Jenna Jauhiainen 10.7.2013
Nykysuomessa ei, varsinkaan kulttuurialoilla, tuppaa saamaan suosiota osakseen tunnustamalla olevansa kapitalisti. Minä tunnustan. En ole kohdannut toimivampaa yhteiskuntajärjestelmää kuin tasapuoliseen arvojen vaihtoon rahalla pyrkivä vapaa markkinatalous. Varsinkin taiteen ja kirjallisuuden saralla sosialistiset tai muuten keskushallinnolliset yhteiskuntajärjestelmät ovat tavanneet tuottaa alempiarvoisia kulttuurituotteita kuin kauppajärjestelmältään vapaat yhteiskunnat viimeisen parinsadan vuoden aikana, rohkenen väittää.
Laissez-faire on saavuttamaton ideaali, jossa valtiolliset toimijat eivät puutu kauppaan, eivätkä kerää veroja voidakseen puuttua yhteiskunnan kehitykseen. Mielestäni suurimpia virheitä ihmiskunnan historiassa on Yhdysvaltain 300 miljoonan ihmisen veroallas, josta ammentava liittovaltio pyrkii poliittisella ja etenkin sotilaallisella vallallaan hallitsemaan koko maailman kehitystä. Lisäksi kansainvälinen finanssikapitalismi on hyvin ongelmallinen asia, jonka haittavaikutusten kitkeminen tulisi aloittaa voimistamalla paikallista lainsäädäntöä niissä maissa ja niillä alueilla, joissa edesvastuuttomat kauppamiehet ovat päässeet rellestämään yhteistyössä paikallishallinnon löyhämoraalisen väen kanssa. Tämä vain mainintana niille, joiden veri pahiten kiehahti tunnustaessani olevani rahaihmisiä. Kapitalismin suuntauksista lähinnä omaa ajatteluani on anarkokapitalismi — utopistinen, mutta kaunis ajatus yhteiskunnasta jossa suurin osa toimijoista on vastuullisia aikuisia.
Inspiraationa tälle kirjoitukselle on Jussi Koitelan 2.6.2013 otsikolla Institutionaalisesta melankoliasta eettisiin vaatimuksiin julkaistu kirjoitus Mustekalassa. Luennassani Koitelan kirjoituksen tarkoituksena oli ruotia henkilökohtaisten kokemustensa pohjalta pettymystä kotimaisiin taideinstituutioihimme tulon lähteenä. Pyrin tässä kirjoituksessani auttamaan lukijoita karistamaan turhan melankolian, ja jättämään eettiset vaatimukset yksityisiksi asioikseen.
Instituutioiden aiheuttamaa melankoliaa kannattaa lähestyä nenällään anarkistin lainalasit. Jos yhteistyökumppani ei miellytä, oli syy mikä tahansa, sen kanssa ei tarvitse toimia — parhaimmillaan voi vaikka kieltää koko instanssin olemassaolon. Taide on tässä mielessä täydellinen toimiala niin anarkistille kuin kapitalistillekin. Ensinnäkin, taiteellista toimintaa saa, pystyy ja mielestäni jopa pitää harjoittaa ilman toimintaa määrittäviä tai rajoittavia yhteiskunnallisia rakenteita. Toisekseen, rehdissä taidekaupassa taiteellinen arvo vaihtuu kätevästi rahalliseen arvoon, ja markkinatalouden pauloissa viihtyvälle taiteen arvon määrittyminen on mielenkiintoinen ja jatkuvasti muotoaan kehittävä prosessi.
Vaikka taide sijoituksena on Suomessa vielä marginaalinen ilmiö, niin on se kuitenkin kiinteä osa kulttuuria arvostavan kapitalistin arkea. Mitä puolestaan tulee eettisiin vaatimuksiin, niin mielestäni kyseessä on henkilökohtainen asia. On monia yrityksiä, valtiollisia toimijoita ja yksityishenkilöitä joiden kanssa en omista eettisistä syistäni tekisi yhteistyötä. Varmasti on myös monia toimijoita jotka eivät omista moraalisista lähtökohdistaan tekisi kanssani yhteistyötä. Mielestäni on hyvin huolestuttavaa pyrkiä määrittämään kuratoinnille tai taideinstituutioille eettistä viitekehystä, joka on irrotettu päätösvaltaa käyttävien ihmisten henkilökohtaisesta moraalista. Säännöksiä sokeasti seuraavat toimijat saavat yleensä enemmän tuhoa aikaan kuin henkilökohtaiselta pohjalta päätöksiään tekevät. Instituutioiden on helppo piilottaa vastuu pykäliin, siinä missä yksilöiden on huomattavasti vaikeampi välttyä kantamasta vastuuta päätöksistään.
Itse olen säästynyt paljolta pohjaamalla taiteellisen tuottamiseni tietynlaiseen idealistiseen anarkismiin. Kehitin omaa tapaani tuottaa rauhassa ilman instituutioiden koulutusta, kommentointia tai rahoitusta vuosikausia, ja nyt korjattavana oleva hedelmä on omatakeinen tyyli ja itseluottamus, jota en olisi koskaan saavuttanut instituutioiden helmassa. Taiteellinen tuottaminen lähtee nautinnosta ja intohimosta itse tekemiseen, kuten mikä tahansa luova toiminta. Lisäksi taiteellinen periksiantamattomuus on lisäarvo, josta taidetta ostava asiakas haluaa maksaa. Puhtaasti taiteellisella tuotannollani, eli valokuvaamalla ja kirjoittamalla, saan satunnaista sivutuloa. Toimeentuloni kannalta merkittäviin rahoihin olen päässyt käsiksi tuottajana, eli suunnittelemalla ja organisoimalla erilaisten taideprojektien toteutusta. Tuottamisessa tärkeintä on nähdä käsillä olevan taiteen arvo ja myydä se mahdollisimman hyvin. Kyseessä on taitolaji.
Kokemukseni mukaan monet taiteilijat tuppaavat aliarvioimaan taiteensa arvon. Se, mikä tuntuu itsestä yksinkertaisesti toteutettavalta työltä pohjaa, usein huomaamatta, vuosien ellei vuosikymmenten henkilökohtaiseen ja tekniseen kehitykseen, jonka lopputulos on parhaimmillaan ainutlaatuinen. Harva markkinoilla oleva tuote kantaa tällaista lisäarvoa.
Itselleni on aina jäänyt epäselväksi, että miten taide tulisi arvottaa ilman markkinoiden suomia standardeja. Lähestyn tätä ajattelua nyt taiteilijana: jos teosteni arvoa eivät määritä markkinat, eli se rahallinen korvaus jonka saan henkeni tuotteista, niin mikä sitten? Kollegoiden seläntaputukset, kriitikoiden huomio, maine ja kunnia? Ihan kivoja asioita itse kukin, mutta tavoitteenani taiteilijana on elättää itseni taiteellani. Jos en kykene siihen niin koen olevani taiteilijana, en epäonnistunut, vaan keskenkasvuinen.
Kapitalismi ei toimi ilman tuottajia. Korporaatiot ja amerikkalainen media ovat vuosikymmeniä työskennelleet rajatakseen tuotannon harvojen käsiin, osaltaan ehdollistamalla massat identifioitumaan kuluttajiksi. Tämä on tietenkin kärjistys, mutta silti mielestäni asia, joka näyttäytyy ihmisten asenteissa. Jos itseään ei pidä kuluttajana, niin usein ainakin oletus on se että muut ovat kuluttajia, joka johtaa siihen ettei tunnisteta ympärillä parveilevia mahdollisia tuottajia — eli mahdollisia yhteistyökumppaneita. Pelkkä kuluttaminen itsessään on vain sivuilmiö kapitalistisessa järjestelmässä, joka pohjaa uusien tuotteiden vauhdittamaan kilpailuun. Tämän prosessin heijastuma taidekentälle on ilmeinen: ilman uuden luomista taidetta ei olisi olemassakaan.
Luettuani Koitelan kirjoituksen jäin miettimään pitkäksi aikaa instituutioiden ikeeseen alistuneen melankoliansa syitä. Lopulta tajusin, että Koitela todennäköisesti ei näe oman taiteellisen tuotantonsa todellista arvoa (tai sitten näkee, jolloin melankolian lähde on tuotantonsa taloudellinen arvottomuus). Jos kieltää taiteen taloudellisen arvon, niin mielestäni kieltää taiteen arvon kaikkinensa. Suuressa maailmassamme taiteelle löytyy aina ostaja. Toisaalta nykytaiteessa ongelmallinen asia on mieltymys vaikeasti myytävien teosten tuottamiseen — esimerkiksi harvaa installaatiota edes yritetään kaupitella muualle kuin instituutioiden kokoelmiin. Jos taiteilija pohjaa toimeentulonsa sille, että jokin valtiollinen toimija tai keräilijä ostaa teoksensa, niin kyseessä on ilmiselvä taloudellinen riski. Kuten kenen tahansa yksityisyrittäjän, myös taiteilijan kannattaa hajauttaa toimintaansa niin, että säännöllinen tulo takaa mahdollisuuden ottaa toiminnan kehitykseen tarvittavia riskejä.
Kirjoituksensa loppupuolella Koitela esittää itselleen kysymyksen, jonka myös itse esittäisin:
”Mikset vain perusta omaa organisaatiota, jossa luot toimintamallin ja rahoitusmallin itse? Näihin kysymyksiin törmään aika-ajoin. Kuitenkin uuden toiminnan aloittaminen tuntuu vajoamiselta yhä syvemmälle liberaalin markkinoilla kilpailun ajatusmalliin, sillä usein uudet instituutiot/organisaatiot päätyvät vain kilpailemaan samoista rahoituksista ja toimintamahdollisuuksista kentällä jo olevien kanssa.”
Koska taide on luonteeltaan henkilökohtaista, on taidekentän kilpailu usein verisempää kuin muiden alojen — ainakin oman kokemukseni mukaan. Arvokas asia muistaa on se, että mitä enemmän alallasi on kilpailua, sen parempi: mitä useampi tuo tyylisuuntaasi pinnalle, sen suurempi on markkinarakosi.
Rehti kilpailu on mielestäni tärkeimpiä asioita elämässä. Se nojaa luovaan voimaan, ja kumpuaa puhtaasta omastatunnosta. Taiteilija ei tietenkään mielellään lähesty taidettaan kilpailumielessä. Jos kuitenkin haluaa olla osa vapaita markkinoita ilman institutionaalisia kahleita, niin omaa tuotantoaan täytyy osata myydä — tai ainakin olla valmis työllistämään hyvä agentti. Oman kokemukseni pohjalta voin sanoa, että taiteen ostaja maksaa tavallaan myös taiteilijasta itsestään. Taitelija on edelleen, ja mielestäni ansaitusti, myyttinen hahmo. Hyvä taiteilija osaa rakentaa persoonallaan taiteeseensa lisäarvoa ja syvyyttä, kyeten parhaimmillaan välittämään taiteessaan historiallisen ulottuvuuden aikansa tulkkina.
Lopuksi haluaisin antaa toiminnallisia ohjeita kesälaitumillenne, jotka toivon mukaan johtavat tuottoisiin projekteihin. Valokuvaatko? Dokumentoi kuviin taiteilijaystäviesi työskentelyä ja teoksia. Kirjoitatko? Laadi teksti taiteilijaystäväsi taiteesta — kritiikki, näyttelyesite, rakentava kirjallinen palaute, runo… Olet minkä tahansa alan taiteilija? Tee taidetta ystäviesi kanssa, kokeile uudenlaisia tapoja työskennellä avataksesi omaa ja ystäviesi luovuutta uusiin suuntiin. Se mikä saa alkunsa viattomana leikkinä saattaa johtaa elämäsi arvokkaimpaan yhteistyökuvioon.
Inspiraatiot
Jussi Koitelan artikkeli, Institutionaalisesta melankoliasta eettisiin vaatimuksiin, Mustekala 2.6.2013
Liisa Mayown artikkeli, Taiteilijan ja yrittäjän identiteetit on mahdollista yhdistää, HS 29.6.2013