Erinäiset syy-yhteydet ajoivat minut heinäkuuksi Uuteen Seelantiin, suomalaisesta kesästä sikäläisen talven keskelle. Kun siellä kerran olin, päätin tarkkailla paikallista taide-elämää, joka oli verrattain vireää, mutta kuitenkin niin pienimuotoista, että infoähkyltä pystyi välttymään.
Sekä Uuden Seelannin että Australian taide-elämässä tuntui vallitsevan ympäristöhuolibuumi: Auckland Art Galleryn täytti näyttely ”Earth Matters”, jossa uusseelantilaiset taiteilijat pohtivat koskettavalla tavalla ihmisen ja ympäröivän maailman suhdetta aina roskien esteettisyydestä rannalle ajautuneisiin valaisiin. Wellingtonin City Galleryssä oli puolestaan australialaisen Fiona Hallin globalisaatiokriittinen näyttely ”Force Field”, joka yhdisteli oivaltavasti ja älykkäästi kolonisaation teemoja ja kierrätysmateriaaleja maapallon katoaviin eliölajeihin.
Taiteen tuulista huolimatta Uuden Seelannin ympäristötietoisuuden kaksinaisuus revähti silmille. Kierrätystä ei harrasteta juuri ollenkaan, kierrätyslaatikoita on harvassa julkisilla paikoilla tai erillisestä maksusta yksityisillä. Edes palautuspullojärjestelmää ei ole. Ideaalisista tuuliolosuhteista huolimatta tuulivoima aiheuttaa voimakkaita erimielisyyksiä paikallisten keskuudessa. Eräs äänekkäimmistä eteläsaaren Keski-Otagoon rakennettavan tuulivoimapuiston vastustajista on yllättäen kuvataiteilija, maisemistaan tunnettu taidemaalari Grahame Sydney.
Taidemaalari Grahame Sydney
Keski-Otagon karut maisemat ovat innoittaneet useita muitakin tunnetuimpia uusseelantilaisia taiteilijoita kuten Rita Angusia, Colin McMahonia ja Toss Woollastonia. Lammermoorin alue, jonne tuulivoimalapuistoa suunnitellaan, ei kuitenkaan kuulu koko alueen kuuluisimpien, lumihuippuisten vuorten peittämien maisemien joukkoon. Lammermoor on paikka, jossa ei kasva oikein mitään, jossa ei asu juuri ketään, ja jossa kukaan ei koskaan käy. Grahame Sydney vetoaa kuitenkin koskemattoman maiseman ainutlaatuisuuden puolesta väittäen että valtava tuulivoimahanke pilaisi sen.
Maan toiseksi suurimman sanomalehden Dominion Postin haastattelussa (12.7.2008) Sydney tekee kiireisen liikemiestaiteilijan vaikutelman. Hän tunnustautuu ydinvoiman kannattajaksi ydinvoimavapaaksi julistautuneessa vulkaanisessa maanjäristysmaassa. Lammermoorille hän ei ole vaivautunut edes pystyttämään stafliaansa, vaan on käyttänyt sen sijaan kameraa. Kuvista näkyy tasaista, harmaanruskeaa ja huurteen peittämää kuumaisemaa, jota rikkovat satunnaiset eroosion syövyttämät, möykkymäiset hiekkakivikalliot.
Linkki:
www.stuff.co.nz/dominionpost/oa27866.html
Tuulivoimaloita pyrittäisiin energiayhtiö Meridianin havainnekuvien mukaan asettelemaan siten, että niitä olisi mahdollisimman harvakseltaan ja ne sulautuisivat mahdollisimman huomaamattomasti maisemaan. Sydneytä tämä ei vakuuta, sillä jo muutamat tuulivoimalat näkökentässä estäisivät näkemästä itse maisemaa teollisuuden takana. Hän vetoaa myös muihin tuulivoiman vastustajien kestoargumentteihin kuten tuulivoiman epäluotettavuuteen ja kapasiteettien liioitteluun. Minun on henkilökohtaisesti vaikea ymmärtää, mitä hänen päässään oikeastaan liikkuu, ja miksi hän pysyy niin antaumuksellisesti kampanjansa takana.
Toisenlaisen taiteellisen lähestymistavan tuulivoimaan löysin Wellingtonin kansallismuseon Te Papa Tongarewan ”Moving Towards a Balanced Earth – Kicking the CO2-habit” -näyttelystä, joka oli osa UNEPin tukeman Natural World Museum- verkoston maailmanlaajuisesti kiertäviä näyttelyprojekteja.
Amerikkalainen Ken Aptekar oli asettanut esille teoksen ”The Answer is Blowing in the Wind” (2008), joka koostui neljästä tuulimyllyaiheisesta maalauksesta ja niiden päälle asetetusta pleksilasista, johon teoksen nimi oli kaiverrettu. Maalaukset olivat toisintoja vanhasta ja suositusta hollantilaisesta maisema-aiheesta, jossa puinen tuulimylly nököttää avaran peltomaiseman laidassa.
Teos toi vaatimattomasti ja varovasti, mutta mielestäni hienolla tavalla esiin sen, miten tuulivoimaa on tuotettu jo vuosisatoja maanviljelijöiden tarpeeseen esteettisiä näkökohtia liiemmin miettimättä. Tuulivoimaa ei ole menneisyydessäkään mielletty esteettisesti häiritseväksi, vaan päinvastoin kauniiksi ja kulttuurimaisemaan elimellisesti kuuluvaksi. Ajat muuttuvat, ja mielestäni uudet kolmiroottoriset tuulivoimatornit voitaisiin jo varsin hyvin hyväksyä yhteisen kulttuurimaisemamme merkitykselliseksi osaksi.
Huoli ympäristöstä samoin kuin taiteilijoiden toimivat ehdotukset sen pelastamiseksi on kausiluontoinen trendi, joka jyllää taas maailmalla, mutta jota en ole vielä samassa mitassa havainnut Suomessa. Muotioikuista huokailemisen sijaan ainoastaan iloitsisin, jos se tulisi tänne. Kysehän on meille kaikille tärkeistä asioista, joita pystyy lähestymään myös taiteellisesti onnistuneilla ja puhuttelevilla tavoilla.
Museoidensa talouden kohentaminen näyttää kuitenkin kiinnostavan taidelaitostemme johtajia enemmän kuin ympäristön tilan parannus taiteen keinoin. Ajetaanhan siten toki taiteen asiaa itseisarvona. Herää kuitenkin kysymys, tulisiko taiteen säilyä itseisarvona, vai olisiko taide nähtävä vain osaksi yhteistä maailmaamme, joka on vaarassa?