28.9.2009 Sanna Sarva
Tuukka Luukas: Luonnoksia (Westwood Books, 2009)
Tuukka Luukas (s. 1969) on helsinkiläinen taiteen moniosaaja, joka esittäytyy debyyttiromaanillaan Luonnoksia nyt myös kirjailijana.
Luonnoksia on paitsi kasvutarina myös yhden miehen näkökulmasta kerrottu kertomus kansainvälisestä taidemaailmasta. Sen päähenkilönä on amerikkalainen keski-ikäinen taidemaalari Robert Westwood, jolla on menestyksekäs ura, mutta hiljaisempaa yksityiselämässä. Westwoodia seurataan aina apulaisten palkkaamiseen ja kirjanpitoon liittyvien ongelmien ratkomisesta taiteilijan työhuoneelle, avajaisiin ja mediamyllytykseen.
Kirjassa vilahtelee tiuhaan tahtiin kansainvälisten taiteilijoiden, gallerioiden ja museoiden tuttuja nimiä. Taiteen lisäksi kirjassa sivutaan muitakin merkittäviksi nousevia asioita, esimerkiksi Westwoodia askarruttavia ympäristökysymyksiä ja ihmisen lyhytnäköistä rahanahneutta.
Muutenkin hän ajattelee, että onnellisuus tulee paljolti siitä, että muutkin kuin minä ovat onnellisia. ”Kaikilla tulisi olla oikeus onneen tuloluokista riippumatta: sillä, joka keräsi raaka-aineen kaukana markkinapöydistä, siihen heppuun, joka myi valmiin tuotteen ja siihenkin heppuun, joka sen sitten raahasi kaatopaikalle ja teki vaarattomaksi ympäristölle.” (s. 8 – 9) Kirjan tärkeimmät teemat ovat kuitenkin uskaltaminen, onnellisuus ja elämänarvot. Loppua kohden Westwood joutuu miettimään, mitä hän elämältään eniten haluaa.
Paikoista ja tekemisestä ajatuksiin
Tarina alussa liikutaan paikasta ja tekemisestä toiseen. Pikku hiljaa lukijalle valottuvat paitsi menestyneen taiteilijan työnkuva myös päähenkilön sisäinen maailma ja elämänkolhut. ”Hän oli menettänyt vaimonsa maailman tuuliin. Tämä oli kääntänyt emotionaalisesti selkänsä heti heidän poikansa synnyttyä…” Westwood kuvataan ihmisenä, joka tarinan alussa ei uskalla päästää irti pettymyksestään ja on ”paennut emotionaalista myrskyä työhönsä ja upottanut kaikki tunteensa maalaustensa poimuihin ja väripintoihin.” Westwood myös ajattelee taikauskoisesti, että kaikkea ei voi saada. Jos työ sujuu niin ihmissuhde ei. Taka-alalla kuitenkin on toive siitä, että näin ei tarvitsisi aina olla. Vaikka Jaakobin paini ei jätäkään Westwoodia rauhaan, hän uskaltautuu suhteeseen uuden apulaisensa kanssa.
Suunnilleen kirjan viimeisen kolmanneksen aikana kertomisen tapa muuttuu. Westwoodin uran käännyttyä laskusuuntaan ulkoinen tapahtuminen vähenee ja päähenkilön sisäisen maailman kuvaaminen ottaa enemmän alaa. ”Menettäisikö hän nyt sitten työvireensä juuri MoMA:n näyttelyn aattona? Kuinka vittumaisen raakaa. Ja valitettavasti totta.” ”Olo oli kuin krapulassa taivaan isän edessä naama vessanpöntössä. Että jos saisi vielä kerran yhden pikku armahduksen, niin ei enää koskaan juopottelisi.” (s. 204) Työpaineiden kasaantuessa Westwood alkaa olla huolissaan myös siitä, miten suhde kestää, kun romanssi muuttuu kumppanuudeksi ja eloon alkaa ilmetä muitakin ongelmia.
Hyvät, pahat ja rumat taitelijat
Luukaksen Luonnoksia-romaanin päähenkilön Westwoodin isokokoiset ja vähäeleiset mutta värikylläiset maalaukset ovat ”positiivisia ja näin ne resonoivat positiivisuutta myös hänen ympärilleen.” Amerikkalaisen nykykirjailijan Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin -kirjan taiteilijan, niin ikään keski-ikäisen, William ”Bill” Wechlerin taide taas kumpuaa aivan toisenlaisista lähtökohdista. Billissä ”oli pimeä puolensa – salattu, tiedostamaton, tiedon ulottumattomissa oleva ydin, josta hän ammensi teoksiinsa.”
Kirjan nuorempi taiteilija Teddy Giles edustaa myös jonkinlaista ”tuhovoimaa” ja nihilististä kaupallisuutta. Jos Luukaksen kirjan lopussa päähenkilö on kasvanut sietämään paremmin elämän epävarmuutta ja vastaan tulevia vastoinkäymisiä, niin Hustvedtin romaanin loppu on huomattavasti tummasävyisempi, ajoittain jopa melodramaattinen. Onneksi kaikki kirjallisuudessa esiintyvät taiteilijat eivät kuitenkaan ole ainoastaan tuhoavia ja valmiita ”sielu-bisnekseen”, jos menestyminen sitä vaatii.
Hustvedtin ja Luukaksen kirjoja on kiinnostavaa tarkastella myös vertaamalla niissä esiintyvien taiteilijoiden suhdetta materiaan ja kauneuteen. Wechlerille asunnolla ja huonekaluilla on pitkälti funktionaalinen merkitys, eikä hän ole esteetikko. Esim. vaimon hankkimalle pikkupöydälle kertyy kyllä tavaraa, mutta menee aikansa, ennen kuin Wechler huomaa sen olevan uusi. Westwood taas on nautiskelija, jolle hyvä ruoka, hienot maisemat ja ylellisen kaunis asunto ovat mielihyvää tuottavia ja siten merkityksellisiä asioita. Samaa kauneuden rakkautta on Westwoodissa myös maalarina, kun taas Wechler maalaa yli- ja alipainoisia ruumiita, jättimäisiä pahvipeniksiä, hukkuneita lapsia, eikä katsoja voi olla varma siitä, mikä ihmisenmentävissä laatikoissa on vaikutelmaa ja mikä totta.
Taide antamisena
Luukaksen monialaisuus näkyy kirjassa mielestäni selkeästi. Westwoodin maalaukset ovat värin ja maalausjäljen moniaistillista juhlaa. Työn luistaessa ”värit vyöryvät kankaalle fortissimossa”. Vaikka päähenkilö on ”puhdasverinen maalari”, hän on myös erittäin tietoinen taidemaailman lainalaisuuksista ja osaa ajatella sujuvasti myös ammattinsa taloudellisia aspekteja.
Myös kirjan alun käsikirjoittamisen tyyliä muistuttava ote kertoo ainakin minulle Luukaksen elokuvataustasta. Kirja kulminoituu itselleni kuitenkin sen loppupuolella. Westwoodin ura menee alamäkeä. Vaimo odottaa toista lasta. Vanha uskomus siitä, että jos on onnea yksityiselämässä, niin työ ei sitten ota sujuakseen, näyttää käyvän tasan toteen. Silti Westwood ei luovuta. Niin kauan kun asiat toimivat edes hiukkasen, edes välillä, niin kauan on myös toivoa. Ura on vain ura, se ei tuo rakkautta eikä korvaa ihmissuhdetta, mutta silti se on tärkeä. Maalaaminen on Westwoodille myös keino olla osa ihmisyhteisöä, keino antaa itsestään muille.
***
Tuukka Luukas on opiskellut elokuvaohjausta ja dramaturgiaa ja toiminut aiemmin sekä taiteen tekijänä, kuraattorina että tuottajana kuvataiteen, liikkuvan kuvan ja musiikin produktioissa. Luukas on toiminut mm. DJ:nä omassa ohjelmatoimistossaan, Kiasman DJ Kitchenin isäntänä, taiteilijana ja tuottajakuraattorina ryhmänäyttelyssä The Words Venetsian biennaalissa vuonna 1999 ja osatuottajana audiovisuaalisessa Värähtelyä!-konsertissa Kiasma-teatterissa vuonna 2007.
Kirjoittaja on Helsingissä asuva kuvataiteilija