
Teemapäivien tämänvuotinen ohjelma oli kiinnostava ja hyvin järjestetty, keskustelu vilkasta ja antoisaa, aihe ”Yleisöjen parhaaksi” ajankohtainen ja tärkeä – ja kaikki tämä tapahtui meidän museo- ja kulttuurialan ihmisten kesken. Paikalla ei ollut tiedotusvälineiden edustajia tai päättäjiä.
Oivallus tilanteesta iski kun osallistuin Pyöreän pöydän keskusteluun otsikolla ”Museoiden yhteiskunnallinen vaikuttaminen”. Keskustelimme muun muassa yhteistyöstä koulujen kanssa ja taidemuseoiden panoksesta yhteiskunnan innovaatiopääoman tukemisessa. Kulttuurinen pääoma ja eettinen ulottuvuus, kuten suvaitsevaisuuskasvatus, nousivat esiin.
Keskustelussa sivuttiin myös ajankohtaisia paineita viedä taidemuseot osaksi sosiaali- ja terveyssektoria korostamalla taidemuseoiden roolia hyvinvointipalvelujen tuottajina. Ajatukset näistä aiheista tulevat pitkälti jäämään museoiden seinien sisäpuolelle.
En voi välttyä ajatukselta, että juuri tässä on syy siihen, miksi juuri tämä suuri ”G” meni mediassa niin voimakkaasti läpi. Koska tiedotusvälineet (ja ehkä eivät kaikki museoalaa lähellä olevatkaan) eivät ole kiinnostuneita siitä mitä taidemuseoalalla oikeasti tapahtuu, on julkisuudessa alkanut elää tarina menneisyyteen jämähtäneistä, epäkiinnostavista, ei-kansainvälisistä suomalaisista taidemuseoista.
Se että kulttuuritoimitukset vaihtelevalla innolla tekevät juttuja museoiden näyttelyistä ei riitä muuttamaan tilannetta. Tarvitaan taidemuseoalaa koskevaa yleistä uutisointia ja laajaa julkista keskustelua. Enkä nyt tarkoita sitä loanheittelyä jota nykytaiteen museot saivat ottaa vastaan viime eduskuntavaalien aikaan. Tuo provosointi kuitenkin osoitti hyvin sen miten epämääräisiä taidetta ja taidemuseoita koskevat mielikuvat ovat ja miten vaikeaa on saada läpi vakavampaa taidetta koskevaa pohdintaa julkiseen valtavirtakeskusteluun.
Kuinka taidemuseot osallistetaan?
Kuten Pettersson blogissaan kirjoittaa, Tulevaisuuden taidemuseo –tutkimuksessa esitetään, että taidemuseot voisivat halutessaan olla yhteiskunnallinen arvovaikuttaja, asiantuntija ja toimija. Mutta sen enempää kuin lehdistöä, ei poliittisia päättäjiäkään nähty Teemapäivillä. Mikäli ne jotka päättävät rahasta eivät tule kuuntelemaan taidemuseoalan ajankohtaisia keskusteluja, kuinka he voivat ymmärtää mitä tällä alalla on tarjottavana? Taiteen hyvinvointivaikutuksista puhuminen korostuukin päättäjien kannanotoissa luultavasti muun muassa sen vuoksi, että tähän näkökulma on helppo tarttua, vaikkei kovin hyvin tuntisikaan sisältöjä.
Teemapäivien viimeisenä päivänä nostettiin esiin sponsoriyhteistyön kautta tuleva näkyvyys ja sen positiivinen vaikutus museoita koskeviin mielikuviin. Yritysten edustajia kuunnellessani huomasin yllätyksekseni ajattelevani, että hyvin toimiva sponsoriyhteistyö voisi olla taidemuseoille varteenotettava mahdollisuus tavoittaa uusia yleisöjä ja muuttaa vallitsevia mielikuvia.
Taidemuseot eivät kaikista ponnisteluistaan huolimatta nykyeväillä taida yksin tähän pystyä. Yleisölle osallistuminen sisältöjen tuotantoon ja päätöksen tekoon tarjoaa kyllä merkityksellisiä kokemuksia, mutta edellyttää näiltä ihmisiltä vielä tavallista enemmän mielenkiintoa taidemuseota kohtaan.
Taidemuseot yrittävät kääntää itsensä vaikka minkälaisille mutkille niihin kohdistuvien toiveiden mukaan. Vaikka aina voidaan ja pitää pyrkiä parempaan, taidemuseoiden suurin ongelma ei ole museoissa itsessään vaan siinä, että ne eivät ole saaneet viestiään läpi yhteiskunnan muille toimijoille.
Nimi Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet onkin lopulta oireellinen. Yhteiskunnallinen todellisuus tapahtuu taidemuseoiden näkökulmasta ”tuolla jossakin”. Sitä katsellaan ulkopuolelta ja siihen koetetaan muodostaa toimivia suhteita, mutta suhde näyttää jatkuvasti siltä että toinen osapuoli jää välinpitämättömäksi. Tässä meillä on kirpeän ajankohtainen aihe pohdittavaksi; taidemuseoiden osallistaminen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon. Kuinka se tehdään?