7 .3. 2007 Pirkko Holmberg
Kuvataide on elämäni suola. Etsin tyydytystä nykytaiteesta, mistä kukaan ei voine minua syyttää, onhan se tulevaisuuden taiteen pohjustusta. Etsin kokemuksia, jossa jokin värähtäisi, nyt, eikä käsitteellisesti tai median villitsemistä muoti-ilmiöistä. Palaan epätoivoisiltakin etsintäretkiltäni usein täydempänä kysymyksiä kuin vastauksia. Kerron seuraavassa, mitä jäi käteen tutkimusretkiltä parissa Helsinkiläisessä museossa ja useassa galleriassa eräinä helmikuisina päivinä 2007.
Marianna Uutinen on muoti-ilmiö, neroksikin tituleerattu, varmasti itsevarma ja häikäilemätön tekijä. Ei käy kuitenkaan kieltäminen, että ennakkoasenteeni astuessani Taidehallin Coring – Ytimestä -näyttelyyn (4.3. 2007 asti) ei ole kovin luottavainen. Teosten rapiseva muovinklähmäisyys, ja reipastelevat kasarineonvärit yhdistettynä day -sisustusliikkeen popkitsch- muotoihin ja materiaaleihin saavat minut miettimään enemmän nykykatsojan tilaa kuin teosten olemattomia syvyyksiä.
Jokin muu kuin helposti sulava muovipuuro taitaisi olla liikaa verkostoitumisinnossaan kiireiselle nyky-yleisölle, vaatisi liikaa vaarallista syventymistä. Keskustelut rullaavat mukavaa rataansa opituilla käsitteillä, kun teoksissa ei pääse pintaa syvemmälle ja värit huomaa katsomattakin. Taiteilijan ilmaiseva teko rajoittuu glittermuoviharson ja kakkaa muistuttavien akryylipökäleiden liisteröintiin tarkan suorakulmaiselle kankaalle. Parhaasta päästä on yllättäen pakollinen suoraan seinään työ ”Dialogi”, mutta sinisen geelin ja puutarhakalusteiden installaatio on ajettu liian ahtaaseen nurkkaan muiden töiden saartaessa sen. Rehellisesti: tyhjän saa kyllä sanottua vähemmälläkin luonnonvarojen käytöllä. Päädyn toteamaan, että kuraattori Pilvi Kalhaman ylistävät kuvaukset Uutisen töiden fetisistisen kiehtovasta materiaalisuudesta ovat liioiteltuja.
Kiasman Maisema -näyttely on koottu suurimmaksi osaksi kokoelmista. Ainoita maisemamaalauksia ovat Sinebrychoffista vertailukohdaksi (mihin?) lainatut työt. Pääosassa ovat valokuvat ja tieteellistä tutkimusta muistuttavat teokset. Mitä tämä näyttely kertoo nykytaiteen luontosuhteesta?
Pekka Nevalaisen ”Luontodokumentti” lupaa moniaistisen kokemuksen luonnossa kävelemisestä. Tätä vaikutelmaa ei synny sisällä romugalleriassa, jossa tuuletinten räminä toimii puiden suhinana, ja tv-ruudulla pupertava orava saa stereoilta kaikuvan apean barokkimusiikin kanssa tekohengittää luontoyhteyden rippeitä. Koskettavampia ovat Teuri Haarlan valokuvat, jotka saavat tallentaa erään maapalstan muokkautumista taiteen, luonnon ja hyödyn ristipuristuksessa. Luonto ottaa omakseen vaateräsyillä peitetyn peltotilkun peittämällä sen lumihuurteeseen (”Muistimullan iho”), mutta lopulta räsyjen keskelle kuitenkin raivataan perunapelto.
Kokemusta on ehkä tavoiteltu myös Radoslav Grytan installaatiossa ”Silloin kauan sitten katsomassa omaa maisemaa”, jossa vakavailmeinen muotokuvapää on suunnattu puusta veistettyyn kaislikkoon. Luonnon suurin elävyys lienee haalistuvissa muistoissa, joita ei onnistuta vangitsemaan taideteokseen.
Suuri osa teoksista keskittyy tieteellistyyliseen raportointiin, kuten Lauri Anttilan ”Kunnianosoitus Werner Holmbergille” tai Tuula Närhisen tutkimusretki Senne -joen varsilla. Jos tämä rutikuiva raportointi on nykytaiteen luontosuhteen ydin, alan pelätä tulevaisuutta. Luonnon läsnä oleva tuoksu puuttuu koko näyttelystä. Osaako kukaan edes kaivata sitä? Vaikutelma hajanaisesta kokonaisuudesta on tavallistakin hölmistyneempi. Ars06 taisi tosiaan viedä museon voimat?
Aloitan katsaukseni galleriamaailmaan Kuvataideakatemian Kasarmikadun galleriasta, jossa on esillä Johanna Sipilän maalauksia (11.3. 2007 asti). Maanläheisen sävyisissä öljymaalauksissa vilahtelee torimummoja ja uintiretkiä, värit ja tunnelmat ovat ihan mukavia. Lapsenomainen ilmaisu näyttää kuitenkin tavoittelevan vakavuutta. Ilmaisu herättää myös nykyisessä kuvataidekritiikissä perin harvoin esitetyn kysymyksen: onko nykytaiteilijan osattava piirtää, vai onko tarkasta kynäjäljestä peräti pelkkää haittaa? Hämmentävää tässä on sekin, että monet tavoittelevat harkitusti naiivia ja karkeaa ilmaisua. Nuotin vierestä soittavalle muusikoille ei anneta armoa, mutta kuvataiteessa tilanne ei ole sama?
Tm -galleriassa Antti Rönkä on päättänyt ryhtyä dokumentoimaan arjen esineitä (4.3. 2007 asti). Kalsarit! Pesukone! Ne ovat siinä, pätevinä liikennemerkkimäisinä yleiskuvina, harmahtavin värein maalattuina ja ympäristöstään leijumaan irrotettuina. Niin kovin suurta ja ihmeellistä!?
Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksessa kohtaan taas arjen raportointia. Tällä kertaa ahkerana tutkijana on toiminut valokuvaaja Heidi Wikström (11.3. 2007 asti). Talon seinää, saippuakuplia, usvareunaisia lähiotoksia kasveista, ja kaikki nämä merkityksettömyydet on tietenkin suurennettu hiukan A4-kokoa suuremmiksi, laminoiduiksi laatutöiksi pystymättä välittämään minulle omaa merkityksellistä hetkeään, jota niillä luultavasti ei alun perinkään ole ollut?
Tuumaan, että kohta varmaan kuolen, jos en pian saa oikeaa ravintoa! Meditatiivisia syvyyksiä olisi ainakin luvassa Teemu Kankaan näyttelyssä Rasa, Galleria Huudossa tuossa vastapäätä (4.3. 2007 asti). Jos Kangas on löytänyt hyvän kuvion, hän näemmä toistaa sitä sitten kunnolla, ottaen siitä kaiken irti. Näyttelytekstissä on korkeaa syvällisyyttä itämaisista filosofioista, mutta tv:n lumisadetta muistuttavat, vain teknisessä mielessä muuntuvat kankaat eivät onnistu herättämään minussa mitään. En tahdo mennä mantran voimalla pinnan taakse! Haluaisin, että pinnassa olisi jotain sinänsä merkityksellistä! Näyttelytekstinsä lopuksi Kangas korostaa, tietenkin, että on sivuseikka, muttei mitenkään vastenmielistä, jos teos vaihtaisi rahasta omistajaa ja joku veisi sen mukanaan. Miten ihailtavaa, että hän tällaiseen suostuu alentumaan!
Voipuneena osun lopulta Albertinkadulle Maa-tilaan. Samuli Suonperä tervehtii mutkattomasti ja ojentaa käteen näyttelyluettelon. Taustalla soi rokkipoppi ja siirryn hölmistyneenä kadun estetiikkaa uudelleenkäyttävien elämänläheisten töiden eteen. Sapluunoiden, glitterin ja erilaisten materiaalien yhdistelystä luoduissa laatuteoksissa vierailevat julkisuuden henkilöt ja peräti rasteroitu Jumalan poika. Teosten nimet ovat hienovaraisen älykkäitä poliittisella vivahteella. Nopeassa tahdissa herään sisäisestä puristuneisuuden tilastani ja Mikkihiirikorvainen Juha Mieto (”Väärinymmärretty nero”) saa minut hörähtelemään vapautuneena naurusta. Taiteilija pyrkii avoimeen vuorovaikutukseen. Voi jummijammi, mikä virkistävä suihku! Itsekidutus tältä päivältä saa olla ohi ja lähden kotiin. Post-mediumin aikakauden ongelmaan en täältä löytänyt ratkaisua, mutta ainakin sain vaikutelman, että Suonperä on mukava tyyppi, jonka vilpittömänä tavoitteena on parantaa maailmaa taiteen avulla, edes hiukan.