15.2.2010 Kari Yli-Annala
Pienessä maassa suhteista ja verkostoista muodostuu helposti eräänlainen “kylä”. Siinä käy helposti niin, että todellisuus peittyy kentällä liikkuvien toimijoiden ja heidän liikuttelemiensa pelinappuloiden paljouden alle. “Maan tapa” eli keskinäisten “hyvä veli ja nyt myös sisko” –verkostojen vaikutus yltää politiikan ja liiketalouden välisten vaikutussuhteiden lisäksi myös yhteiskunnan muille alueille – myös taiteeseen – vaikka aivan vastaavista räikeyksistä kuin äskettäin paljastuneissa poliitikkojen vaalirahoituskuvioissa ei olisikaan kyse. Taidemaailmankin sisältä löytyy vaikutusvaltaisia “taloja”, joiden sisällä ja välillä virittäytyvät omat hyötykuvionsa. Tällaisia taloja ovat esimerkiksi Opetusministeriö, Taiteen keskustoimikunta, Svenska Kulturfonden, Kiasma ja Kuvataideakatemia.
Keskustelua Kiasman tulevasta johtajanvaihdoksesta on käyty eniten Helsingin Sanomissa, jonka sivuille useat taidemaailman toimijat ovat kirjoittaneet omat vastineensa. Kiasman entisen johtajan Tuula Arkion haastattelussa esiintyneet kriittiset huomiot museon nykyisestä linjasta saivat seuraansa GKS:n eli Helsingin kaupungin taidemuseon johtajan Janne Gallen-Kallela-Sirénin taiteen kentän lähihistoriaa populistisesti vääristäneen puheenvuoron. GKS:n olettamaan taidekentän vasemmistolaiseen klikkiin liittämä suomettumis-vertaus on ymmärrettävissä ainoastaan laajemman matriisin kautta, johon mahtuu myös hänen omansa, yhtä oikeaksi suvaittua näkökulmaa ajama samea ajattelu.
Mielipidesivuille ja henkilökohtaisiin blogeihin kirjoitetut analyyttiset vastineet (kirjoittajina mm. Leena-Maija Rossi, Anna-Mari Vänskä, Marja-Terttu Kivirinta ja Hanna Johansson (yhdessä), Jukka Relander ja Mikko Ijäs) jäivät monilta lukematta koska ne ilmestyivät vain lehden paperiversioissa. Television 10.2.2010 lähetetyn Voimala-ohjelman kulttuurikeskusteluun oli saatu paikalle iso joukko taiteilijoita ja yksi kriitikko, mutta taidemaailman virkamiehiä ja hallintoporrasta, taidemuseoiden johtajia, sponsoreita ja ruohonjuuritason vaikuttajia emme siellä nähneet.
Suomalaisesta kuvataidekentästä jäi TV:n katsojalle kuva, jossa taiteilijat jäävät viime kädessä näyttämölle kiistelemään asioista ja linjoista, jotka aivan muut toimijat ovat sinne viritelleet. Näkymää on helppo tarkastella eräänlaisena brechtiläisenä teatterina, mutta 2000-luvulla se ei enää riitä näkökulmaksi. Modernin teatterin keinoista on BB-talojen myötä tullut osa postmodernia spektaakkelia. Theodor Adornon ja muiden Frankfurtin koulun suurten nimien kulttuuriteollisuuden kritiikki olisi asetettava uudelleen 2000-luvun näkökulmista. Instituutioiden sisällä kritiikki kuitenkin koetaan usein ongelmaksi.
1990-luvulla Kiasmassa järjestettiin instituutiokriittinen seminaari, jossa eri instituutiot maksoivat osanottajien matkat, luentopalkkiot, majoituksen, ruoan jne. Ole siinä kriittinen, kun käsi ruokkii suuta. Skitsofreeninen tilanne heijastanee taidekentän dilemmaa laajemminkin. Edustuskelpoisimmat taiteilijat suuntaavakin usein sulavasti alueelta toiselle kiittäen kuraattoreita, jotka käyttävät heitä hyödykseen.
Oikein verkottumalla taiteilija voi päästä uraa edistävien kansainvälistymisstrategioiden piiriin ja nousta vaikka professoriksi opetusinstituution sisäisissä Idols-kisoissa. Ehkä sisäpiiriin kuuluminen on joskus vain idea toimijoiden ajatuksissa. Ideanakin se riittää pyörittämään kuviota. Hyvin pohjustettu nousu yleisessä hierarkiassa vie korkeaan asemaan jossain vaiheessa myös toisaalla. Tukiverkosto järjestää resurssit näytölle ennen uuteen positioon siirtymistä ja näin valta kasautuu luontevasti yksille ja harvoille. Tämä on yleisempi ja todellisempi, tunnistettava kuva kuvataide- ja taidekorkeakoulumaailman korruptiosta kuin keinotekoinen oikeisto-vasemmisto –jako.
Linkki
Jukka Relander: Kuuleeko Kiasma? www.uusisuomi.fi/node/83876
Kommentit osoitteeseen Kari.Yliannala(at)kuva.fi