Teksti: Matti Tuomela 1.6.2018
Prologi
Muistan kohtaamisemme yllättävän hyvin siihen nähden ettei se merkinnyt minulle mitään. Olit jähmettynyt kuormalavahyllyn edustalle keskelle ajoväylää. M-käytävän viimeinen risteys varaston perällä. Huomasin sinut jo kaukaa toimittaessani asioitani lavasiirtovaunulla. Pieni möykky betonisella aavalla. Se ei voinut olla luonnollinen ympäristösi. Miten jouduit sinne? Varmaan jonkun ulkona pidetyn eurolavan mukana.
Ajattelin ohimennen ihmisten haaksirikkoja. Tarinoita valkoisista miehistä, jotka joku aalto on paiskannut luonnon armoille. Ensimmäisenä he vuolevat keihään. Sitten heille kasvaa parta. Alku on hankala. Kalat karkaavat eikä kookos halkea. Pian mies saa kuitenkin otteen luonnosta. Seuraa montaasi tulen teosta ja majanrakennuksesta. Kaikki kehityksemme virstanpylväät muutamassa väläyksessä. Kulttuurin synty pähkinänkuoressa. Lopulta aikaa jää puu-ukkojen vuolemiseenkin.
Sinulle kävi päinvastoin. Sinä jouduit luonnon armoilta ihmisten armoille. Jostain mistä lie koivunoksasta keskelle kolkkoa varastorakennusta. En tiennyt, olitko elävä, kuollut vai horroksessa. En edes tiennyt mikä olet. Muihin kaltaisiisi nähden olit julmetun suuri, suunnilleen peukalonkokoinen. Seisoit (tai lepäsit, en tiedä) kuudella jalallasi etkä liikkunut. Kumarruin katsomaan sinua niin läheltä kuin uskalsin. Jos olisit tehnyt jonkun äkkiliikkeen, olisin laskenut alleni säikähdyksestä. Sikäli sinulla oli minuun iso valta. Ehkä liiankin iso.
Huusin jätkille, että hyi vittu tulkaa katsomaan. Jätkät tuli. Mikä toi on? En tiedä. Hyi helvetti. Tapa se. Joo. Eiku venaa. Mitä? Mä otan kuvan ensin. Okei. Räps. Hyi vittu. Menee kylmät väreet. Tommonen kun löytyis tyynyn alta. Kelaa. Onko valmista? Joo. Hyvä.
En tiennyt sukupuoltasi tai että onko sinulla sellaista. En tiennyt jälkeläisistäsi. En osannut arvioida ikääsi tai sitä, mitä aika ylipäätään merkitsee sinulle ja kaltaisillesi. Oliko elinajanodotteesi kuukausi, vuosi vai useampi vuosi? Minun ajassani sinun aikasi näyttäytyi joka tapauksessa ohikiitävän olemattomana. Niin että periaatteessa olit silmissäni jo valmiiksi kuollut, vaikka olitkin elossa. Eri asia tietysti olisi ollut, jos olisin kohdannut sinut jonkun tuttavani terraariossa. Se olisi ollut tyystin eri asia. Nyt olit villi ja lainsuojaton. Joten kohotin jalkani. Jätkät pidättivät hengitystään kun turvajalkineeni musta varjo lankesi metallinhohtoisen kuoresi ylle.
Talloin päällesi ja huusin KUOLE VITUN PASKA.
Jätkiä nauratti. Ruumiisi rahisi kun hieroin sitä kantapäälläni pölyistä lattiaa vasten. Limainen sisuksesi imeytyi tummaksi laikuksi harmaaseen betoniin. Siitäs sait, sanoin. Esitin kiihtynyttä ja se huvitti muita. Kirosimme sinua vielä hetken jätkien kanssa kunnes menimme jatkamaan töitämme. Mennessäni kaahasin ruumiisi ylitse lavansiirtovaunullani. Renkaan alta ei kuulunut enää kitiinikuoren rasahtelua, sillä se oli jo ennättänyt hienontua tomuksi tomun joukkoon.
En tuntenut tapauksesta syyllisyyttä enempää kuin lupiinin poimimisesta ojanpientareelta. Päinvastoin muistelin välikohtausta hauskana kevennyksenä työn keskellä. Jos olisit ollut, sanotaan vaikkapa sisilisko, en olisi polkenut sinua jalallani – puhumattakaan siitä, jos olisit ollut jokin nisäkäs. En kai oikein tiedä itsekään, mihin rajani vedän. Kenet tapan ja kenet sallin tapettavan. Toisaalta olen hyvinkin tietoinen ihmisen eläimiin kohdistamasta tuhotoiminnasta. Osallistun siihen itsekin päivittäisillä valinnoillani – tai pikemminkin sillä, että en valitse. Valinnathan ovat jossain määrin tietoisia ja koen tekeväni useimmat arkiset päätökseni nimenomaan ajattelematta mitään. Tottumus on toinen luonto.
Den Andra Naturen
Eräässä Den Andra Naturen -esityksen kohtauksessa pieni poika piirtää oksalla rajan maahan ja liiskaa sen ylittävät muurahaiset kuoliaiksi. Poika huutaa kuolkaa, kuolkaa! Hetken päästä pojan äiti neuvoo lastaan myrkyttämään koko pesän. Tunnistin itseni pojassa ja pidin siksi kyseistä kohtausta erittäin merkittävänä. Minulle se oli avain esitykseen ja itseeni. Se palautti mieleeni paitsi varastossa suorittamani tapon, myös erään maailmankirjallisuuden klassikon – Rikoksen ja rangaistuksen. Siteeraan punakantista, reunoiltaan rispaantunutta kirjaa. Meneillään on alkupuolen keskustelu, jonka kirjan päähenkilö Raskolnikov kuulee sattumalta. Keskustelu koskee ilkeän koronkiskurin surmaamisen oikeutusta. Käännös on J.A. Hollon.
”[T]oisaalta tuhma, mieletön, tyhjänpäiväinen, ilkeä, sairas ämmä, joka ei hyödytä ketään vaan päinvastoin vahingoittaa kaikkia, ei itsekään tiedä, miksi elää ja jo huomenna kuolee ihan itsestään. – – Jos tapat hänet ja otat hänen rahansa pyhittääksesi tiesi niiden avulla palvelemaan koko ihmiskuntaa ja yhteistä menestystä: mitä arvelet, eikö yhtä mitättömän pientä rikosta silloin korvaa hyvien tekojen lukematon paljous? Yhdestä elämästä – tuhat elämää, jotka pelastuvat mätänemästä ja tuhoutumasta. – – Niin, ja mitä merkitsee maailmanpuntarissa tuon keuhkotautisen, tuhman, ilkeän ämmän elämä? Ei sen enempää kuin täin tai torakan elämä…” (s. 66)
Paljon myöhemmin, kun Raskolnikov on tehnyt verityön ja tunnustanut sen rakastetulleen, hän selittelee sitä seuraavasti: ”[M]inun oli saatava selville, ja mitä pikimmin, olinko täi, kuten kaikki muut, vai olenko ihminen. Voinko rikkoa rajojani, vai enkö? Uskallanko kumartua ottamaan itselleni valtaa vai enkö? Olenko vapiseva elukka, vai onko minulla oikeus…” (s. 405)
Rikoksessa ja rangaistuksessa puhutaan paljon täistä ja torakoista. Nihilismiin taipuvainen Raskolnikov pitää merkityksettömiä ihmisiä hyönteisten kaltaisina. Surmaamaansa koronkiskuria hän pitää suorastaan tuholaisena – ihmiselle haitallisena hyönteisenä. Rinnastus on tuttu kansanmurhista. Olennaista on Raskolnikovin ihmisenä tuntema oikeus alempiarvoisen toisen tappamiseen. Kysymys on vain siitä, onko uhri ihminen vai torakka. Den Andra Naturen asettelee kysymyksen paljon radikaalimmin. Se kysyy, mistä on peräisin tuo imaginaarinen oikeudentunto toisten lajien väkivaltaiseen alistamiseen ja tuhoamiseen. Vastaus näyttäisi löytyvän hiekkalaatikolta. Lapsi tappaa muurahaisia hallitakseen rajaa, jonka on itse määritellyt. Auktoriteettiasemassa oleva aikuinen viimeistelee tuhon. Pian leikkikentällä ei ole ainuttakaan muurahaista.
Loputon nälkä
Tieni Den Andra Naturenista Dostojevskiin kulki erään adaptaation kautta. Aki Kaurismäen elokuvassa Raskolnikov on muunnettu Rahikaiseksi. Elokuva alkaa vaikuttavalla kohtauksella teurastamolta, jossa Rahikainen työskentelee. Näemme torakan kuljeksimassa epämääräistä alustaa vasten. Jo kohta kirves leikkaa sen kahtia. Otos vaihtuu ja näemme Rahikaisen pitämässä lihakirvestä kädessään. Seuraavaksi kuvataan yksityiskohtaisesti lihanleikkaajien työtä. Kohtauksen lopussa kamera kuvaa, kuinka sikojen veri valuu viemäriin, jonka valkoinen ritilä tuo mieleen teurastetun eläimen väärinpäin kääntyneen silmämunan. Otosta ei voi olla yhdistämättä Hitchcockin Psyko-elokuvan suihkukohtaukseen, jossa surmatun naisen veri valuu viemäriin, josta kuva leikkautuu niin ikään vainajan auki jääneeseen silmään. Kaurismäen elokuvassa ei ensimmäisen kohtauksen jälkeen palata teurastamolle, mutta se jättää silti ilmoille kysymyksen siitä, miksi niin herkästi sallimme eläinten järjestelmällisen tuhoamisen ja edelleen, eikö tästä eettisestä kaltevuudesta olekin lyhyt liuku toisen ihmisen murhaamiseen.
Elämä pakenee ensimmäisenä silmistä. Myös Den Andra Naturenissa toistuu silmien ja katseen motiivi merkkinä elämän kadottamisesta ja hukkaan heittämisestä. Näyttämö on lavastettu kalseasti muovisin oviverhoin. Ympäristö muistuttaa teurastamoa. Äänimaisemaa rytmittää koneen pahaenteinen jyske. Kohtausten välissä oviverhot avautuvat näyttämön perälle asti, josta aukeaa alttaritaulumainen, kapea ja korkea lähikuva eläimen katseesta. Kuvissa vuorottelee eläimiä hevosista hyönteisiin. Vieraan lajin katse määrittelee ihmistä, kuten näytelmätekstin Leena Krohn -sitaatissa sanotaan, mutta se myös yhdistää. Katseellamme jaamme saman maailman. Yhtäkkiä kuva katkeaa. Eläin on poissa. Kone jylisee taustalla kuoleman merkiksi. Viesti vaikuttaa selvältä: kuoleman edessä kaikki ovat yhdenvertaisia.
Kun muurahaisia tappanut lapsi havahtuu siihen, ettei muurahaisia enää ole, hän alkaa valittaa tekemisen puutetta. Lapsen äiti ehdottaa, että he menisivät uuteen puistoon, jossa lapsi voi jatkaa muurahaisten tappamista. Kohtaus kiteyttää länsimaisen kuluttajan välinpitämättömän ahnauden niin ravinnon kuin elintilankin suhteen. Kun Rikoksessa ja rangaistuksessa rikkaan henkilön murhaa utilitaristisesti pohtiva ylioppilas sanoo: ”yhdestä elämästä – tuhat elämää”, nykyisen elintarviketuotannon suhdanteet kääntävät ajatuksen päälaelleen: tuhannesta elämästä – yksi elämä. Raskolnikovin syyllisyydestä vakuuttunut tutkintotuomari Porfiri Petrovits tuleekin puolivahingossa kuvailleeksi tehotuotannon aikakauden mentaliteettia kuvaillessaan Raskolnikovin veritekoa: ”Tässä on kysymyksessä haaveellinen, kammottava, nykyaikainen rikos; se on luonteeltaan täysin sopusoinnussa meidän aikamme kanssa, jolloin ihmissydän on sumentunut, jolloin kuulee toistettavan lauseenpartta, jonka mukaan veri >>virvoittaa>>, jolloin elämänmukavuutta saarnataan ihmisen korkeimpana onnena.” (s. 440).
Rituaali
Erään teorian mukaan asiat, jotka muistuttavat meitä omasta eläimellisyydestämme (kuten synnytys ja kuolema), pyritään ritualisoimaan vaikutuksen etäännyttämiseksi.(1) Teurastaminen kuuluu eittämättä näihin asioihin ja siihen liittyykin monenlaisia rituaaleja eri kulttuureissa ja uskontokunnissa. Tästä katsannosta lihan tehotuotantoakin voi pitää eräänlaisena kulutusyhteiskunnan “rituaalittomana rituaalina”, jonka tarkoitus on etäännyttää kuluttajat tappamisen ”eläimellisyydestä”. Samalla kuluttajien mahdollinen myötätunto lihantuotannon uhreja kohtaan rapautetaan.
Tähän liittyen myös Den Andra Naturen toistaa runsaasti erilaisia maallisia ja uskonnollisia rituaaleja. Niitä kuitenkin leimaa ei-inhimillisen läsnäolo – eräänlainen tunkeutuminen rituaaliin, mikä peittämisen sijaan pikemminkin paljastaa ihmisen eläimellisyyden. Esitys huipentuu ravintolassa syömiseen, joka suhteessa lihatuotantoon on kenties ihmisen perverssein rituaali. Groteskin huumorin sävyttämässä kohtauksessa eräs ravintolan asiakas tuntee pihviä syövän miehen haarukan ja veitsen iskut omassa kehossaan. Pihvinsyöjä ei kuitenkaan noteeraa vierustoverinsa kärsimystä. Kohtaus supistaa kuluttajan ja uhrin välimatkan minimiin ja on samalla ainoa kohtaus, joka nostaa keskiöön eläimen kokeman fyysisen kivun.
Jos muut Den Andra Naturenin kohtauksista saivatkin minut pohtimaan, mikä on moraalisesti oikein ja mikä väärin, muistutti ravintolapöydällä verisenä ryömivä mies minua tänä päivänä usein vaivaavasta tunteesta, että vaikka tunnen empatiaa elollisia kohtaan, niin en ilmeisestikään tunne sitä tarpeeksi. Empatiaa peräänkuulutetaan ikään kuin se olisi yhteiskunnallisen aktivoitumisen merkittävin astinlauta. Minulla se saa vain hartiat lysähtämään. On toki hyvä asia, että taide on myötätuntoista, mutta samalla tuntuu liian yksinkertaiselta ajatella, että tehotuotannon kaltaisen kärsimyskoneen ylläpito olisi varsinaisesti kenenkään myötätunnon tai sen puutteen varassa. Kyse on syvemmälle juurrutetusta etiikasta, jonka Den Andra Naturen monessa kohtaa nostaakin ansiokkaasti esiin osoittamalla, miten herkästi ihmisyys määrittyy ei-inhimillisiin toimijoihin kohdistuvana alistavana ja väkivaltaisena riistosuhteena.
Pidän esityksen käynnistämää ajatteluprosessia henkilökohtaisesti hyvin merkittävänä ja osittain myös vaivaannuttavana, sillä olen joutunut myöntämään itselleni tehneeni monen monta tyhjänpäiväistä veritekoa. Sinutkin minä tapoin kai ensisijaisesti vain hallitakseni rajaa välillämme. Ei siis ole ihme, että tunnistin itseni esityksen muurahaisia tappaneesta pojasta. Tilannehan oli käytännössä täysin sama. ”Kumarruin ottamaan vallan”, kuten Raskolnikov asian ilmaisee. Raja välillämme ei tosin ollut minun piirtämäni, vaan todennäköisesti jonkun Vantaan kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsenen. Varasto oli siunattu ihmisen alueeksi ja suhtauduin sinuun tunkeilijana, jonkinlaisena likana. Enkä kadu tekoani postuumista myötätunnosta, vaan jostain paljon syvemmästä periaatteellisesta syystä, joka liittyy siihen, miten suhtaudun ja kunnioitan elämää yleensä.
Tätä kirjoittaessani kämmenselälleni lennähtää jokin vieras pistiäinen. Olen jo aikeissa iskeä sen liiskaksi, vanhasta tottumuksesta, mutta sitten havahdun. Nostan käteni kasvojeni eteen ja puhallan varovasti vieraan kanssaeläjän matkoihinsa. Mitä jos ihmisen ”oikeus” tappaa muuttuisikin velvollisuudeksi suojella? Jospa se olisikin inhimillisyyden ylin merkitsijä.
*
(1) Viittaan Daniel Chirotin ja Clark McCauleyn teokseen Why Not Kille Them All? (2006), joka käsittelee poliittisen kansanmurhan logiikkaa. He viittaavat tappamisen ritualisointiin esimerkiksi sotilaiden teloituksissa ja joukkomurhissa. Teoksen on suomentanut Petri Stenman (Miksei tapeta niitä kaikkia? 2008, Like).
*
Den Andra Naturen
Teksti: Pipsa Lonka
Käännös: Sofia Aminoff
Dramaturgi: E. L. Karhu
Ohjaus: Anni Klein
Skenografia ja puvut: Laura Haapakangas
Äänisuunnittelu: Heidi Soidinsalo
Valo- ja videosuunnittelu: Jani-Matti Salo ja Mark Niskanen.
Näyttämöllä: Maria Ahlroth, Martin Bahne, Iida Kuningas ja Oskar Pöysti.
Rikos ja rangaistus
Fjodor Dostojevski
Alkuteos 1866, J.A. Hollon suomennos 1961. Werner Södeström Oy, Porvoo
Rikos ja Rangaistus
Aki Kaurismäki
Villealfa Filmproductions Oy 1983