Taiteen tehtävät ovat olleet jälleen esillä. Keskustelua taiteen merkityksestä käydään nyt monessa yhteydessä, koska olemme turhautuneita koronaviruksen aikaansaannoksiin yhtäältä taiteen kentällä toimivien toimeentulon vuoksi, toisaalta tavallisen kansalaisen arkielämän kapeutuessa vapaa-ajan kulttuurittomuudesta. Viime vuoden aikaisen taidekriisin kautta voisi ajatella taiteen merkityksen kirkastuneen. Jos jotakin on uhkana menettää, sen arvon ymmärtää etenkin silloin. Mutta on hyvä muistaa, että taiteen määritteleminen ei ole tyhjentävästi onnistunut vuosisatojenkaan saatossa ja ihmiskunnan muiden lukuisien kriisien aikana. Pyrkiessämme ymmärtämään taiteen olemusta taide pakenee ja muuttaa muotoaan – ja jopa narraa meitä.
Aloittaessani estetiikan opiskelun Helsingin yliopistossa haaveenani oli, jos muistan oikein, ymmärtää taiteen luonne tyhjentävästi. Lähdin hakemaan vastauksia. Valmistuttuani olin edelleen epävarma määritelessäni taidetta esimerkiksi ystävilleni. Vailla vastauksia tai ei, taide on edelleen itselleni keino käsitellä ajatuksia, tunteita ja pyrkiä ymmärtämään maailmaa. Taideharrastus tuo edelleen sisältöä elämääni pitämällä käteni sekä ajatukseni liikkeessä ja toiminnan ihmisenä merkityksellisenä. Taiteen keinoin voin kokea ajatuksia ja tunteita, joita muuten en ehkä kokisi.
Muutama viikko sitten Helsingin Sanomissa julkaistiin artikkeli, jonka otsikko herätti tunteita ja provosoi: Taide on kuin lean-johtamista: näin taidetta käytetään töissä (Raeste 2021). Hämmästelin otsikkoa aamukahvini äärellä. Silmäiltyäni artikkelin totesin siinä kerrottavan sen, mitä taide nimenomaan ei ole. Oman kokemukseni kautta tosin totean myös, että johtamisessa olen onnistunut juuri silloin, kun olen pystynyt tiivistämään monimutkaisen asian helposti hahmotettavaksi toiminnaksi. Tällöin olen onnistunut ohjaamaan kollegoitani kohti tavoitteita, koska olen määritellyt, näyttänyt ja perustellut miten ja miksi. Artikkelin otsikossa epäilytti kuitenkin se, että taide olisi keino yksinkertaistaa asioita ja juuri tästä ominaisuudesta olisi apua johtamisessa. Omasta mielestäni asia on juuri päinvastoin. Taide käsittelee asioita syvältä eli tuo uusia ja yllättäviä puolia esille näennäisesti yksinkertaisista asioista. Tämä usein päinvastoin hämmentää ja tekee tavoitteiden käsittelyn jopa tuskallisemmaksi.
Taiteen rooli yhteiskunnan uudistamisessa on mielenkiintoinen mahdollisuus, ja mielestäni siitä pitäisikin keskustella enemmän. Uudistamista ja paremmin tekemistä kyseinen Helsingin Sanomien artikkeli itse asiassa käsitteli, kunhan vain maltoin lukea loppuun asti. Siinä kerrottiin, kuinka kirjailija Riikka Ala-Harja kirjoitti tarinan yrityksen työntekijöille kotiin palaavasta naisesta, joka ärsyyntyy kotiseutunsa hitaudesta ja kaiken jumittumisesta vanhaan. Tämä on yksi esimerkki siitä, miten taiteen keinoin voidaan ilmentää, miten asioiden pitäisi olla. Sen sijaan, että osoitetaan, mikä on väärin ja huonosti, voisimmekin ilmaista, miten haluamme asioiden olevan. Johtamisen yksi haaste on osoittaa ihmisille asioita, mitä he eivät ole itse nähneet ja kokeneet. Ilman omakohtaista kokemusta voi olla vaikea uskoa ja ymmärtää, miten ja miksi. Tästä jokapäiväinen ilmentymä on, kun huomaa, miten vaikea omista vääristä toimintamalleista ja käsityksistä on oppia pois. Mikäänhän ei ole sitkeämmässä kuin oma ennakkoluulo tai asenne. Tämän artikkeli mielestäni halusi kertoa ja sen halusin sieltä lukea. Taiteen avulla koettiin yhdessä, miten työyhteisössä halutaan olla ja elää.
Kysymys on edelleen polttava: saako taidetta käyttää yritystoiminnassa? Olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että saa ja pitääkin. Yritystoiminta on yksi metodi ihmiselle tyypillisen toiminnan rakenteille. Ihmiset talousjärjestelmässä toimivat ja elävät yrityksissä ja niiden kautta, joten miksi taidetta ei elämän parantamisen mahdollistajana käytettäisi? Ehkä tässä kohdin artikkelin otsikko eksytti ajatukseni yhteyksiin, joista ei ollut lainkaan kyse. Kyse oli siitä, miten taiteen avulla voimme saada yhteisiä ja omakohtaisia kokemuksia ilmiöistä, joiden piirissä emme muutoin olisi.
Kysymys taiteen kyvystä yksinkertaistaa ilmiöitä polttelee kuitenkin edelleen. Tätä haluan pohtia vielä syvemmälle, vaikka itselleni tutuimman tekniikan, taidegrafiikan kautta. Juuri ilmestyneessä teoksessa Printed Matters: merkitysten kerroksia, Martta Heikkilä nostaa taidegrafiikan esille erojen ja kehittymisen näkökulmista. Itselleni luontainen taidemuoto, taidegrafiikka nousi uuteen valoon. Grafiikassa minua on viehättänyt etenkin tekniikan yllätyksellisyys ja haastavuus. Ehkä vain toisessa järjestyksessä: haastava ensin ja yllätyksellinen sitten. Osaamisen rajat tekniikan äärellä tulevat nopeasti vastaan, jos osaamisella tarkoitetaan sitä, miten hyvin tekijänä pystyn ennakoimaan laatan, hapotuksen, painovärin ja paperin käyttäytymistä. Oman taiteellisen työni johtaminen ei onnistu täysin juuri koskaan. Tilaa ja hyväksyntää yllätyksille tulee aina antaa. Vaikka kuinka määrittelisin mitä yksinkertaisimman vision itselleni valmiista vedoksista, työ ottaa jossain vaiheessa itse johdon ja yllättää.
Omakohtaiset kokemukseni selittyvät taidegrafiikan olemuksen eli toistettavuuden kautta. Koska taidegrafiikan menetelmiin kuuluu etäisyys laatan ja sen jättämien jälkien välillä, tekijä ei voi täysin tietää, millainen vedos syntyy painamisen teon tuloksena. Laatan ja vedoksen suhde ei kuitenkaan ole aukoton siinä mielessä, että laatan kuvat toistuisivat vedoksissa täysin yhtäläisinä tai edes toistensa peilikuvina. Väliin jää aina ennakoimaton alue, jossa sattuma muokkaa kuvia. (Heikkilä 2021, 14, 15.) Taidegrafiikan tulkinta eron alueeksi irrottaa tekniikan siitä, että grafiikka olisi saman tuottamista monistamisen keinoin. Taidegrafiikan menetelmiin sisältyy välimatka, eron näkymätön hetki vedoksen ja laatan kesken. Laatta ei takaa teoksille muuttumatonta, yleispätevää alkuperää. Sen sijaan vedosten kesken vallitsee käsitteellistämätön, kuilun kaltainen ero tai erojen syntymisen tila, jota ei ole valmiiksi olemassa vielä ennen vedostuksen tapahtumaa. Siksi se tuotetaan jatkuvasti ja samalla ero tuottaa itseään yhä uusissa vedoksissa. (Heikkilä 2021, 27, 28, 30.)
Ajatus erojen tekemisestä tuo esille taidegrafiikan luonteen. Tämä ehkä selittää, miksi olen tekniikkaan, tai pikemminkin sanottuna tekniikoihin, viehtynyt. Taidemuotona grafiikka kykenee tekemään juuri sen, missä taide on parhaimmillaan: se laittaa meidät ajattelemaan ja työstämään maailmaa ympärillämme vedostamalla näennäisesti samoja kuvia uudestaan. Toisto liittää meidät elämän alati muuttuvaan prosessiin. Samalla toistojen ja erojen avulla kerrotaan, että maailma ei ole yksinkertainen eikä sitä voi pelkistää toteamalla ”tehkäämme laatta ja toistakaamme siitä sarja vedoksia”. Jos lähtökohtaisesti tavoittelemme asioiden yksinkertaistamista taiteen avulla, olemme eksyksissä, koska tuolloin vaadimme taiteelta tuloksia, joita se ei voi tuottaa.
Koronarajoitusten väliajalla kokeilin itselleni uutta tekniikkaa vesivärimonotypiaa. Tuolloin päätin jatkaa juuri oppimani tekniikan parissa vielä pitkään. Syksyllä yksi vedos jäi innostuksen keskellä nimeämättä. Nyt taidegrafiikan vedosten erojen ja taiteen tehtävien pohdinnan jälkeen nimivalinta tuntuu itsestään selvältä: kyseessä on ilmentymä tehokkaasta johtamisesta. Olkoon vedos näin nimetty tässä kirjoituksessa pohditun mukaisesti Lean. Elämä ja johtaminen eivät ole yksinkertaisia. Miten näistä kertova taide voisi niitä sellaisiksi tehdä?
TEKSTI JA KUVA: TANJA PARKKONEN
Viitteet
Heikkilä, Martta 2021. Printed Matters: merkitysten kerroksia. Toim. Martta Heikkilä & Annu Vertanen. Taideyliopiston Kuvataideakatemia.
Raeste, Jukka-Pekka 2021. Taide on kuin lean-johtamista: näin taidetta käytetään töissä. Helsingin Sanomat 21.2.2021.