Pirkko Holmberg 20.9.2013
Amos Andersonin taidemuseon näyttely Rouva Näkymätön (16.8.–21.10.2013) juhlistaa yleisölle tuntemattomaksi jäänyttä taidemesenaatti Stina Nicolaisenia (1919–1987) neljän kutsutaiteilijan voimin. Näyttelyä yhdistäviä teemoja ovat julkinen näkymättömyys ja identiteetin säilyttämisen ristiriita ympäristöön sulautumisen kanssa.
Taiteilijoista mediassa on eniten hehkutettu mm. Ars Fennica -ehdokkuuden takia muutenkin pinnalla ollutta Pilvi Takalaa (s. 1981),
Pilvi Takala: Drive With Care, 2013 ehkä myös siksi, että hän toistaa suomalaistaiteilijoiden menestyksen tuttua kaavaa eli on tullut suosituksi ensin ulkomailla. Takalan näyttelyssä esillä oleva video Drive With Care kuvaa hänen sisäoppilaitoksessa viettämäänsä aikaa. En osaa sanoa, miksi Takalan hienovaraisesti sosiaalisia normeja rikkovat teokset eivät juuri kosketa minua. Ehkä kyse on taidekäsityksestä? Minulle taide on kokemusta eli viime kädessä sen vaikutus syntyy jostain aistittavasta. Taide on jotain muuta kuin sosiologinen tutkielma, ja koska Takalan teosten vaikuttavin anti koostuu näiden sosiologisten havaintojen aiheuttamista pienistä mielenliikkeistä, ne jäävät omassa näkemyksessäni niille rajoille, ovatko ne taidetta lainkaan.
Erkka Nissisen (s.1975) lähelle sisääntuloa sijoitettu videoteos Tilaa massa tilassa massa litassa maalit: ali tila (Material Conditions of Inner Spaces) sitä vastoin imaisee välittömästi mukaansa absurdilla huumorillaan ja vinksahtaneella yhteiskuntakritiikillään. Nissinen sai hiljattain 15 000 euron AVEK-palkinnon, ja on kiinnostavaa, että valtiollisen palkinnon perusteluissa huomioitiin myönteisenä seikkana tekijän ”anarkistisuus”.
Erkka Nissinen: Tilaa massa tilassa massa litassa maalit: ali tila, 2013
Teoksessa joukko miehiä kulkee päämäärättömän ja tahdottoman näköisesti kaupungin kaduilla ja tilasta toiseen. Kertomus etenee kotikutoisena musikaalina, jossa kertojan johdattelema miesjoukko ilmestyy yhtäkkiä imuroimaan asuntoa tai siivoamaan katuja ”heikommasta aineksesta” täynnä ”sosiaalista vastuuntuntoa” samalla kun varttunut amerikkalaispariskunta ajelee autolla ympäriinsä tehden järjettömiä rikoksia hyökäten ohikulkijoiden kimppuun. Välillä tarinan henkilöhahmot vetäytyvät ”sisäiseen tilaan” työntämällä päänsä muoviämpäriin, jolloin omituisuuksia nousee esiin henkilön alitajunnasta ja videoinstallaation häiriintyneet värivalot alkavat toimia. Jaksojen voi halutessaan nähdä tuovan esiin sovittamattoman ristiriidan tiedostamattoman yksilöllisyyden ja kollektiivisten tarkoitusten mekaanisen seuraamisen välillä. Yhteiskunnan ennustettavuus ja keskinäinen luottamus ovat hajonneet. Sekä yksilö että yhteisö ovat tuuliajolla. Nissinen on siis Takalan tavoin kiinnostunut sosiaalisesta todellisuudesta, mutta toteutustapa ja teosten aikaansaama vaikutus on tyystin erilainen. Video vaikuttaa yhtä aikaa taidokkaalta ja kieli poskella tehdyltä. Sen nautittavan pakottomaan huumoriin on helppo samaistua. Kun lopussa resitoidaan ”the social contract is broken” , tuntuu myös, etten ole vähään aikaan nähnyt mitään yhtä herättävää ja vakavaa.
Aurora Reinhardt: Test Shoot, 2013Oma lukunsa on Hans Rosenströmin (s. 1978) kuumottavasti iholle tuleva ääniteoskokonaisuus Neljän silmän välissä, jossa tila hahmottuu kuulokkeista kuuluvan puheen välityksellä. Aurora Reinhardtin (s. 1975) kalseaa ja vinoutettua barbie-estetiikkaa seuraavat valokuvat ja esineveistokset sopivat myös täydellisesti tunnelmaan, jossa jokin tuntuu luiskahtaneen sijoiltaan, mutta katsoja ei jostain syystä silti tunne olevansa hukassa.
Amos Anderson sekoitti hiljattain Helsingin taidekentän pakkaa ilmoittamalla halustaan laajentua maanalaisiin tiloihin Lasipalatsin aukion alle. Kaupungin johto ehätti jo ilmoittamaan kiinnostuksensa osallistua hankkeeseen, mikä merkitsee, että hiljattain uudelleenlämmitetyllä Guggenheim Helsinki -hankkeella on vakavasti otettava kilpailija. Nykyisissä tiloissa vanhassa ja kunnianarvoisassa kerrostalossa museolla ei kuulemma enää ole tilaa kehittyä. Näistäkin tiloista museo on yleensä onnistunut ottamaan kaiken irti. Joskus myös huonossa mielessä, kuten alkuvuoden Metsäretki-näyttelyssä, jossa klassikkoteosten elämyksellisyyttä pyrittiin lisäämään ääniefektien ja lapsekkaiden lavasteiden avulla. Rouva Näkymätön sitä vastoin on yksi syksyn onnistuneimmista näyttelyistä, johon verrattuna toinen Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmanäyttelyistä (Nathalie Djurberg ja H C Berg Taidehallissa) vaikuttaa köyhältä ja pinnalliselta.