Petteri Enroth 21.3.2014
Teatteri Vanhan Jukon taiteellinen johtaja Jussi Sorjanen esittää tärkeän näkökulman taiteen ja yhteiskunnan suhteisiin Ylen verkkosivuilla julkaistussa kolumnissaan ”Pahoinvointia kulttuurista” (yle.fi 19.2.). Ensinnäkin puheenvuoro on oleellinen siksi, että se asettuu poikkiteloin yleisesti hyväksytyn, apurahahakemuksista ja konsulttihumanistisesta jargonista tutun hyvinvointipuheen kanssa. Toiseksi se tarjoaa myös positiivisen vaihtoehdon ymmärtää taiteen olemusta – mikä ei suinkaan ole itsestäänselvyys, kun taiteentekijät kommentoivat kulttuuripolitiikkaa.
Sorjanen toteaa, että hänelle itselleen tärkeimmät taidekokemukset ovat olleet niitä, joiden ”jälkeen on tuntunut kuin minut olisi runneltu, tehty törkeä henkinen pahoinpitely”. Tunnistan ja tunnustan tämän kernaasti. Voin silmänräpäyksessä muistaa koko kehollani, kuinka tolaltani ja henkisesti mankeloitu olen ollut vaikkapa katsottuani elokuvateatterissa Claire Denis’n elokuvan Trouble Every Day (2002) tai uppouduttuani Portishead -yhtyeen musiikkiin. Taiteen osalta juuri nämä hajottavat kokemukset ovat vaikuttaneet eniten siihen, miten ajattelen, havaitsen ja toimin. Mikäli uskoo Sorjasen kirjoituksen sosiaalisessa mediassa saamaa näkyvyyttä ja puoltavia kommentteja, emme ole näkökulminemme yksin.
Sorjasen analyysia voisi mielestäni viedä hieman pidemmälle. Asiassa nimittäin tulee vastaan tietynlainen muna-kana-kysymys: Miksi korostaa pahoinvoinnin oleellisuutta, ellei lopulta jonkin sellaisen kuin hyvinvoinnin nimissä? Ymmärrän, että Sorjanen vastustaa juuri tietynlaista hyvinvoinnin käsitettä, eli sitä, joka yhtäältä palvelee vallalla olevan yhteiskunnan yksisilmäistä ”innovaatiot lähtevät positiivisuudesta” -filosofiaa tai toisaalta yksilökeskeistä mielekkyyden metsästystä. Tämä on todella varsin ahdistava, valikoiva, epärakentava ja epäsolidaarinen tapa ajatella hyvinvointia. Sorjanen moittiikin oikeutetusti sitä kehityskulkua, jossa taiteesta tehtaillaan jonkinlaista ”sosiaali- ja terveysalan sivukonttoria”, jonka tehtävä on tarjota ihmisille rauhaa, lohtua ja järjestystä hullussa maailmassa.
Kuitenkin myös todellista hyvinvointia on mahdollista ajatella ja kokea. Todellinen hyvinvointi ei nimittäin ole pahoinvoinnin ja ikävien asioiden torjuntaa, vastustamista tai niiden turvallista poisselittämistä mielenrauhan nimissä. Tällaisen oman poteron kaivamisen sijaan se on päinvastoin jotain, joka ammentaa pahoinvoinnista, nauttii rumuudesta sekä ottaa vastaan henkisen kurituksen ja nöyryytyksen niiden eri muodoissa. Se syleilee ihmisen typeryyttä ja riittämättömyyttä, rakkauden naurettavaa illusorisuutta, erilaisten identiteettien teennäisyyttä, luonnon päämäärätöntä raakamaisuutta, yhteiskuntarakenteiden välttämätöntä väkivaltaisuutta ja niin edelleen.
Toisin sanoen hyvinvointi tässä esitetyssä mielessä on realismia: maailman hyväksymistä kaikkine puolineen. Taiteen lähtökohta, karkeasti sanoen, ei siis ole yhteiskunnan palveleminen vaan totuus. Tällainen hyvinvointi edesauttaa rakentavia, todellisuuden konkreettisiin piirteisiin perustuvia toimintamahdollisuuksia eikä vain nautintotarkoituksissa luotuja pelkoja, toiveita ja vainoharhoja. Jälkimmäisestä on viihdeteollisuus pullollaan esimerkkejä: kylmän sodan ajan Hollywood-elokuvat elivät silkalla pelolla, laulajatähti Lana del Rey edustaa jonkinlaista nostalgista itsensä löytämistä lähimenneisyyden eteerisistä naiskuvista, Dan Brown loihtii kiehtovia salaisuuksia ja kaikkea ohjailevia valtaverkostoja maailmaan, joka uhkaa käydä liian todelliseksi. Puhumattakaan muusta kuin oman aikamme amerikkalaisesta populaarikulttuurista – nostattava eskapismi on elänyt erilaisissa taidemuodoissa siitä lähtien, kun jostakin taiteen kaltaisesta on voinut puhua. Kuitenkin se on vähintään yhtä kauan sisältänyt mahdollisuuden myös minuuden rajat häivyttäviin, henkisesti väkivaltaisiin ja arkielämän näkökulmasta kohtuuttomiin kokemuksiin. Taidekokemus ei välttämättä ruoki luovuutta ja tuottavuutta sellaisina kuin ne yhteiskunnassamme määritellään, vaan johdattaa kyseenalaistamaan, mitä ja millä ehdoilla itse asiassa luon ja tuotan.
Pahoinvointi voi siis edesauttaa hyvinvointia sen varsinaisessa mielessä, maailman rumien ja ahdistavien kääntöpuolien hyväksymisenä osaksi todellisuutta. Tällaisella sievistelemättömällä ”taiteen tehtävän” määritelmällä voimme säilyttää sekä taiteen itsenäisyyden että yhteiskunnallisen painoarvon. Nämä molemmat puolestaan tuhoutuvat, mikäli Sorjasen osuvasti maalaama hyvinvointi-ideologia saavuttaa enemmän jalansijaa.