Jussi Koitela 25.7.2012
Pirkanmaan 5. Triennaaliin Antti Pussisen ja Kaija Papun toteuttama One Love -teos on aiheuttanut vilkkaan keskustelun julkista tilaa muokkaavan teosprojektin eettisyydestä sekä taideinstituution roolista teoksen toteuttamisessa. Itse seurasin keskustelua lähinnä Facebookissa monissa asiaa koskevissa keskusteluketjuissa. Vilkasta keskustelua käytiin myös Aamulehden nettisivuilla. Osallistuin yhteen teosta käsittelevään keskusteluketjuun myös Eero Yli-Vakkurin Facebook-profiilissa. Muun muassa tämän keskustelun pohjalta Yli-Vakkuri kirjoitti Mustekalaan Tampereen lemmenlukot ja symbolinen väkivalta -katsauksen One Love -teoksesta ja sen vastaanotosta. Tässä oma vastineeni Yli-Vakkurin kirjoitukselle.
Roolit ja vastuu
Haluan tällä tekstillä kiinnittää huomiota taidetyöläisen moniin rooleihin taidekentällä. Lähestyn itsekin One Love –teosta monista rooleista. Sen lisäksi, että olen taitelijan asemassa mukana triennaalissa ja olen seurannut läheltä Pirkanmaan 5. Triennaalin valmistelua, olen työskennellyt myös kuraattorina ja tuottajana Valokuvakeskus Nykyaika ry:lle ja Mediamuseo Rupriikille, jotka toimivat samoissa tiloissa TR1 taidehallin tiloissa. Katsontakantaani vaikuttaa myös laajemmin kuvataiteen kentällä eri ammatti-identiteeteissä toimiminen ja siitä saadut kokemukset ja näkemykset. Olen myös aiemmin tehnyt yhteistyötä Veikko Halmetojan kanssa ½ -lehden yhteydessä, hän on kirjoittanut MUU gallerian näyttelystäni Helsingin Sanomissa julkaistun kritiikin.
Tekstissään Eero Yli-Vakkuri lausuu ansiokkaasti ääneen problematiikan, joka liittyy Pirkanmaan Triennaalin kuraattorina toimineen Veikko Halmetojan kaksinaiseen roolin Triennaalin edustajana ja Helsingin Sanomien kriitikkona: ”Perinteisessä valossa hän on ”The Man”, sekä instituution että median edustaja.”
Lisäksi Halmetoja on näiden lisäksi toiminut myös taitelijana kesällä 2011 Haute Couture -näyttelyssä Taidekeskus Honkahovissa. Usein taidekentällä kuraattori-taiteilijana toimimisen raja vedetään siihen, että samassa näyttelyssä ei voi toimia sekä taiteilijana että kuraattorina. Maaria Niemi kirjoittaa artikkelissaan Kuratoisinko kaverit – vaiko itseni (Taide 4/11):
”Suomessa kuraattorin nimike on osin laitonta aluetta, missä säännöt ja lainalaisuudet taipuvat kunkin omiin näkemyksiin ja arviointeihin. Perustan näkemykseni esimerkkeihin, joissa kuraattori ei tyydy ensimmäiseen ja helpoimpaan kuoppaan, kavereiden kuratointiin, vaan taiteellisena johtajana arvioi itsensä juuri kyseisen konseptin parhaimmaksi toteuttajaksi. Itsensä kuratointi on jokseenkin arveluttavaa, ammattieettisesti kovin kyseenalaista.”
Moniroolisuuden tuottamista ongelmista usein esillä on se, että keskustelu ja kritiikki kuvataiteesta, sekä sen taustalla olevista arvoista näivettyy, jos esimerkiksi tunnustettu ja seurattu kriitikko kuratoi näyttelyitä. Kukaan ei uskalla kritisoida näyttelyä peläten ”suuren” kriitikon ”kostoa”. Voi miettiä, kävikö näin esimerkiksi Otso Kantokorven kuratoiman Mäntän Kuvataideviikkojen 2011 kohdalla. Taidekentän puheissa ja supinoissa en muista kenenkään olleen sitä mieltä, etteikö näyttelyä olisi ollut liian täyteen ja huonosti ripustettu, mutta en kuullut kenenkään muun kuin kuvataiteilija ja Mustarinda-residenssin toiminnanjohtaja Antti Majavan sanovan tätä julkisesti Suoraa puhetta -ohjelmassa. Voidaan kysyä estikö Kantokorven asema yhtenä Suomen vaikutusvaltaisimmista kuvataidekriitikoista ja taidekirjoittajista julkisen keskustelun syntymisen näyttelyn esillepanosta ja siihen kytkeytyvistä arvomaailmoista?
Kuitenkin moniroolisuudesta pitäisi keskustella paljon monimuotoisemmin kuin että missä kohtaa se on estänyt keskustelun syntymisen. Esteellisyyden ja jääviyden ongelmat taiteen päätöksenteossa eivät varmasti ole vähentymässä. One Love -teokseen liittyvässä keskustelussa Facebookissa tuli jälleen esiin usein kuultu valitus siitä ettei museo maksa palkkaa, miten museot käyttävät tuotannollis-taloudellista valtaa, ja taitelijalle ei heru kuin mahdollinen näyttökorvaus. Onko instituutioiden velvollisuus rahoittaa taidetyöläisen elämää, taiteilijoiden, kuraattorien ja kirjoittajien muuttuessa moniroolisiksi nykytaideprekariaatin jäseneksi? Kuinka paljon moniroolisuuden kasvu on kiinni yksinkertaisesti lisääntyneestä taitelijoiden määrästä tai ylipäätänsä lisääntyneestä kulttuurityöläisten määrästä ja heidän yrityksestään selvitä taloudellisesti?
Monissa rooleissa toiminen näkyy taiteen ja taidekentän kehityksessä useilla tavoilla. Yksi tapa on niin sanottu nykytaiteen välinevapaa lähtökohta, jossa väline valitaan välitettävän viestin mukaan. On helppoa valita ja käyttää vaihtelevia välineitä, kuten esiintyä mediassa tai levittää teoksesta tehtyä lehtijuttua Facebookissa, etenkin jos tämän tekee tuottajan, kuraattorin tai organisaattorin roolissa. Kulttuuriprekariaatin kilpailussa pärjäävät vain monirooliset ja monimediaaliset joustajat, jotka osaavat valita kontekstiin sopivan välineen ja neuvotella yhteistyötahojen kanssa. Pitäisi kysyä, onko Veikko Halmetojan moniroolisuus Helsingin sanomien kriitikkona, ja toisaalta kuraattorina ja taitelijana valinta, joka yhä useamman on välttämätön tehdä? Mitä siinä tapauksessa tapahtuu kuraattorin, kriitikon ja taitelijan vastuulle ja vapaudelle suhteessa tuotannollis-taloudellisiin sekä sisällöllisiin kysymyksiin? Onko esimerkiksi taitelija-kuraattori enemmän vastuullinen huolehtimaan taitelijalle kunnolliset palkkiot ja tuotantokulut museonäyttelyssä kuin vaikkapa kuraattori-kriitikko?
Erilaiset näkökulmat vastuuseen ja sen kantamiseen pirstaloituvat taiteilijuuden ja kulttuurityöläisyyden identiteettiin ja toiminnan motiiveihin. Kuraattorina toimintaa motivoivat erilaiset intressit kuin taitelijana. Taiteilijalla voi olla erilaisia intressejä ja taidekäsityksiä eri projekteissa tai teoksissa. Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää, jos taiteilija-kulttuurityöläisyyttä ajattelee johdonmukaisena pikkuhiljaa täydentyvänä kertomuksena. Näin Eero Yli-Vakkuri tekstissään tuntuu tekevän, kun hän etsii kuraattori Halmetojan taidemakua tämän Helsingin Sanomien kriitikkona tuottamien tekstien perusteella tai etsiessään Kaija Pavun ja Antti Pussisen aiemmasta tuotannosta todisteita One Love -teoksen epäonnistumiseen. Voiko olla, että taiteilijat ovat käyneet ensin neuvottelut itsensä ja kuraattorin kanssa ja sen jälkeen valinneet konflikteja yllä pitävän ja tuottavan lähestymistavan teoksen toteuttamiseksi, johon sisältyy symbolista väkivaltaa ja ”epäonnistumisen” riski, vaikka he ennen ovatkin tuulleet tunnetuiksi teoksista, jotka ”kritisoivat julkisen tilan hallintaan liittyvää kontrollia sekä kontrollia toimeenpanevia virkamiehiä” ja osoittaneet asiantuntemusta kaupunkitilan hallintaan liittyvässä politiikassa? Monissa rooleissa ja mediossa työskentelevällä taitelijalla ja kulttuurityöläisellä ei ole yhtä ammatti-identiteettiä tai taidekäsitystä, eikä hän ole johdonmukainen taidehistoriallisesta lähestymistavasta tulkittava erityisyksilö.
Neuvottelevat menetelmät vallan ja yhtenäisyyskulttuurin merkkeinä sekä luovan talouden menetelmänä
Facebookissa käydyissä keskusteluissa ja Eero Yli-Vakkurin tekstissä One Love -teosta kritisoitiin siitä, että siinä anastettiin aggressiivisesti ihmisten ruohonjuuritasolla kaupunkitilaan laittamat lukot, eikä teoksessa käytetty neuvottelevia strategioita. Samasta neuvottelun puutteesta ja osaamattomuudesta, vihjataan olleen kyse myös Teemu Takatalon tamperelaiseen liikekeskukseen toteuttaman teoksen sensuurissa. Yli-Vakkuri myös mainitsee että
”harjaannuttuamme yhteisötaiteellisissa projekteissa on käynyt selväksi, ettei taiteilijaa ei välttämättä tarvita avaamaan keskustelua. Ihmiset käyvät keskenään sangen kiinnostavia keskusteluja kaikenaikaa. Jos johonkin taiteilijaa saatetaan tarvita niin ohjaamaan ja fasilitoimaan keskusteluja, luomaan siltoja sekä toiminta-avaruuksia erilaisista taustoista olevien ihmisten välillä. Nämä prosessit edellyttävät taiteilijalta ensikädessä neuvottelutaitoja. Valitettavasti nämä taidot eivät kuulu taiteilijoiden kouluoppeihin.”
Näitä neuvottelutaitoja on korostettu viimeaikaisessa julkisen taiteen ja yhteisötaiteen määrittelyissä. Esikuvana ovat toimineet Grant Kesterin Conversation Pieces: Community and Communication in Modern Art -kirjan tekstit. Neuvottelevien työtapojen loputon korostaminen voi johtaa pelottavan konsensushakuisiin nykytaidekäytäntöihin. Ehkä julkisessa tilassa ja taiteessa on agendoja ja puhetapoja, joiden ilmaisemiksi antagonistiset konflikteja korostavat työtavat ovat välttämättömiä. Tavallaan tästä kertoo myös Yli-Vakkurin tekstissään esittämä pohdinta postmodernin taiteen provosoivasta keskustelun herättelystä ja sen toimimattomuudesta, koska emme enää elä yhtenäiskulttuurin aikakaudella. Kommentista tulee mieleen One Love -teoksen queertulkinnan rinnalla tokaisu, jonka kuulee usein ja se menee suunnilleen näin: ”On ne homot ja lesbot ihan ok, mutta miksi niitten pitää vieläkin pitää meteliä itsestään”. Jokaisella pitäisi soida hälytyskellot jos väitetään, että jonkinlainen puhe tai puhetavat eivät ole ”enää” tarpeellisia. Väittäessään, että tämä provosoiva sekä konflikteja tuottava ja ylläpitävä julkisen tilan taide ja yhteisötaide on tarpeetonta nykyään Yli-Vakkuri todistaa, että yhtenäiskulttuuriin ja konsensukseen hamuavia voimia on vielä olemassa.
Toisaalta voimme etsiä agendoja, joiden kritiikin tämä keskustelu peittää alleen. En ole ollut yhdessäkään tilaisuudessa tai lukenut tekstiä, jossa olisi keskusteltu, kerrottu tai esitelty taitelijan tai museoiden yritysyhteistyötä tai luovan talouden hanketta, joka ei olisi korostanut neuvottelutaitoja. Näitä taitelijoilla ei oleteta olevan tässäkään yhteydessä. Neuvottelutaidoista nykytaidetyöläiset tulevat hyötymään siis myös tulevaisuudessa, kun taiteen julkinen rahoitus mahdollisesti keskittyy luovan talouden hankkeisiin. Näitä hankkeita on Pirkanmaalle ilmestynyt viime aikoina runsaasti: Art360 -hanke, Tampereen taitelijaseuran osallistuminen Vuoreksen asuntomessuille, Luova Tampere -hanke, Arteles Creative Center ja Pirkanmaan Triennaalin kanssa samaan aikaan avautunut Pala taivasta -taidetaloprojekti. Petri Ala-Maunuksen ja Kim Somervuoren Hervanta-Westend All Night Long -taidetaloon sisältyy elementti, jota elokuva- ja tv-kentässä kutsuttaisiin product placementiksi: Aamulehden ostamassa talossa lojuu vanhoja Aamulehtiä lattialla. Tätä nykytaiteen ja rahan sekä talouden liitoa ei kukaan halua kyseenalaistaa, koska siinä on kyse juuri samoista neuvottelevista työtavoista.
Ehkäpä tässä siis on kyse yksinkertaisesti määrittelyvallasta ja sitä kautta voista leivän päällä. Yli-Vakkuri peräänkuuluttaa neuvottelevia työtapoja yhteisötaiteellisissa teoksissa. Myös Topi Äikäs pahoitteli Facebook-keskustelussa työpanostensa neuvottelevien strategioiden juurruttamiseksi julkiseen taiteeseen menneen hukkaan One Love -teoksen myötä. Keskusteluissa yleinen lausuma oli myös se, että nyt taas saa selitellä kaikille mitä ne taiteilijat taas ovat tehneet. One Love -teos siis heikensi tulevaisuudessa yhteistyön tekemisen mahdollisuuksia eri tahojen kanssa julkista taidetta toteutettaessa, ja lisäksi yhteistyötahoille ja sukulaisille saa selitellä taiteilijoiden tekemisiä.
Tämä yhteisötaiteeseen ja julkiseen taiteeseen keskittynyt pääasiassa vakiintuneiden taidelaitosten ja instituutioiden ulkopuolella toimiva nuori nykytaiteilijapolvi painottaa neuvottelua ja keskustelua taiteellisen työskentelyn oleellisena osana. Neuvotteluprosessi ottaa huomioon kaikkien osapuolten näkökulmat ja arvot teosta toteutettaessa. Tämä neuvottelua ja keskustelua korostava työskentelytapa on levinnyt viime vuosina Suomeen Lea ja Pekka Kantosen opetustyön myötä (esikuvana mm. aiemmin mainittu Grant Kesterin kirja) ja se on saavuttanut pikkuhiljaa hegemonisen aseman yhteisötaiteen keskuudessa. Voidaan sanoa myös, että se on alkanut vaikuttaa myös julkisen tilaan tehtyjen teosten arvottamiseen, kuten One Love -teoksen vastaanotossa.
Keskustelun alusta lähtien ihmettelin vahvaa kielteistä reaktiota, jonka teos aiheutti henkilöissä, joiden katson olevan asiantuntijoita yhteisötaiteen ja julkisen tilan taiteen saralla, tai ainakin enemmän asiantuntijoita näissä nykytaiteen lajeissa kuin kuraattori Halmetoja ja Tampereen taidemuseoinstituutio. Nämä marginaalissa toimivat nuoret asiantuntijat käyttivät hanakasti esim. ilmaisua ”totalitaristinen”, eivät suostuneet näkemään teoksesta kuin arrogantin ja ylimielisen puolen, joka ei arvosta ihmisten yksilöllisiä motiiveja lukon siltaan kiinnittämiseen. Nyt kuraattori Halmetoja oli Tampereen taidemuseon kanssa (siis tämä oli vaikutelma ennen taitelijoiden esiintuloa ja taidemuseon johtajan Hesariin antamaan lausuntoa) toteuttanut teoksen, jossa oli ei-niin-neuvotteleva ja keskusteleva elementti, joka pikemmin korosti ja ylläpiti konfliktia heteronormatiivisen sekä yksiaviollisen ja queer-herkistyneen sekä polyamorisen kulttuurin välillä, sekä nosti esille näkökulmia näiden kollektiiviseen ilmenemiseen julkisessa tilassa. Kävikö nyt niin, että Halmetojan ja instituution suojassa esille tuodut agendat ja puhetavat rikkoivat yhteisötaiteen kehittyvää hegemonista kaanonia, jota ollaan tuottamassa tulevan elannon toivossa?
Välineellisyydestä ennakkoluulottomuuteen ja avoimuuteen
Eero Yli-Vakkuri toteaa tekstissään:
”Taidelaitosten sekaantuminen toimiin saa epäilemään teoksen onnistuneisuutta. [–] Lukkojen siirtäminen maksullisen museon tiloihin tuntuu kaikin puolin kiusalliselta. Taidelaitoksilla ei ole ammatillista osaamista tämänlaatuisten teosten toteuttajina, [–] On helpompaa vaikkakin tylsempää, kun One Love -ryhmä tai oikeammin työpari henkilöityi, jolloin kritiikki kohdentuu yksittäisiin taiteilijoihin, heidän työhistoriaansa ja luokkataustoihinsa. Tämä valitettavasti pois sulkee mahdollisuuden käyttää teosta kritiikin työkaluna ensisijaisesti siihen liittyviä instituutioita kohtaan.”
Facebookissa käydyssä keskustelussa puhuttiin myös instituutioiden ja asiantuntijoiden tavallisen ihmisen naamaan hiertämästä asiantuntijapaskasta. Vaikuttaa siltä, että jossain vaiheessa One Love -teoksen vastaanotto toi taiteilijoissa ja asiantuntijoissa kyteneen instituutiovihan pintaan ja teoksesta tuli instituutiokritiikin väline, vaikka Yli-Vakkurin esittämä kritiikki lukkojen irrottamisesta paikallisesta siltaympäristöstä museotilaan on kyllä asiallista teoksen tuottamaa symbolista väkivaltaa pohdittaessa. Ei kuitenkaan voida ajatella, että olisi eettisesti johdonmukaista samalla painottaa neuvottelua ja samalla harmitella sitä, ettei teosta voi käyttää välineenä kritiikkiin, joka kohdistuu instituutioon, joka on ollut mukana tuottamassa teosta sen verran, että on sallinut sen esittämisen avajaisviikolla tehdyllä päätöksellä. Miksi neuvotteleva ja keskusteleva näkökulma unohdetaan toimittaessa taideinstituutioiden kanssa ja turvaudutaan hokemiin, kuten, ”se on aina työnantajan vika, että se ei maksa kunnollista palkkaa”, kun voisi keskustella laajemmin instituutioiden ja taitelijoiden rahoituksesta ja siitä, onko nykytaiteilijuus edes ammatti Suomessa?
Toinen näkökulma, joka keskustelussa on tullut esille on, että museon tehtävä on museoida taidetta, eikä olla tuottamassa uutta taidetta. Miten keskusteleva ja kaikkia osapuolia kunnioittava näkökulma on mahdollinen jos älähdetään siitä oletuksesta, että museo haluaa ja sen ainoa tavoite on museoida taidetta? Eivätkö instituutiot saa kehittyä ja muuttua taitelijoiden ja kulttuuriprekariaatin kanssa yhdessä, jota muuten on museotkin pullollaan? Samalla voitaisiin keksiä ratkaisuja tulevaisuudessa muun muassa toimeentulo-ongelmiin ja museoiden tehtävien uudelleen määrittelemiseen rintarinnan niiden ulkopuolella toimivien tahojen kanssa. Toisaalta ongelma on se, että monesti emme tiedä, haluaako museoinstituutio kehittyä ja ratkaista näitä ongelmia, sekä esimerkiksi sitä milloin museo tietää, mitä siellä esitetään. Haluavatko sen sisällä työskentelevät henkilöt ratkaista ja tehdä läpinäkyväksi näitä ongelmia? Taide-lehdessä artikkelissaan kuvataitelija Jussi Kivi kritisoi Kiasman toimintaa hänen Palo- ja pelastusmuseonsa esittämiseen liittyvässä työskentelyssä. Kivi mm. arvostelee Kiasmaa näyttelynsä tiedottamisesta ja siitä, että taitelijapalkkioon ei oltu budjetoitu rahaa. Missä on Kiasman julkinen vastaus Kiven esittämän kritiikkiin? Asiasta on varmasti puhuttu Kiven kanssa ja Kiasman sisäisissä keskusteluissa, mutta kukaan muu ei nyt tiedä Kiasman tai sen henkilökunnan suhdetta esitettyyn kritiikkiin, koska vastausta ei nähty samalla foorumilla, missä kritiikki esitettiin.
Nyt Tampereen taidemuseolla ja kuraattori Halmetojalla olisi täydellinen mahdollisuus näyttää miten museoinstituutio ja moniroolinen nykytaidetyöläinen kykenee vastaamaan esitettyyn kritiikkiin ja osallistumaan julkiseen keskusteluun. Museolla on velvollisuus selittää miksi se johtajan suulla esitti teosta ja sen tekijöitä alentavan kannan tapauksesta Helsingin Sanomissa, miksi teos oli peitettynä triennaalin lehdistötilaisuudessa ja miksi teos ylipäätänsä esitettiin? Halmetojan toiminta ja alttius julkiseen keskusteluun voi näyttää, mitä arvokasta voi mahdollisesti seurata moniroolisten nykytaidetyöläisten kokemuksesta toimia eri näkökulmista lähtien. He voivat opettaa esimerkillään instituutioita kommunikoimaan sekä välittämään taiteesta, katsojista ja taitelijoista. Tässä vielä loppulause, jolla on kytkös omaan ammattiosaamiseeni ja moniroolisuuteeni, eli voihin leivän päällä, tai ainakin uskon niin: Nämä henkilöt voivat rakentaa siltoja eri instituutioiden, yhteisöjen ja henkilöiden välille sekä mahdollistaa ennakkoluuloista, vihasta ja arroganttiudesta vapaita julkisia työskentely-ympäristöjä.
Viitteet:
Suoraa puhetta: Nykykulttuuri on kaupankäyntiä!
Maaria Niemi: ”Kuratoisinko kaverit – vaiko itseni” Taide 4/2011,
Grant Kester: Conversation Pieces: Community and Communication in Modern Art
slideshare.net/mobile/guestd8c179/art360-tampere-artists-association-in-english
tampereen-taiteilijaseura.fi/2012/taidelainaamo-asuntomessuilla-vuoreksessa
Jussi Kivi: ”Pätkä menestystarinaa…” Taide 2/2010