IHME-päivien Oikeusjuttu-tapahtuma Vanhan Ylioppilastalon Juhlasalissa, su 28.3.2010 klo 19–21.
6.4.2010 Marko Gylén
Parisataa henkeä oli järjestänyt itsensä Vanhalle seuraamaan oikeudenkäyntiä, jossa vastakkain olivat kuvataiteen perusarvot ja nykytaiteen markkinointi. Taustalla olivat mediassakin huomiota herättäneet julkinen keskustelu Kiasman näyttelylinjan, kansainvälisen aseman ja johtajanvaihdoksen ympärillä sekä taidepoliittiset ja luovan talouden raportit (ks. lopussa).
Tuomarina toimi filosofi Tuomas Nevanlinna. Hän esitteli aluksi oletetun riita-asian tai rikostapahtuman, talouden tunkeutumisen liian pitkälle taiteen alueelle. Taide muuttui 1700-luvulla suhteellisen vapaaksi, tehtävöittämättömäksi alueeksi, ja juuri siksi yhteiskunnalle arvokkaaksi luovuudessaan. Nykyinen kansainvälinen kilpailutalous pyrkii kuitenkin tehtävöittämään taiteen hyödylliseksi vaatien siltä tuottavuutta. Tapahtuman ytimessä on siis kiista siitä, miten taiteen tekeminen tulisi rahoittaa nykytilanteessa.
Tuomari esitteli syyttäjän/kantajan, taiteilija Antti Majavan, jonka jälkeen hän totesi, että syytetty/vastaaja, kansainvälinen kilpailutalous, on estynyt saapumasta paikalle, koska sen ”hegeliläinen ontologia ei salli tällaista inkarnaatiota”.
Kuvan henkilöt vasemmalta oikealle: Nevanlinna, Majava, Sjöberg
Tilaisuus pidettiin amerikkalaiseen tyyliin. Aloituspuheenvuorossaan syyttäjä totesi, että vaikka suhde talouteen on historiassa merkinnyt usein taiteen kukoistusta, taide nähdään kuitenkin nykyisin lähinnä vain resurssina globaalissa kilpailussa. Majava hahmotteli, että talouden tunkeutuminen taiteen alueelle on tapahtunut nimenomaan kielen kautta. Virkamiesmäinen talouspuhe valtaa taiteen toiminnan ja hyödyn määrittelyn ja syrjäyttää näin taiteen oman kielen tai laajemmin, koko toiminnan logiikan. Majava peräänkuuluttikin sitä, että asian korjaamiseksi taiteen kielelle olisi annettava suurempi paino päätöksenteossa, sitä olisi käännettävä päättäjille enemmän sen omilla ehdoilla ja erityisesti Suomen taidepolitiikan kannattaisi keskittyä kehittämään omia vahvuuksiaan, julkista tukea ja tasa-arvoa, sen sijaan, että kopioitaisiin muualta vierasta toimintamallia.
Syyttäjä kiteytti juttunsa neljään syytekohtaan ja vaatimuksiin:
”1. Raportit sijoittavat taiteen ja sen arvopohjan määrittämisen prosessin kilpailutalouden menestystä luovaksi resurssiksi ja siten raportit merkittävällä tavalla osallistuvat suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan henkisen ja kulttuurisen perustan purkamiseen.
2. Raportit eivät tuo esille omaa sitoutumistaan tiettyihin poliittisiin intressipiireihin ja niiden ideologisiin tavoitteisiin.
3. Nimeämällä taiteen ja yritysten yhteistyön esteeksi perusteettomat ennakkoluulot, mitätöidään taiteen toimijoiden korkean koulutuksen ja usein poikkeuksellisen laajan kansainvälisen toiminnan ja verkostojen kautta syntynyt kriittinen maailmankuva. Ennakkoluulojen poistaminen ja mm. yrittäjyysopetuksen ulottaminen taideakatemioiden opintosuunnitelmiin heikentää oleellisesti taiteen mahdollisuutta tuottaa kipeästi kaivattuja vaihtoehtoisia todellisuuskäsityksiä ja merkityksen muodostamisen prosesseja.
4. Taiteen toimijoiden edellytetään osallistuvan yrityselämän toimintaan ja päämääriin sekä omaksuvan talouselämän ihanteita. Yhteistyöltä ei kuitenkaan edellytetä vastavuoroisuutta, jossa talouselämän edustajat tutustuisivat taiteelliseen ajatteluun ja soveltaisivat taiteen kriittisiä ja kyseenalaistavia sisältöjä myös yritysten toiminnassa.
Vaaditaan hävittämään väärinkäytöksissä käytetty asiakirja-aineisto sekä luovuttamaan toiminnassa käytetty välineistö Suomen valtiolle. Toiminta vaaditaan lopettamaan välittömästi sakon uhalla. Lisäksi vastaajaa vaaditaan korvaamaan kantajille aiheutuneet ansion- ja arvonmenetykset täysmääräisinä.”
Syytetyn/vastaajan puolustajana toimi taidemanageri Kira Sjöberg, yhden keskeisimmän raportin kirjoittaja. Hän ilmoitti syytetyn kiistävän syyllisyytensä ja totesi, että syytteet eivät vastaa nykypäivää. Ne perustuvat pikemminkin taiteen kuviteltuun omaan arvoon liiaksi erillään muusta maailmasta, mustavalkoiseen ajatteluun sekä taiteilijoiden kärsimys- ja uhrimentaliteettiin. Puolustaja toi esille, että talouselämään mukaan meneminen ansaitsemismielessä on käytännöllisesti järkevää sujuvan taiteen tekemisen takaamiseksi ja taiteilijoiden olisi katsottava asiaa avarammin. Puolustaja vetosi historiaan, yksityisten mesenaattien mahdollistamiin taiteen kukoistuskausiin – toki mainitsematta sitä, että noina aikoina ei ollut jakoa yksityinen–julkinen nykymielessä ja että suuret kertomukset, ei talous, sanelivat ihmisten toimintaa. Puolustaja toi oivaltavasti esille sen, että taiteen kriittinen potentiaali, toisinajattelu ja yhteiskunnan muuttaminen ovat mahdollisia vain rakenteiden sisällä. Puolustaja kiisti syyttäjän esittämät syytteet yksityiskohtaisesti (tosin ryhmitellen ne hieman toisin).
Seuraavaksi tuomari kutsui esiin yllätystodistajat. Hän muistutti, että todistajien on kaiken aikaa pysyttävä totuudessa, vaikka joutuisivatkin puhumaan asiaansa vastaan.
Syyttäjän todistajana oli kuvataiteilija Minna Heikinaho. Syyttäjä ei ehkä niinkään kuulustellut häntä kuin toi keskustellen esille, miten julkisen vallan raportit tulevat ylhäältä alaspäin ja tuovat mukanaan taloudellis-hallinnollisen ajattelutavan, yleisöoletuksineen ja innovaatiopuheineen. Todistaja toi myös esille kulttuurikeskustelun puutteen ja sen, miten raportit eivät kykene sitä synnyttämään. Tuomari Nevanlinna esitti tästä tarkentavan kysymyksen.
Puolustaja puolestaan intoutui viihteelliseen ristikuulusteluun, amerikkalaisten tv-sarjojen absurdien ja retorisesti ohjailevien kysymysten heittelyyn. Puolustaja onnistuikin näin tuomaan esille, että on järkevää – ja osin taiteilijoiden oma halukin – yrittää ansaita taiteellaan.
Puolustajan yllätystodistajana toimi pitkän uran galleristina tehnyt Krista Mikkola. Hän piti aluksi esitelmän, jossa viuhahti lausahduksia Kantilta, UNESCO:n kulttuurin määritelmästä, Joseph Beuysilta, Tuomas Nevanlinnalta ja monelta muulta. Hän vetosi taiteen ja talouden historiaan samaan tapaan kuin puolustaja Sjöbergkin. Heidän keskustellessaan puolustuksen päästrategiaksi nousi väli(ttäjä)portaan, galleristien, managerien ja kuraattoreiden korostaminen, mikä oli tullut esiin jo Heikinaholla. Argumenttina oli, että yhteiskunnan pitäisi panostaa väliportaaseen, jotta taiteilija saisi keskittyä taiteen tekemiseen. Itse taloudellista ajattelua, taiteilijan toimeentulon perustumista teosmyyntiin, he eivät näin enää tuoneet esille ja asetettavaksi kyseenalaiseksi.
Syyttäjä kysyikin tästä. Hän kysyi myös, miten maailma on muuttunut viime vuosikymmeninä, ja tähtäsi tällä taloudellisen ajattelun ylikorostumiseen. Mikkola väisti puhumalla teknologisesta murroksesta. Tuomari Nevanlinna kysyi vielä tarkentavia kysymyksiä julkisesta rahoituksesta. Mikkola kehotti tukemaan väliporrasta lisää.
Kaikkiaan voi sanoa, että todistelussa syyttäjä ei käyttänyt kovin aggressiivisesti pääargumenttiaan: kahden kielen tai maailman kohtaamisen periaatteellista ongelmaa. Hän olisi voinut puuttua enemmän raporttien retoriikkaan ja siihen, miten talouden kieli pyrkii suitsimaan nykytaidetta sellaisilla käsitteillä kuin kysyntä, elämys, taiteen kenttä, myynti, hyöty, kuluttaminen. Näin olisi tullut ilmi, miten 1) ohitetaan se, että on taidetta, jota ei voi myydä (ja joka osoittaa, että taide yleisemminkin on jotain, joka ei sijaitse myytävässä kohteessa), 2) taidekenttä samastetaan markkinoihin, 3) taloudellisen hyödyn ajattelu samastetaan taiteen ”hyötyyn” ja jälkimmäinen muuttuu näin sillä mitattavaksi sekä 4) kuluttajien elämyskysyntä ei voi olla sen kysyntää, mitä kuluttajat eivät halua – esim. sellaista, joka uhkaisi itse tätä elämäntapaa, elämystuotteiden kulutusta, vaikka juuri tälle on huutava tarve. Syyttäjä veti kyllä tämän kahden kielen kohtaamattomuuden ongelman pääargumentikseen jälleen loppupuheenvuorossaan. Puolustaja vastasi tähän omassa puheenvuorossaan, että näiden kahden kielen tai maailman yhteensovittamisen vuoksi tarvitaan juuri yhteistyötä.
Yleisökysymyksillekin annettiin sijaa. Eräs kysyjä kärjisti asian kysymällä puolustukselta, puhuvatko nämä enää edes taiteesta, jos taiteesta tulee pelkkää designia, elitististä viihdettä tai sisustusesineitä, mikä jättää sivuun sen, että taiteen tehtävä on esittää kysymyksiä. Suuri osa muistakin yleisökysymyksistä haastoi nimenomaan puolustajan eri tavoin.
Tuomari Nevanlinna analysoi loppupuheessaan yhteiskunnan tilannetta. Luova taiteellisuus ja talous lähestyvät toisiaan myös toisaalla: immateriaalitaloudessa. Työntekijät tekevät yhä enemmän henkislaatuista työtä. Käsitteet vapaa-aika ja ylityö ovat kadonneet, koska työtä tehdään koko ajan, ja kenties suurimmaksi osaksi muualla kuin työpaikalla. Muodollinen vapaus on lisääntynyt. Nevanlinna näki kyllä, että tässäkin on ongelmia. Joka tapauksessa hän kiteytti taiteellisuuden ja talouden perusristiriidaksi sen, että kulttuuriteollistunut talous yhtäältä tarvitsee vapaan kehittelyn alueita mutta toisaalta pyrkii hyödyntämään ja hallitsemaan näitä. Hän jättikin ajateltavaksi Peter Bürgerin ajatuksen taiteen ja arkielämän eron häivyttämisestä.
Näytösoikeudenkäynnin lopuksi Nevanlinna palasi syytteisiin ja totesi, että hän joutuu vapauttamaan syytetyn syytteistä 1 ja 4, koska niiden muotoilu ei aivan osu ongelman ytimeen. Sen sijaan syytteiden 2 ja 3 kohdalla syytetty tuomittiin syylliseksi, koska oikeudenkäynnin aikana kävi ilmeiseksi, että puolustuksen puhe vain toisti ja jatkoi näitä diskursseja. Tuomari julisti tuomioksi, että syytetty vapautetaan yhteiskuntapalveluksesta, sillä se on ”palvellut” yhteiskuntaa liiaksikin. Hän myös totesi, että päätökseen ei voi hakea muutosta, mutta siitä voi toki valittaa loputtomiin. Lopuksi Nevanlinna totesi: ”Käsittely on päättynyt, keskustelu jatkuu.”
***
Niinpä jatkankin tässä keskustelua ja palaan vielä Nevanlinnan analyysiin. Myös se on asian kannalta ongelmallinen. ”Luovuus” ja ”vapaus” ovat immateriaalitaloudessa kuitenkin lähinnä retoriikkaa: kyse on ennemminkin yrittämisen vastuun, ideoinnin ja riskien ulkoistamisesta työntekijöille ja tämä liittyy ylipäätään työuran epävarmuuteen, työntekijöiden tekemiseen ennemminkin yrittäjien kuin taiteilijoiden kaltaiseksi. Tämä tehdään toki sen vuoksi, että vapaus synnyttää tuottavia ideoita, mutta samalla tämä vapaus on alistettu ideoinnin pakolle, ja toisaalta näkyvyystalouteen, kilpailuun näyttävillä ideoilla. Samaa kehitystä jatkaa aiottu tekijänoikeuden muuttaminen selkeästi yrityksen omaisuudeksi.
Toisaalta Nevanlinnan analyysi ei ota huomioon, että taiteen tai taiteilijan omaehtoinen vapaus (taiteen vapaa alue) ei ole sama kuin muodollinen ideoinnin ja ”luovuuden” tai innovatiivisuuden vapaus. Immateriaalitalous tarvitsee kyllä tässä mielessä taidetta, näin ymmärrettynä, mutta ei taidetta, jonka vapaus on siinä, että teos johdattaa ammottaviin kysymyksiin (jotka Nevanlinnan itsensäkin mukaan perustavat aikakauden, kuten Mikkola häntä siteerasi). Elämystalous ei tee eroa taiteen ja viihteen välillä tai ammottavan vapauden ja valintamyymälävapauden välillä, vaan kaikesta tulee elämystuotteiden kulutusta – kysymys on tällöin enää siitä, mille kohderyhmälle suunnattua.
Taide on kuitenkin jotain, joka ruumiillisella läsnäolollaan tai -tapahtumisellaan liikuttaa ajattelua avautumaan todellisuuden ammottavuudelle. Tätä se on ollut aina. Ammottavuus on vain eri aikoina ja eri yhteiskuntaluokissa ilmennyt eri tavoin: jumalten tai luonnon kamppailuna ihmisiä vastaan, Jumalan kaukaisuutena, porvarillisena kunnian tavoitteluna, luokkataisteluna, eksistentiaalisena kohtalollisuutena, kulutuskulttuurin turruttavuutena, ekologisena kriisinä. Tämän liikutuksen ei tarvitse tapahtua ahdistavuuden kautta, vaan myös esim. naurun, rakkauden jne.
Niinpä elämystaloudessa paitsioon jäävät ne teokset, joiden muoto ja sisältö on yhteiskunnan kannalta arvokas, mutta markkinoiden kannalta väärä, hankala, kumouksellinen, elämyskulttuuria haastava. Ts. ongelma ei ole pelkästään taiteilijayksilön taiteellisen vapauden rajoittaminen, vaan se, että ansaintalogiikka ja markkinat määräävät, mikä taide pärjää, mikä luovuus ja vapaus on hyödyllistä. Ne nostavat esille vain ne taiteilijat, joille riittää kysyntää elämystuotteiden kulutuskulttuurissa. Tämä ei tarkoita, etteikö yhteiskuntakriittistä taidetta nousisi esiin, vaan, että se muuttuu muodiksi, sponsorin näkyvyysareenaksi, statussymboliksi, elämysviihteeksi.
Jos taiteella on tehtävä yhteiskunnassa, sillä ei välttämättä ole sitä kilpakulutustaloudessa, vaan nimenomaan tämän haastajana, yhteiskunnan rakenteissa. Kenties taide – ja miksei filosofinen ajattelukin – voisivat pelkän kritisoinnin sijaan työstää ja tarjota vaihtoehtoisia elämisen tapoja sekä ujuttaa uusia ajattelumalleja taloudenkin rattaisiin, jotta näiden nykyinen voiton ja elämysten tavoittelun nihilismi vähitellen kääntyisi tai syvenisi avautumiseksi elämän mielekkyyden vaateelle.
Kirjoittaja Marko Gylén on taiteen ja vapauden tutkija, filosofi.
Taustalla olleet raportit
Kira Sjöberg: Nykytaiteen markkinarakenne, ansaintalogiikka ja uudet liiketoimintamallit
Kulttuuri – tulevaisuuden voima: Toimikunnan ehdotus selonteoksi kulttuurin tulevaisuudesta
Päin näköä! Visuaalisten alojen taidepoliittinen ohjelma
www.wsoy.fi/wsoy/digipaper/wsoy/381/index.html”>Pekka Himanen: Kukoistuksen käsikirjoitus