Claude Cahun, Jeu de Paume, Pariisi, 24.5.-25.9.2011
27.9.2011 Nuppu Koivisto
Claude Cahun: Autoportrait vers 1939
”Entre mon miroir et mon corps, raccourcir la laisse. – Et maintenant, à nous deux.” (i) Osuva sitaatti erottuu seinältä Pariisin Jeu de Paumessa järjestetyn taiteilija Claude Cahunin (1894-1954) näyttelyn alkumetreillä. Vähäeleisiin valokuviin keskittyneen, taidehistorian varjopuolelle jääneen naisavantgardistin teokset heijastavat ihmispsyyken sirpaleita eri näkökulmista fotomontaasitekniikan sekä roolileikittelyn kautta.
Näitä mielenmaisemia Cahun kartoittaa etenkin omakuvasarjojensa kautta, joissa hän laittaa koko persoonansa likoon astumalla milloin nuoren dandykeikarin, milloin voimakkaasti maskeeratun teatterihahmon tai haavoittuvaisen tytön nahkoihin. Samat silmät ja kasvonpiirteet painuvat katsojan näköhermoihin kerta toisensa jälkeen, vaikka ulkokuori sekä mustan ja valkoisen sävyt vaihtuvat hujauksessa. Tämä ydin tuo Cahunin omakuviin – paradoksaalista kyllä – jotakin hyvin yleisluontoista ja samalla humaania: se valottaa kaikessa henkilökohtaisuudessaan sitä, mikä ihmisen osassa on yhteistä sosiaalisten normikerrostumien alla. Kenties kaikkein värisyttävimmin universaalius välittyy vuoden 1928 teoskokonaisuudesta, jossa Cahun esiintyy pää ajeltuna äärimmilleen yksinkertaistetussa ympäristössä.
Claude Cahun: Poupée I (Prends un petit bâton pointu) 1936 Toisenlaisen puolen taiteilijan tuotannosta tuovat näkyviin 1930-luvun erilaisia esineitä sekä luonnonmateriaaleja kokoavat, useimmiten nimettömät tutkielmat. Niissä Cahun hyödyntää länsimaisesta uskonto- ja kulttuuriperinteestä tuttuja yksinkertaisia symboleja, joita hän pyrkii yhdistelemään eräänlaisiksi merkkiverkostoiksi katsojaa yllättävillä tavoilla. Jotkin näistä elementeistä – vaikkapa pääkallo – seuraavat kokijaa läpi näyttelyn teoskirjon. Samalla ihmishahmot korvautuvat karkeilla mallinukeilla tai sanomalehdistä muotoilluilla groteskeilla mallinnoksilla kuten Poupées-sarjassa (1936). Sama elollisen ja elottoman rajapinta on esillä teoksen Combat de pierres (1931) käsien ja rosoisten kivipintojen välisissä kontrasteissa. Vaikutelma on vähintäänkin ahdistava ja muistuttaa Cahunin läheisistä yhteyksistä André Bretonin kaltaisiin surrealisteihin.
Oikeastaan on harhaanjohtavaa keskittyä Cahunista puhuttaessa hänen valokuvataiteeseensa, niin voimakkaasti kuin se kokijaan vaikuttaakin. Taiteilijan ilmeinen monilahjakkuus sekä avoimuus uusille kokeiluille ovat teemoja, jotka nousevat myös silmiinpistävästi esille Jeu de Paumen näyttelyssä. Romaanit, runot, piirrokset ja kollaasit tuntuvat toimineen Cahunille yhtä luontevina itseilmaisun välineinä kuin kameraotoksetkin: suunnittelipa hän puvut Victor Tourjanskyn elokuvaan La Dame masquée (1924), josta näyttelyn oheistapahtumiin oli järjestetty näytös. Myös taidelajien ja taiteilijoiden identiteettirajat ylittävä yhteistyö ovat selvästi innoittaneet Cahunia, mistä laajin esimerkki lienee yhdessä elämänkumppani Suzanne Malherben kanssa toteutettu montaasikuvitus tekstiin Aveux non avenus (1930).
Huomiotta ei näyttelyssä ole jätetty myöskään Cahunin poliittista aktiivisuutta, joka tuo uudenlaista tulkinnallista ulottuvuutta hänen teoksiinsa. Toisen maailmansodan kynnyksellä vasemmistoradikalisoituneen, sittemmin näkemyksissään hiukan pehmenneen sekä kansallissosialismia vastaan avoimesti protestoineen taiteilijan kirjallisesta tuotannosta löytyy sangen pamfletinomaistakin tekstiä. Epäsuoremmin, joskin vähintään yhtä voimakkaasti Cahun ottaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin kantaa jo nuoruutensa androgyyneissä ja anonyymeissä, sukupuolirooleilla leikittelevissä omakuvissa. Raadollisemmin seksuaalisuutta sekä patrarkaalisuutta taiteilija käsittelee puolestaan vuoden 1932 pelkistetyssä teoksessa Le Père, jonka hermafrodiittinen isähahmo etoo ja pureutuu katsojan alitajuntaan.
Juuri Claude Cahunin taiteellisen muuntautumiskyvyn Jeu de Paumen näyttely onnistuu välittämään erinomaisen mieleenpainuvasti. Sekä temaattisten että kronologisten jatkumoiden pohjalta rakennettu teossommittelu johdattaa kävijän olennaisen äärelle turhia monimutkaistamatta. Ennen näyttelytiloihin astumista luettavissa on lyhyt luonnehdinta Cahunista sekä hänen tuotannostaan, minkä jälkeen kierrosta jäsentävät verbaalisesti seinille kootut lainaukset taiteilijan teksteistä. Elämäkerralliset tiedot ovat luettavissa vasta näyttelyn perimmäisestä syvennyksestä, ja ne toimivat näin ollen lähinnä kokemusta täydentävänä tekijänä. Taiteilijan monet äänet saavat siis soida kauttaaltaan elävinä ja vapaina hänen mietteidensä hengessä: ”Moments les plus heureux de votre vie? – Le rêve. Imaginer que je suis autre. Me jouer mon role préféré.” (ii)
Claude Cahun: Sans titre vers 1939
(i) ”Lyhentää hihnaa peilini ja ruumiini välillä. – Ja nyt, meidän kahden kesken.”
(ii) ”Elämänne onnellisimmat hetket? – Unelma. Kun kuvittelen olevani toinen. Kun esitän suosikkirooliani.”
Linkki