Saara Hacklin 14.5.2013
Uutispäällikkö Jussi Pullinen kirjoitti Helsingin sanomien nettikolumnissa (”Taiteilija, me tarvitsemme sinua täällä!” 9.5.13) siitä, miten suomalaisten taiteilijoiden läsnäolo internetissä oli onnetonta. Hän peräänkuulutti taiteen saatavuutta ja ehdotti, että runoilijat kirjoittaisivat runonsa ensin Twitteriin ja maalarit hyödyntäisivät Instagramia, kuvien jakoon erikoistunutta yhteisöpalvelua. Myöhemmin Twitter-keskustelussa Pullinen peräänkuulutti lisää suoraan nettiin tuotettavaa taidetta.
Kyse on ainakin kahdesta asiasta: valmiiden teoksen saattamisesta nettiin – eli dokumentoinnista – ja toisaalta taiteen tekemisestä suoraan jaettavaksi verkkoon uutta teknologiaa hyödyntäen. Yhtä kaikki, molemmissa tapauksissa ytimessä on ajatus siitä, että taide hyödyntäisi uutta tekniikkaa ja menisi yleisön luo.
Vaatimus yleisön kohtaamisesta ei ole uusi. 1900-luvun alusta syntyneissä avant garde -liikkeissä haettiin taiteen ja elämän välisen eron murtamista. Suhde yleisöön oli kiinnostuksen kohteena myös niissä 1960-luvulla syntyneissä teoksissa, joiden tekijät pyrkivät ottamaan huomioon katsojan kokonaisvaltaisesti ja miettivät teoksen kohtaamisen tilannetta. Nämä erilaiset pyrkimykset ovat johtaneet muun muassa installaatio-, paikkasidonnaisen ja yhteisötaiteen syntyyn.
Yllättävää ei ole sekään, että uudet tekniikat muuttavat käsitystämme taiteesta. Oman aikamme taidekentästä erottuu tulokkaita, joiden asema on ollut varsin erilainen muutama vuosikymmen sitten. Esimerkiksi valokuvan matka nykytaiteen keskiöön tai monikanavaisten videoinstallaatioiden muuttuminen näyttelyiden vetonauloiksi ovat molemmat osa pitkää kehityshistoriaa.
Taiteilijat voivat olla ennakkoluulottomia kokeilemaan uutta tekniikkaa – ja kohtaamaan sen tuomia riskejä. Sen sijaan taidekentän muutokset ovat hitaita prosesseja. Sen lisäksi, että erilaiset tekniikat ja virtaukset näkyisivät katsojalle näyttelyissä, täytyy niiden näkyä myös taidekoulutuksessa, museoiden kokoelmissa ja rahoituksessa – koko infrastruktuurissa.
Moni nykytaidetta seuraava tuntee Taiteilijayhdistys Muu ry:n. Sen perustivat taiteilijat, jotka eivät sopineet silloiseen vaihtoehtojen kenttään. Muu edustaa media-, video-, valo- ja äänitaidetta, esittäviä taiteita kuten performanssia ja aktioita sekä tanssi-, teatteri- ja äänitaiteita, käsite- ja ympäristötaidetta. Nykyisin ”muu” on valtavirtaa.
Ajatus vastikkeellisuudesta on myös tuttua. Taiteen saavutettavuus on kiinnostanut paitsi museoita myös poliitikkoja jo pitkään. Varhaisten museoiden yksi tavoite oli paitsi sivistää yleisöä, myös pitää heidät pois pahanteosta eli ryyppäämästä. Julkisin varoin tuettujen museoiden on haluttu huomioivan yleisötyössään erityisryhmät. Tämä on tietysti sekä yhteiskunnallisesti vastuullista, myös kaukonäköistä tulevaisuuden taideyleisön kasvattamista. Tosin esimerkiksi Britanniassa jotkut ovat esittäneet huolensa siitä, että rahoitusta on jo liiallisesti kanavoitu vain projekteihin, joilla on joku yhteiskunnallinen ulottuvuus. Tämä on sosiaalityön ulkoistamista ja tuottaa helposti hankkeita, joissa toinen on päälleliimattua, taide tai sosiaalityö.
Kolumnia seuranneessa Helsingin sanomien jutussa (11.5.13) Pullinen esitti vielä kysymyksen: ”Mikä on viimeinen taiteilijan aiheuttama verkkokohu?” Julkisuus ja taiteilijuus ovat kulkeneet käsi kädessä, Andy Warhol ei ollut ensimmäinen tai viimeinen julkisuutta hyödyntänyt taiteilija. Sosiaalinen media on jo varmasti vaikuttanut myös niihin tekijöihin, joita kiinnostaa median hallitseminen ja kohujen luominen. Esimerkiksi Jani Leinosen Ronald McDonald-tempaus hyödynsi Pullisenkin peräänkuuluttamaa YouTubea ja teoksen tavoite oli nimenomaan mediakohun luominen. Vastaavasti Riiko Sakkisen hyväntuulisempi Rikhardinkadun kirjastoon tehty teosinterventio – taiteilija kätki kirjojen väliin viiden euron seteleitä – levisi tehokkaasti mm. Twitterissä.
Pullisen peräänkuuluttama kohu synnyttää myös vastakysymyksen: Onko kohu paras tai edes tärkeä mittari taiteelle? Mikä lopulta erottaa taiteen mainostoimistojen tai spin doctorien, hämmentäjien, toiminnasta, jos menestyvää taidetta mitataan kohulla?
Ehkäpä Pullisen nettikolumnin voi parhaimmillaan ajatella ilahduttavaksi osoitukseksi siitä, että sosiaalisen median käyttäjäkin – usein koulutettu, sosiaalisesti taitava ja älypuhelimen omistava utelias surffaaja – kaipaa parempaa sisältöä. Kirjoitus myös havainnollistaa, miten sosiaalinen media on muuttanut printtimediaa. Sopivan provosoiva kolumni verkossa tuottaa helposti nettipöhinää. Pienoiskohulla saadaan uusia lukijoita, jaettuja linkkejä ja sattuvia sitaatteja, joista voi taas kirjoittaa uuden jutun. Niin kuin tämänkin blogitekstin.