Saara Hacklin 5.2.2011
Gottberg: Object, 2010 (41 x 50 cm)
Syksyllä 2009 Susanne Gottberg (s. 1964) ja Markus Kåhre (s. 1969) toteuttivat Amos Andersonin taidemuseossa yhteisen Gottberg–Kåhre Project -näyttelyn. ”Projektin” pääosassa oli valtava maalaus, jonka sisään katsoja saattoi kävellä (ks. Saara Karhusen arvio). Tila tilalta avautuva maalaus johdatteli museon sisällä ensin helsinkiläisen kerrostalon sisäpihalle, sitten taloon itseensä ja lopulta kurkistamaan ikkunasta avautumaan maisemaan.
On kutkuttavaa, miten kuvanveistäjä Kåhren ja maalari Gottbergin yhteisponnistuksen jälkimaininkeja on ollut löydettävissä talvisesta Helsingin galleriatarjonnasta. Kåhren Galleria Sculptorissa nähdyissä Pidoissa (ks. Pirkko Holmbergin arvio) taiteilija oli ottanut käyttöön liikkuvan kuvan rakentaakseen galleriaan ravintolatilan vieraineen. Kun projisoituja seiniä katsoi tarkemmin, saattoi huomata, että ne viittasivat maalattuun pintaan. Katsoja olikin itse asiassa maalauksen sisällä.
Galerie Forsblomilla nähtävä Gottbergin yksityisnäyttely niin ikään kutsuu katsojaa matkalle maalaukseen. Teosnimien kautta maalaukset muuttuvat esineiksi: jokainen teos on nimeltään Object. Maalausalustana on tuttuun tapaan puu, joka kuultaa aivan erityisellä tavalla maalin ja puuvärien läpi.
Näyttelyn nimi – A Room of One’s Own – yhdistyy vuonna 1929 julkaistuun Virginia Woolfin klassikkoteokseen. Woolf tarkasteli siinä kirjallisuuden materiaalisia ehtoja: naisen luomistyöhön liittyy myös koko joukko seikkoja, joilla ei ensinäkemältä ole tekemistä taiteen kanssa. Ja kuitenkin ura taiteilijana on vaikeaa, jos niitä ei ole. Gottbergin näyttelyn kohdalla voisi yhtäältä ajatella, että taiteilija on siirtynyt ulkotiloista yksityisiin tiloihin, naisten valtakuntaan. Näistä tiloista huolehtimisiin entisaikojen naisten aika myös paljolti meni: sänkyvaatteiden, verhojen, sisustuksen järjestämiseen.
Gottbergin ”omaa huonetta” on kuitenkin houkuttelevaa tarkastella eräänlaisena jatkumona, ”omana” versiona siitä, mitä taiteilija toteutti yhdessä Kåhren kanssa. Ehkä kysymys onkin kaikkein eniten taiteen huoneesta? Siitä taiteilijan luomasta huoneesta, joka on yksityisen puurtamisen lopputulos. Gottbergin näyttelyssä Forsblomin galleriatilaan rakentuu huonetilojen ketju. Huomio kiinnittyy maalauksien vihjaamiin lattioihin, seiniin, peittoihin, verhoihin. Sängyn muotoa hahmottaessa maalaus yhdistyy mielessäni Platonin Valtion kuuluisaan esimerkkiin kolmenlaisesta sängystä: jumalan, puusepän ja taiteilijan. Näistä taiteilijan luoma sänky on kaikkein kauimpana sängyn ideasta, ja siksi illusorinen ja valheellinen. Ja kuitenkin juuri tuo sänky on taiteilijan luoma. Tällöin myös teosten kuvioinnit ja pinnat liittyisivät niihin erilaisten tekstiilien ja lattiakuvioiden ketjuun, joita olemme nähneet maalaustaiteen historiassa.
Gottberg: Object, 2010 (60 x 139 cm)
Niin renessanssista kuin hollantilaisista laatukuvista tuttu ruudukoitu lattia oli taiteilijalle yksi keino osoittaa taidokkuuttaan tilan illuusion luomisessa. Gottbergin kohdalla kyse on kuitenkin jostakin muusta, paljon hienovaraisemmista siirtymistä maalauksessa. Kuitenkin yhden maalauksen kohdalla lattiakuvion läpi voimakkaasti kuultavat maalausalustan oksanjäljet tuovat mieleen taidehistorioitsija Erwin Panofskyn viikunanlehden. Panfosky kiinnitti tutkimuksissaan huomiota siihen, miten myöhäiskeskiajan maalarit saattoivat käyttää erilaisia kikkoja, kuten verhoja tai muita vastaavia viikunanlehtiä, puutteellisesta geometrian tuntemuksesta johtuvien epäjohdonmukaisuuksien peittelyyn. Gottbergin teoksen oksanreikä ei kuitenkaan ole yritys peittää, vaan se tuntuu päinvastoin toimivan jonkinlaisena maalauksen tasojen osoittajana, joka pistää katsojaa silmään ja asettaa katseen liikkeeseen maalauksen eri tasojen väliin.
Platonin lisäksi myös toinen antiikin tarina yhdistyy teoksiin: myytti kahdesta kilpailevasta taiteilijasta, Zeuksiksesta ja Parrhasioksesta. Zeuksis maalasi viinirypäleitä, jotka huijasivat lintujakin. Parrhasios sen sijaan onnistui puijaamaan myös kollegaansa maalamalla verhon, jota Zeuksis luuli oikeaksi. Gottbergin teoksissa sivuun sysätty verho kuljettaa ajatukset myös barokkiin ja sen runsaisiin laskoksiin. Peittämiseen ja paljastamiseen yhdistyvä verho saavat ajattelemaan myös Nina Roosin Anhavalla nähtyjä teoksia. (ks. Aki Turusen arvio Nina Roosista)
Gottberg: Object, 2010 (64 x 48 cm)Myös abstrakti maalaus on näyttelyssä vahvasti läsnä. Gottbergin maalauksen raidat rytmittyvät tilaksi, siis raidalliseksi huoneeksi, niin, että yllättäen maalaus tuo mieleen esimerkiksi omissa töissään raidoilla ja eri materiaaleilla leikkivän Jacob Dahlgrenin. Toisessa teoksessa itämaisen maton kuviokudosta – joka siis olisi eräänlaisen ”haptisen” näkemisen kohde – muistuttava pinta assosioituu pikselöityneeseen tai liian epätarkkaan kuvaan, aivan kun maalaus olisi kierrätetty digitaalisen kuvan kautta.
Jään vielä miettimään teosten nimeämistä, teoslistassa kun toistuu 16 kertaa ”Object”. Englannin sana ”object” on varsin monimerkityksellinen. Sen pariksi on helppo mieltää subjekti, katsoja tai taiteilija, joka tarkastelee ”objektia”, kohdetta. Lauseenjäsenenä objekti on tietysti tekemisen kohde ja kamerassa linssi, jonka läpi maailmaa katsotaan, on nimeltään objektiivi. Object tulee latinan sanasta objectum, joka on tarkoittanut ylipäätään jotain aistein havaittavaa sekä ajattelun kohdetta. Objekti sisältää kuitenkin myös ajatuksen eteen heitetystä tai vastaan asettumisesta. Gottbergin maalauksesta voisi ajatella: tuo jokin, joka vastustaa.