Teksti: Taina Riikonen 17.1.2015
Kuva: Foufilms & Indiepix
Kirjailija-ohjaaja Otso Kautto heitti eräässä seminaarissa ilmoille mainion termin: rituaalinen tallentaminen. Hän tarkoitti ilmaisulla lähes pakkomielteistä älylaitetallentamista, jossa tallentamisteko ymmärretään itsestään selväksi osaksi miltei jokahetkistä olemista, juhlahetkistä nyt puhumattakaan.
Tosiaan, nykyisin on täysin arkipäiväistä tallentaa – eli pelkistetyimmillään valokuvata tai videoida – vimmatusti koko ajan ja kaikkialla. On suorastaan suotavaa kerätä eräänlaista elettyjen kokemusten esitysarkistoa, josta voi jakaa valittuja huippukohtauksia valituille yleisöille erilaisissa sosiaalisissa medioissa. Kaikki on monikertaisesti todellisempaa, ekstaattisempaa ja merkityksellisempää, kun se on tallennettu, jaettu, tykätty, kommentoitu, vertaisihasteltu, kanssaihmetelty ja yhteisanalysoitu. Ihmiset harrastavat tallentamisaktia täysin avoimesti ja estottomasti joka paikassa: miltei kaikki kolkat korpimetsistä kaupunkien ytimiin kuhisevat joku vempain kädessä toikkaroivia linssinläpitihrustajia, jotka asettelevat elämänsä asioita – ihmisiä, lemmikkejä, ruokaa, esineitä, pölyhiukkasia – yhä uusiin sommitelmiin ja otoksiin.
Kaikki tämä tallentaminen epäilemättä jäsentyy ihmisillä eri tavoin ja eri aisteihin painottuen. Henkilökohtaisen elämän arkistointiprojektin ohella tallennusmania saattaa luiskahtaa massiivisiin mittasuhteisiin myös ammatillisissa elämismaailmoissa. Kuvan tai äänen kanssa työkseen askartelevat ovat tässä suhteessa vaaravyöhykkeessä. Materiaalia ainutkertaisiin unelmaprojekteihin tuntuu värähtelevän joka ilmansuunnassa.
Ääni-ihmisenä minua toisinaan hätkähdyttääkin sellainen pakkomielteinen kenttä-äänitysmania, jossa liikutaan kaikkialla koko ajan kuulokkeet korvilla äänitys käynnissä. Maailma hahmottuu tuolloin loputtomana kerättävien äänien ja äänimuodostelmien näyttämönä, jossa tulee uurastaa joka hetki omien kunnianhimoisten äänifantasioiden riivaamana. Dokumenttielokuva Soundtracker (2010) esittää kyseisestä ilmiöstä erään tulkinnan. Ohjaaja Nick Sherman veistää esiin äänitaiteilija Gordon Hemptonin tunteikkaat ristiretket tahriintumattomien ”luonnon” äänten metsästäjänä karun järisyttävästi: Hempton esitetään lihallisena ja haavoittuvana hahmona, jolle oma äänenkeräysprojekti on lähes elämän ja kuoleman asia. Onnistunutta otosta kuunnellessaan Hempton voihkii mielihyväänsä häkellyttävän eroottisvirittyneesti, ja toisaalta hänen lohduton, miltei lapsenomainen itkunsa kaadetun metsän raunioilla on riipaisevaa kuunneltavaa.
Soundtracker (2010)
Hemptonin rajut äänelliset tunnereaktiot hänen omien äänitystensä onnistumisten ja epäonnistumisten äärellä saavat minut pohtimaan tallentamiseen sisäänrakennetun tuntuisesti liittyvää kerronnallista koherenssipyrkimystä ja sen ruumiillisuutta. Onko kaikki tallentamiseen laskostuva kerronta aina automaattisesti myös itsen kehollista kertomista? Onko rituaalisessa tallentamisessakin kyse ennen muuta ”täydellisen” – ja siten mahdottoman – identiteettitarinan rakentamisesta? Entä onko itse tallentamiseen liittyvä mielihyvä jollain tavalla autoeroottista?
Rituaalinen tallentaminen suoltaa loputtomasti materiaalia elämänjulkaisemisen kiertokulkuun, eräänlaiseen elämänlokiin. Kulttuurintutkija Sari Östman esittää kyseiselle julkaisemiselle kolme pääasiallista motiivia: itsereflektio, kerronnallinen performanssi ja leikki. On selvää, että kerronta näissä kaikissa muodoissaan muovautuu ennen muuta tallentamis- ja julkaisumedioiden määrittämissä kulttuuris-materiaalisissa kehyksissä. Kertominen jäsentyy käyttöliittymän ohjaamana sarjatoimintana, rajaamisten, editointien ja julkaisuklikkausten vuoropuheluina. Varsinaisen säilyttämistarkoituksensa lisäksi tallentamisakti sisältää aina tulkintaa sekä pyrkimystä ymmärtämiseen ja yhteisöllisyyteen. Mediarituaaleja tutkineen Johanna Sumialan mukaan rituaalisessa toiminnassa onkin lähtökohtaisesti kyse kytkeytymisestä yhteisön arvoihin sekä sen tunnistamiin ja tunnustamiin merkityksenantokäytäntöihin.
Uskontotieteilijä Jonathan Z. Smithin mielestä rituaaleissa olennaisinta on ruumiillinen toiminta eli esimerkiksi se, miten tiettyjä esineitä kosketaan ja millaisia eleitä tehdään. Rituaalisen tallentamisen tapauksessa itse toimintaan ryhtyminen on kuin ruumiiseen ohjelmoidun toimintamatriisin puolitiedostamatonta noudattamista: kännykkäkameraa aletaan hamuta taskusta eräänlaisena ruumiillisena reaktiona ympäröiville tapahtumille. Hamuamisen hetkellä tallentaminen tulkintana on jo vääjäämättömästi alkanut: pohdimme kuvakulmia, kiteyttäviä päivitystekstejä ja sopivia julkaisualustoja. Tallentamisaktin ohjaama, tulevaisuuteen kurottava metakokeminen saumoittaa reaaliaikaista kokemista. Jos kännykästä sattuu loppumaan akku, olemme kuin elintärkeän proteesin menettäneitä raajarikkoja. Metakokeminen aiheuttaa riippuvuutta.
Rituaalinen tallentaminen kaivertaa muistimme virtapiireihin eräänlaista elämän hypertodellista varmuuskopioperformanssia. Se kaiuttaa sydämemme jokaisen lyönnin kyyneleet silmiin nostattavaan stadionakustiikkaan, jossa voimakkuuksia, nopeuksia ja intensiteettejä säätelevät nupit on jo moneen kertaan väännetty ulos jengoistaan. Koko ajan kiihtyvään tahtiin on vääntäydyttävä metakokemisen äärimmäisiin asentoihin, on tehotuotettava elettyjen elämysten digitaalista varantoa. On tupla- tai triplakoettava oma elämä. Kokemista sinänsä ainutkertaisena analogisena tapahtumana ei oikeastaan edes ole olemassa, vaan kaikki kokeminen muodostuu aina suhteessa vähintäänkin kuvitellun todistajakuoron kommenttiraitaan.
Jatkuva rituaalinen tallentaminen tatuoi tuntevaa ja muistavaa ihoamme yhä uusiin pistoskohtiin uppoavilla narratiivineuloilla. Yksikään neula ei ole täysin steriili. Arpeutuvien kerrontakudosten poimuista kysyn nyt, perustuuko tallentamistarmomme lopulta vain esitystalouden tämänhetkisen tuotantovaiheen, kohutalouden ja sen edellyttämän paljastamisen logiikan loputtomaan seireenikutsuun?
Mene ja tiedä. Tallenna ja tiedä. Tallenna ja tallenna, piti sanomani.
Lähteet
Smith, Jonathan Z. 1987. To Take Place. Toward Theory in Ritual. Chicago: The University of Chicago Press.
Sumiala, Johanna. 2010. Median rituaalit. Johdatus media-antropologiaan. Tampere: Vastapaino.
Östman, Sari. 2008. ’Elämänjulkaiseminen – Omaelämäkerrallisten traditioiden kuopus’. Elore, Vol. 15–2/2008.
Soundtracker. A Portrait of Gordon Hempton. 2010. Ohjaus: Nick Sherman.