”Ääni ei ole vain ääntä: se on muuttunut teknologisesti tuotetuksi ja medioituneeksi ääneksi”, sanovat The Oxford Handbook of Sound Studies –antologian toimittajat Karin Bijsterveld ja Trevor Pinch.[1] Ääni, ja etenkin medioitunut ääni sisältää aina monimutkaisia sosiaalisten, ruumiillisten, materiaalisten ja taloudellis-teknologisten kytkentöjen rihmastoja. Tässä tekstissä tarkastelen kyseisiä rihmastoja amatööripornon äänissä. Kuuntelen ja katson kahta amatööripornovideota ja kysyn, miten niissä käsitellään ääntä, äänen ja musiikin välistä suhdetta sekä amatööripornoon liitettyä autenttisuuden ideaalia äänellisenä elementtinä.
Tarkastelen pornoa osana mediakulttuuria, siihen sisältyvänä asiana. Samalla kuulokulmani on väistämättä kulttuurisesti orientoituneen äänitutkijan: kuuntelen videoilla kuuluvia ääniä ennen muuta lihallisina, kulttuurisina ja sosiaalisina värähtelyinä. Kuuntelemieni videoklippien valintaan taas on vaikuttanut se, että olen fetisisti ja minulle mieluisin pornon laji on amatöörien tekemä fetissiporno. Sille on ominaista ”fetisseihin varatun viettienergian” tarkastelu, kuten queer-tutkija Livia Hekanaho toteaa,[2] ei niinkään esimerkiksi genitaalikeskeinen seksi.
Porno tutkimuskohteena herättää usein moraalisia vaatimuksia: tutkijalta saatetaan kysyä, onko hän pornon puolustaja vai sen vastustaja.[3] En ryhdy moralistiksi, sillä kuten pornotutkija Susanna Paasonen on todennut, pornon liioittelevuuden tulkitseminen pelkästään sosiaalisten valtasuhteiden, sukupuolieron tai heteroseksuaalisuuden heijastumina ei kerro siitä, miten pornon lajityyppi on historiallisesti rakentunut tai siitä, millaisia ilmenemismuotoja lajityyppi sisältää. Pornoa ei yksinkertaisesti voi lukita määritelmällisesti yksinomaan jonkunlaiseksi, mikä nähdäkseni jo sinällään tyhjentää puolesta/vastaan -näkökulman mielekkyyden. Valtavirrasta poikkeavien tai moraalisesti ladattujen tutkimusaiheiden äärellä korostuu kulttuurintutkimuksen eetos ei-arvottavana, mahdollisimman monenlaisia kulttuurisia käytäntöjä ja merkityksiä tarkastelevana alana.
Kulttuurisesta äänentutkimuksesta
Kulttuurinen äänentutkimus (engl. sound studies) on noin parikymmentä vuotta humanististen tieteiden aloilla aaltoillut tutkimusala, jossa tarkastellaan ääntä kulttuurisena, sosiaalisena ja ruumiillisena ilmiönä. Sille tärkeitä tieteenaloja ovat muun muassa äänimaisematutkimus, media- ja elokuvatutkimus, kulttuurihistoria, sukupuolentutkimus, filosofia ja antropologia.[4] Kulttuuristen tutkimussuuntausten tapaan myös äänentutkimuksen kentillä tavataan korostaa monitieteistä- ja taiteista lähestymistapaa sekä tutkimusaiheiden ja metodien laajaa kirjoa.[5]
Vuonna 2012 eurooppalais-brittiläis-yhdysvaltalaisessa kulttuurisen äänentutkimuksen piirissä julkaistiin peräti kaksi laajaa antologiaa, Jonathan Sternen toimittama The Sound Studies Reader sekä jo mainittu Trevor Pinchin ja Karin Bijsterveldin toimittama The Oxford Handbook of Sound Studies. Ensin mainitussa kirjassa eri tutkijat pureutuvat muun muassa kuunteluun, teollisuushälyyn, vedenalaisiin ääniin, elokuvaääniin, gramofonin historiaan, äänitysstudioon fetissinä, varhaisen puhelimen käytön sukupuolittuneisiin käytäntöihin, ihmisäänen lingvistiikkaan, musiikintutkimuksen psykoakustiikkaan ja radion yhteisöllisyyteen. Antologiassa on myös uudelleenjulkaistu klassikkotekstejä, kuten Roland Barthesin ”The Grain of Voice” (suom. Äänen roso) vuodelta 1972 ja Jacques Attalin ”Noise: The Political Economy of Music” vuodelta 1985.
The Oxford Handbook of Sound Studies on kokonaisuutena enemmän ruumis- ja materiaalikeskeinen kuin The Sound Studies Reader. Sen artikkelien aihepiirejä ovat esimerkiksi lintutieteen kenttä-äänitykset, stetoskoopin kuuntelun historia, korvatulppien käyttö sairaalassa, hiphopin rodullinen autenttisuus, tietokonepelien äänten immersiivisyys sekä äänten myynti ja markkinointi. Tieteen ja taiteen ääniä käsitellään kokoelmassa omissa luvuissaan, joista ensimmäinen painottuu kenttä-ääniin ja toinen laboratorioissa tuotettuihin ääniin.
Kyseiset antologiat antavat jonkinlaisen yleiskuvan kulttuurisen äänentutkimuksen moninaisista tutkimusaiheista- ja metodeista, mutta suhteellisen tuoreena tutkimusalana se muuntuu, monipuolistuu ja myös kyseenalaistaa aiempia tutkimusrajauksiaan jatkuvasti. Kulttuurista äänentutkimusta on myös kritisoitu muun muassa keskittymisestä länsimaisiin äänikulttuureihin ja teknologioihin sekä taipumisesta uusliberalistisen yliopiston tarpeisiin.[6] Gavin Steingo ja Jim Sykes toimittivat vuonna 2019 antologian Remapping Sound Studies, jossa suuntaudutaan aiemmasta tutkimuksesta poiketen Afrikkaan, Etelä- ja Kaakkois-Aasiaan, Latinalaiseen Amerikkaan, Lähi-Itään ja Mikronesiaan. Artikkeleissa pyritään purkamaan erilaisia äänen tekemiseen ja kuunteluun liittyviä vastakkaisuuksia, joita ovat esimerkiksi pyhä/maallinen, yksityinen/julkinen, ihminen/kone, nainen/mies ja luonto/kulttuuri. Toimittajat korostavat kirjan esipuheessa, että äänen historiaa ja kuuntelemista tulisi käsitteellistää ei-lineaarisena katkosten, murtumien, valvontamekanismien sekä erilaisten neuvottelujen ja antagonististen vääntöjen tapahtumapaikkana, eikä progressiivisena teknologisten keksintöjen virtana.
Amatööripornon tutkimuksesta ja äänistä
Kulttuurin- ja mediatutkimusten risteymäkohdissa väreilevä pornotutkimus, jonka voidaan katsoa alkaneen 1990-luvun lopussa, tutkii pornografiaa historiallisesti rakentuneena mediakulttuurin lajityyppinä.[7] ”Pornotutkimuksen äidiksi” tituleerattu Linda Williams toteaa 2004 toimittamansa teoksen Porn Studies esipuheessa, että siinä missä aiemmalle pornon tutkimukselle oli jossain mielessä välttämätöntä debatoida koko tutkimusalan olemassaolon oikeutuksesta, on nyt siirrytty vaiheeseen, jossa kaikkialle media- ja populaarikulttuureihin (kuten mainoksiin, muotiin, elokuviin, peleihin jne.) levinneet seksuaalisuuden representaatiot ja yhä moninaistuvammat pornosisällöt vaativat entistä monisyisempää pornon tutkimusta. Pornoa katsotaan kaikissa ikäryhmissä ja yhteiskuntaluokissa, se on yksinkertaisesti kaikkialla. Se, mikä oli ennen tuomittu säädyttömäksi tai yksityiseksi, on nyt kaikenlävistävää, kaikkien tunnistamaa ja julkista.
Mediatutkija Susanna Paasonen toteaa kirjassaan Carnal Resonance: Affect and Online Pornography (2011), että niin sanotun valtavirtapornon ja vaihtoehtoisen pornon rajat ovat nykyisenä digitaalisen tuotannon ja laajasti levinneiden jakeluverkostojen aikakautena varsin joustavia. Nykytekniikat eivät voi olla vaikuttamatta pornon estetiikkaan, taloudellisiin kytköksiin ja katsomiskokemuksiin. Se, mikä aiemmin oli hierarkkista, tekijät ja katsojat eri kategorioihin asemoivaa, on nyt muuntuvaa ja rajoiltaan häilyvää. Pornon katselijoita ei enää voi pitää vain passiivisina kuluttajina, vaan he ovat yhä useammin aktiivisia sisällöntuottajia ja monin eri tavoin verkostoituneita toimijoita pornon kentillä. Osa pornoa tekevistä ”amatööreistä” vaeltaa myös jatkuvasti jonkinlaisen ammattimaisuuden tai vähintäänkin puoliammattimaisuuden rajoilla, kuten voi havaita esimerkiksi 2016 avatulla, laajan suosion saavuttaneella OnlyFans -sivustolla.
Pornotutkija Sergio Messina ajoittaa amatööripornon ensimmäisen nousun (ellei peräti ”vallankumouksen”) 1990-luvun loppuun.[8] Silloin yleistyivät sekä digitaaliset kuvausteknologiat että kotien yksityiset internet-yhteydet ja www-sivut. Amatööriporno erosi ammattimaisesta pornotuotannosta muun muassa siten, että kuvaajat ja esiintyjät olivat samoja henkilöitä, otoksia kuvattiin käsivaralla, lähikuvat akteista olivat yleisiä, varsinaisia käsikirjoituksia ei ollut ja kuvauspaikat olivat arkisia, usein kuvaajien ja esiintyjien asuntoja. Kaikki nämä elementit tekivät pornosta kotikutoista ja ennen kaikkea ”autenttista”, todentuntuista. Toisaalta amatööripornon alakategoriat olivat (ja ovat yhä) pitkälti samoja kuin kaupallisesti tuotetussa pornossa, kuten esimerkiksi ”anaali”, ”suihinotto”, ”ryhmäpano”, ”julkinen seksi”, ”kypsät naiset” ja niin edelleen. Autenttisuuden kutsuva katku tuntuu kuitenkin erityisesti tapahtumien spontaaniudessa, lavastamattomuudessa, himon raa’assa ja orkestroimattomassa esiinpanossa sekä lukuisissa arkisissa yksityiskohdissa (kuten vaikkapa kameran putoaminen kesken otoksen, koiran haukku, kuvauspaikkojen sotkuisuus ja kaoottisuus). Nykyisellä sosiaalisen median aikakaudella amatööriporno tuottaa myös erityistä pornoyhteisöllisyyttä, jossa pornon tuottaminen, kuluttaminen ja kommentointi nivoutuvat yhteen.[9]
Amatööripornon ääniä ei ole juurikaan tutkittu, ainakaan kovin laajasti.[10] Homopornon poppers-treeniä eli alkyylinitriittipäihteellä tehostettua seksiä tutkinut Jeroen Berg toteaa, että nettipornon jatkuvasti laajentuva amatööripornogenrevalikoima sisältää kyllä pornoa, jossa äänet, etenkin musiikki, on keskeinen osa pornon viehätystä.[11] Hän tarkastelee Pornhub-sivuston katsotuinta poppers-treenivideota ”POPPERS TRAINER – MEGA POPPERBATOR” ja analysoi musiikin tuottamaa masturbatorista transsia.[12] Bergin mukaan poppers-treenivideot tuottavat rytmistä synkronisaatiota, jossa musiikin, tässä tapauksessa TR/ST-yhtyeen elektropopin 120 iskua minuutissa sykkivä pulssi rytmittää masturbointia, mikä sulkee katsoja/kokijan oman toimintansa moniaistiseen kuplaan. Bergin analysoimalla 16-minuuttisella videolla musiikin rytmisyyteen on kiedottu myös vuorovaikutuksellista tahdistusta: poppersin käyttö ohjeistetaan toistuvina tekstikäskyinä ”hengitä sisään”, ”pidätä hengitystä” ja ”hengitä ulos”. Musiikin päälle on miksattu miesäänellä tuotettuja voihkauksia ja huohotuksia, jotka voimistuvat jokaisen poppers-kierroksen jälkeen. Ne on asemoitu kokonaisäänessä keskelle eli samaan kohtaan, mihin elokuvissa yleensä miksataan dialogi. Videon loppupuolella huokaukset lisääntyvät ja voimistuvat entisestään, ja niiden äänenlaatu muuttuu yhä rosoisemmaksi: huokausten epätasainen äänitys ja hengityksen ilmavirta tuottavat ääneen toistuvia säröjä. Kuulostaa siltä, kuin joku hönkisi aivan ihossa kiinni, mikä lisää videon todentuntua ja kiihottavuutta.
Berg, joka asemoi itsensä soveltavan musiikintutkimuksen kenttään, pohtii TR/ST-yhtyeen musiikkityypin yleisyyttä homopornon kontekstissa sekä ylipäätään elektronisen trance-musiikin, nirvanaan tähtäävän tanssimisen sekä seksin ja päihteiden käytön yhteyttä.[13] Hän mainitsee musiikin päälle miksattujen huokausten epätasaisen äänenlaadun vain ohimennen keskittyen ääntelyn ja videolla näkyvien miesten suun liikkeiden epäsynkroniin. Berg nimittää ääntelyn päälleliimausta jälkidubbaukseksi (engl. post-dubbing), mutta kulttuurisena äänentutkijana kiinnittäisin huomiota myös siihen, että seksiin viittaavilla äänillä ja niiden rouhealla äänenlaadulla voidaan jo sinällään tavoitella moninaisia himon ja kiihottumisen rekistereitä. Tällöin voidaan luottaa yhtäältä teknologis-kulttuuriseen äänen projisoimisen tapaan (säröiset, läheltä äänitetyt hengitysäänet läheisyyden merkkeinä) ja toisaalta ihmisäänen kuunteluun sisältyvään taktiiliseen vaikuttavuuteen. Ääni on kosketusta: voimakkaan hengityksen kuuntelu tuottaa ilmavirran lämmön tunnun omalle iholle.
Musiikin puute ja lihan äänten paljaus
Amatööripornovideoissa ei juurikaan käytetä musiikkia,[14] etenkään ei-diegeettistä musiikkia, jonka vain katsojat kuulevat. Ei-diegeettinen musiikki (kuten kaikki ei-diegeettiset äänet kuten vaikkapa jälkiäänitetty kerronta) ymmärretään perinteisesti ulkopäin selittäväksi ja tulkitsevaksi, joten sen käytön välttäminen on amatööripornossa ymmärrettävää. Sen sijaan joissain amatööripornovideoissa saattaa kuulua diegeettistä musiikkia eli musiikkia, jota videoiden henkilöt kuuntelevat kuvaustilanteissa. Pornossa kuuluva diegeettinen musiikki on usein kuitenkin niin hiljaista – ja genren mukaisesti heikkolaatuisesti projisoitua – että katsoja ymmärtää välittömästi sen sisältyvän kuvaustilanteeseen, tekijöiden oman ympäristön ääneksi.
Musiikin puute ja yleinen läheltä kuvaamisen tekniikka korostavat amatööripornon äänikokonaisuudessa lihan ääniä eli huohotusta, ähkintää, voihkintaa sekä erilaisten aukkojen, vakojen ja lihaulokkeiden kohtaamisista syntyviä lätsähdyksiä ja litinöitä. Lihan äänet tuottavat videoihin läheisyyden ja välittömän läsnäolon tunnun. Katsoja/kuulija/kokija tempautuu tapahtumien keskelle seksiaktien todistajaksi ja samalla myös lähes osallistujaksi. Amatööritekijöille kamera mikrofoneineen onkin eräänlainen yksityisen ja julkisen rajaa hinkkaavan seksitapahtuman todistaja. Lisäksi se on erityinen välittäjä, joka mahdollistaa tapahtumien jakamisen maailmanlaajuisesti halutuilla kanavilla. Kameraa – ja nykyisin etenkin erilaisia live-virtoja – voi myös käsitteellistää erityisenä lihallis-teknologisena kontaktina amatööritekijöiden ja heidän otoksiensa äärellä kiihottuvien katsojien välillä. Paljaat lihan äänet, ja etenkin niiden muokkaamaton ja rohiseva äänenlaatu muodostuu tässä kontaktissa keskeiseksi ”totuudellisuuden” ja autenttisuuden merkitsijäksi.
Musiikin puute amatööripornossa on mielestäni yksinomaan hyvä asia, sillä paljaina litisevät lihan äänet imevät katsoja/kokijan videoiden tapahtumiin ilman lineaarisena etenevän äänen eli musiikin etäännyttävää vaikutusta. Musiikin puute tuottaa lihallista likeisyyttä videoiden tapahtumien ja katsoja/kokijoiden välille, sitä samaa tahmeaa ja kiihdyttävää värähtelyä, mitä videoissa käytetty lähiäänikin uuttaa ilmaan.
Elokuvaäänen teoreetikko Bela Balazs sanoo, että elokuvien lähiääni tuo aina läsnä olevat, mutta arjessa usein moninaiseen hälyyn sekoittuvat äänet kuuluviksi, mikä tuottaa ääneen erityisen manifestoivan efektin.[15] Ymmärrän manifestoinnin Balazsin lausumassa jonkinlaiseksi äänelliseksi (uudelleen)luomiseksi, joka sisältää yhtä aikaa sekä dokumentointia että tapahtumien reaaliaikaista tulkintaa. Seksin lihallisen manifestoinnin lisäksi lähiäänen intiimiys ja väkevä läheisyyden löyhkä tekee katsojasta salakuuntelijan ja tirkistelijän ilman kyseisiin toimijuuksiin liittyvää moraalista pahennusta.
Elokuvaäänestä väitellyt säveltäjä ja tutkija Päivi Takala toteaa väitöskirjassaan Äänen tunto (2014), että ”[elokuvien] äänen alitajuisuuden tai äänen tunteisiin vetoavuuden ylenmääräinen korostaminen ja toistaminen hämmentää äänen parissa työskentelevän kokemusta äänen olemuksesta.”[16] Hän käsitteellistää väitöstyössään elokuvaääntä tuntoisuuden käsitteellä, jolla hän tarkoittaa toistoissa jäsentyvää ruumiillisuutta ja aistimuksellisuutta. Tuntoisuus on materiaalista ja lihallista, ruumiin liikkeiden jatkuvuuksissa rakentuvaa, toisin kuin esimerkiksi alituinen alitajunnan hyhmään viittaaminen. On totta, että elokuvatutkimuksessa äänestä on kirjoitettu useimmiten psykoanalyyttisessä ja affekteja tai ainakin aistien erillisyyttä korostavissa viitekehyksissä.[17] Toisaalta juuri kulttuurinen äänentutkimus on laajentanut elokuvatutkimuksen kenttää aiemmasta juoni- ja kuvavetoisesta tarkastelusta äänten nyanssien ja merkitysten tutkimukseen sekä äänitodellisuuksien monimetodologiseen analyysiin.[18]
Takalan mukaan elokuvan teknisin vaihe on äänittäminen, etenkin kenttä-äänitys. Hänen toteaa, että ”[kenttä-äänittämisen] osaaminen perustuu paitsi tekniseen osaamiseen, myös vahvasti tilanteen lukutaitoon, kykyyn etsiä luovia ratkaisuja äänittämisen kannalta epäsuotuisissa olosuhteissa.”[19] Amatööripornossa kenttä-äänittäminen on varmasti yleisin äänittämisen tapa, mutta koska aihetta ei ole juurikaan tutkittu, on vaikea sanoa, missä määrin kuvaaja-äänittäjät ovat tietoisia kulloistenkin kuvaamisratkaisujen äänellisistä aspekteista. Amatööripornossa olennaista on nähdäkseni tallentamiseen ja videoiden jakamiseen sisältyvä mahdollisuus oman seksuaalisuuden ja identiteetin tutkimiseen.[20] Tällöin tallentamisen tavat ja laadut ovat kenties toissijaisia, alisteisia itse tallentamispäätökselle sekä tuotosten jakamisen kiihkolle, ja siihen liittyvälle moninaisten vertaisryhmien kanssa kommunikoinnille.
Dokumenttielokuvaestetiikka ja läheisyyden tuntu
Amatööripornon ääniestetiikka muistuttaa hyvin paljon dokumenttielokuvien äänten käsittelyä – tai pikemminkin käsittelemättömyyttä. Dokumenttielokuvien ääniä tutkinut Jeffrey Ruoff toteaa, että paikan päällä tehtyjen äänitysten eli kenttä-äänitysten (engl. on-the-location recording tai field recording) heikko äänenlaatu ja jatkuvasti kuuluva taustakohina tekee dokumenttien seuraamisesta joskus hyvin väsyttävää, lähes pyörryttävää.[21] Siirtymät paikoista toisiin ja niiden mukanaan tuomat erilaisten tilojen värähtelyt samentavat kokonaisvaikutelmaa. Ruoffin mukaan Hollywood-estetiikka on muokannut kuulokulmiamme siinä määrin, että dokumenttielokuvien poukkoilevia ja hälyisiä ääniraitoja voi joskus olla hankalaa seurata.
Hollywood-estetiikalle on ominaista tiettyjen standardien mukaan editoitu ja muokattu äänikokonaisuus, joka koostetaan viidestä erillisestä äänikomponentista (ambienssit, tehosteet, foley-äänet eli ääninäyttelijän studiossa tekemät äänet, musiikit ja dialogit). Nykyisin kokonaisäänten miksauksessa korostetaan aiemman ääniraita-ajattelun sijasta yhä useammin pistemäisyyttä ja taktiilisuutta, jolloin miksauksesta nostetaan tarkalla sijoittelulla esiin yksittäisiä tehosteita tai foley-ääniä kolmiulotteisina ääninä.[22] Nykyisissä Hollywood-elokuvissa yleistyneiden nopeiden leikkausten ja lähikuvien vastineita äänessä ovat lisääntynyt äänenvoimakkuus, matalia taajuuksia sisältävät efektit, laajentunut taajuusvalikoima, äänen tilallisuus sekä hyperyksityiskohdat foley-äänissä.[23] Kyseiset äänenmuokkaustavat luovat elokuvallista äänistandardia, josta dokumenttielokuvat erottautuvat pitkillä otoilla, muokkaamattomalla äänellä ja foley-äänten poissaololla.
Amatööripornossa äänen poukkoilu, muokkaamattomuus ja hälyisyys voimistavat todentuntua. Ne kutsuvat katsoja/kokijan tapahtumien äänten tuntoisuuden[24] kokijaksi ja toimivat ikään kuin autenttisuuden takeena. Autenttisuuden käsitteen äärellä on kuitenkin aina muistettava, että pelkät kuvakulmien ja äänitysetäisyyksien valinnat ovat aina jo jonkinlaista tulkintaa. Lisäksi on kohdattava se tosiasia, että jos autenttisuuden ideaali lisää amatööripornon katsojavirtoja, sitä aletaan entistä tietoisemmin myös tuottaa ja esittää. Toisaalta autenttisuuden keinotekoinen tuottaminen ei onnistu välttämättä äänessä yhtä helposti kuin esimerkiksi visuaalisissa esillepanoissa.[25] Ääneen ei kiinnitetä samalla tavalla huomiota kuin siihen, mikä näkyy: sohvalle unohtunut – tai aseteltu – likainen pyyhe huomataan, mutta ohikiitävää äänen särähdystä ei. Onkin vaikea uskoa, että kovin moni amatööripornon tekijä heikentäisi äänenlaatua tahallaan lisätäkseen autenttisuuden tuntua. Tietynlainen autenttisuus tulee taatuksi jo sillä, että amatööripornoa kuvataan usein kännykkäkameroilla, joiden äänentallennuskyky on huomattavan heikko verrattuna ammattimaisiin mikrofoneihin. Hälyt ja kohinat imeytyvät ääniin kännykkä-äänityksissä kuin itsestään, niitä ei tarvitse erikseen lisätä jälkikäteen studiossa. Lisäksi amatööripornossa kuulee usein erilaisina kahahduksina ja kopsahduksina, miten kuvaaja siirtelee ja hipeltää kameraa (eli kännykkää) käsissään. Ammattiäänityksissä kameran tai mikrofonin koskemisen ääniä vältetään kuin ruttoa.
Erityisesti etnografisen ja havainnoivan dokumenttielokuvan ääniestetiikassa korostuvat pitkät, leikkaamattomat otot.[26] Leikkausten vähyys tuottaa elokuviin realistisen tuntuista aika-tilaa, jolloin tapahtumat lipuvat eteenpäin vailla nopeiden leikkausten viiltoja. Sattumat ja epäjohdonmukaisuudet tehostavat vaikutelmaa siitä, että tapahtumat on tallennettu ”sellaisinaan”. Kuvaustilanne hahmottuu katsoja/kokijalle spontaanina, epäammattimaisena ja helposti samastuttavana.
Myös amatööripornovideot on pääsääntöisesti tehty pitkillä otoilla, usein yhdellä otolla, jolloin katsoja/kokija temmataan tapahtumien ajallisuuteen ja kuvauspaikan äänitodellisuuteen dokumentaarisuutta painottaen. Videoilla näkyvät ja kuuluvat siirtymät, kuten esimerkiksi asentojen tai paikkojen vaihdot etenevät täsmälleen samassa ajassa, missä ne tapahtuivat videoita tehtäessä. Näin katsoja/kokija kutsutaan tirkistelemään videoilla tapahtuvan seksin ”autenttisuutta”, sen vaihtuvia intensiteettejä, rytmejä, dynamiikkoja sekä jännitteitä ja niiden ajoittaisia löystymisiä. Amatööripornossa esillepantu seksi – tai sen reunamilla häilyminen – ei näin ollen ilmene välttämättä nopeatempoisena ja tiiviiksi leikattuna aktikimarana, vaan pikemminkin monien arkisten pysähdysten ja erilaisten neuvonpitojen rytmittämänä, intensiteeteiltään vaihtelevana tositapahtumisena. Amatööripornon tekijöitä voikin pitää eräänlaisina autoetnografeina, sillä kuvatessaan pitkillä otoilla omaa seksiään he tulevat samalla tutkineeksi ja tulkinneeksi oman seksuaalisen himonsa vaihtuvia rekistereitä.
Kaksi amatööripornovideota: lateksin kutsuva narina
Valitsin analysoitavakseni kaksi lyhyttä Pornhubista löytyvää amatööripornovideota. Pornhubin valitsin siksi, että se on nettipornosivustoista toiseksi suosituin (Xvideos-sivuston jälkeen), ja kaikista maailman nettisivustoista 14. suosituin (maaliskuu 2024). Muutaman vuoden takaisen tilaston mukaan (2019) Pornhub-sivustolla vierailee päivittäin 75 miljoonaa kävijää. Erilaisista amatöörikategorioista valitsin suosimaani fetissipornoa, tässä tapauksessa lateksifetissipornoa.
Ensimmäinen video Essex Girl Lisa dressing up in my latex catsuit edustaa fetissipornoa, jossa pelkkä fetissiasuun pukeutuminen on seksiä – tai sen liepeiden tunnustelua. Kymmenminuuttisen videon sisältö on lyhyesti kuvattuna se, että Lisaksi nimetty henkilö pukeutuu läpikuultavaan violettiin lateksikokoasuun eli catsuitiin. Video on useiden nykyvideoiden tapaan kuvattu kännykällä, sillä kuvasuhde on pysty suorakaide (4:5). Lisa on videon ainoa esiintyjä, ja kamerakulma on koko videon ajan sama, jalustalta tai pöydältä pienen huoneen yhteen nurkkaan avautuva näkymä. Oikealla näkyy suuri vaatekaappi, jossa on kokopeiliovet, vasemmalla on sänky, ja huoneen takaosassa näkyy pieni ikkunasyvennys.
Video alkaa siten, että Lisa kyykistelee alastomana rintarajauksessa kameran edessä – hän on otaksuttavasti juuri käynnistänyt tallennuksen. Hän sanoo hilpeästi ”Here we go, latex time!” (Tässä sitä mennään, lateksiaika!), minkä jälkeen hän peruuttaa nopeasti huoneen keskelle ja ottaa kuvan ulkopuolelta liukuvoidepullon. Hän ryhtyy sivelemään paljasta ihoaan liukasteella. Taustalla jumputtaa melodiseen houseen vivahtavaa, nopeatempoista musiikkia, jossa on laulua. Äänikokonaisuuden keskellä soi kuitenkin ihon sivelystä kuuluva, ylätaajuuksien hallitsema sihinä.
Siveltyään ihonsa kaikkialta, myös jalkapohjista, Lisa tarttuu sängyllä lepäävään lateksipukuun. Hän nostaa puvun ylös, levittää sen auki kohti kameraa, haistelee pukua, huokailee mielihyvästä, ja toteaa kameralle ”smells fabulous” (tuoksuu mahtavalta). Lateksi natisee, litisee ja välkähtelee kiillotettuna. Lisa istahtaa sängyn reunalle kohti kameraa ja ryhtyy pukemaan aloittaen oikeasta jalasta. Lateksi narahtelee nyt lähellä kameraa kireäksi venytettynä ja jatkuvasti ääntelevänä. Lisa nousee pystyyn saadakseen jalkaosan paremmin ylleen. Hän huokailee ja ähkii tavalla, jossa tuntuu yhdistyvän mielihyvä ja vaivannäkö – puku on hyvin tiukka. Lateksipuku jatkaa monimuotoista natinaansa kosketusten ja venytysten voimasta. Se nitisee, naukuu ja kahisee kuin elävä olento. Saatuaan puvun ylleen puoliväliin asti Lisa huokailee kuuluvasti. Vaikuttaa siltä, että hänellä on hiki, mikä on toki osa lateksipukeutumisen viehätystä.[27] Kun kädet on puettu, Lisa kääntyy selin kameraan, jolloin koko selän pituinen avonainen vetoketju näkyy katsojalle. Musiikki sykkii nopeana ja hiljaisena, lateksi natisee edelleen äänikokonaisuuden keskellä. Vetoketjuun on kiinnitetty naru, jotta vetoketjun saa suljettua yksin. Lisa kävelee takaperin kohti kameraa, tarttuu naruun ja ryhtyy vetämään vetoketjua kiinni. Hän hyppii ja rutistelee pukua saadakseen sen asettumaan ylleen tiukemmin, ja saa lopulta puvun ylös asti kiinni. Lisa kääntyy ympäri, irrottaa vetoketjun narun ja astelee aivan lähelle kameraa. Hän sivelee pukua rintojen kohdalta, kyljistä, reisistä, hän kääntyy selin ja pyllistää kameralle, sivelee lateksin verhoamaa takapuoltaan ja heiluttaa sitä, tanssahtelee taustalla kuuluvan musiikin tahdissa. Lateksi vastaa sivelyyn natisemalla ja suhisemalla, mikä kuuluu voimakkaana lähiäänenä.
Seuraavaksi Lisa ottaa sängyltä mustan lateksikorsetin ja ryhtyy pukemaan sitä. Hän toistelee itsekseen ”here we go” (näin sitä mennään) ja kiristää lopulta korsetin tiukaksi. Lisa ottaa kiillotuspullon käteensä ja alkaa suihkia puvulle kiiltoa. Hän tulee aivan kameran eteen, kiristää lateksia vartaloa vasten ja suihkuttaa kiillotusainetta kaikkialle. Puku muuttuu hyvin kiiltäväksi ja kuten tarkkakorvainen tai pikemminkin tarkkaihoinen kuulija voi havaita, myös soinniltaan aiempaa pehmeämmäksi. Lisa sivelee itseään, kääntyilee peilin edessä ja huokailee hiestyneenä ja mehustuneena. Sitten hän ottaa sängyltä mustat legginsit ja toteaa ”but now, I am going out, so…” (mutta nyt, aion lähteä ulos, joten…). Hän on aloittamaisillaan legginsien pukemisen, mutta tuleekin vielä kerran hyvin lähelle kameraa, pyllistää ja hivelee lateksitakapuoltaan ja reisiään molemmin käsin. Sitten hän pukee housut jalkaansa ja kyselee itsekseen ”where’s my top, where’s my top” (missäs minun paita on), kunnes ottaa sängyltä sinisen paidan. Lisa pukee paidan ja sanoo ”now, I’m off for a 45 minutes drive from Essex to Kent to see my good friend Latex-Jo” (nyt olen valmis 45 minuutin ajomatkaan Essexistä Kentiin hyvän ystäväni Lateksi-Jon luokse). Hän esittelee hilpeänä kameralle läpinäkyviä muovipussukoita, joissa on lateksisukat, lateksihansikkaat ja lateksinaamio, ja toteaa, että myös kiilloke pitää ottaa mukaan. Hän sanoo vielä, että saattaa ladata myöhemmin sivulleen kuvia siitä, mitä lateksitapaamisessa tulee tapahtumaan. Sitten Lisa hyvästelee katsojat ja sulkee kameran.
Essex Girl Lisa dressing up in my latex catsuit –videon on ladannut profiili Essex_Girl_Lisa. Profiilitekstissään tekijä esittelee itsensä post-op -transnaiseksi (korjausleikkauksen jälkeinen transnainen), joka on ”löytänyt perverssin ja törkeän seksin ilot monien seksikkäiden ja kiimaisten ihmisten kanssa.”
Videon keskeisin autenttisen äänen elementti muodostuu taustalla soivan musiikin ja etualalla kuuluvan lateksinarinan yhdistelmästä. Musiikki on videon tekemisen tapahtumapaikassa soivaa ääntä, johon lateksin tahmeanliukas nitinä kaivertaa vihjailevia ja liukkaita uurteitaan. Lisa vaikuttaa videolla iloiselta, rennolta ja pukeutumisen aktista nautiskelevalta. Hänen vuoroin itsekseen ja vuoroin katsojille puhumat kommenttinsa korostavat vertaisvaikutelmaa, videon tekemisen motivaatiota, joka on mitä ilmeisimmin se, että hän haluaa tallentaa pukeutumisen aktin toisille lateksifetisisteille, kumin tuoksusta ja tunnusta kiihottuville konossööreille.
Videolla voi kuulla kaksi merkittävää äänellistä siirtymää: muutos paljaan ihon hauraasta sihinästä lateksin muovisehkoon, kalvomaiseen nitinään, ja siitä edelleen puuvillaisten kasuaalivaatteiden hiljaisuuteen. Merkitsevää on myös tapahtumien rajaus, jossa näytetään ”vain” pukeutuminen eli muodonmuutos alastomasta puetuksi ja tulevan lateksikohtaamisen odotus. Video on kokonaisuudessaan fetisismiä parhaimmillaan: nopea, vihjaileva lateksin vilautus, joka verhotaan pian arkivaatteiden alle, Lisan yksityiseksi salaisuudeksi. Pornon saralla tämänkaltainen fetissiporno edustaa eräänlaista paljastamisen vastakulttuuria: kiinnostavaa on pukeminen ja peittäminen, ei riisuminen. Myös viittaus mahdollisiin tuleviin, lateksitapaamisesta otettuihin kuviin tuottaa videoon erityisen fetisistisen jännitteen, lateksinnahkean siteen videon kuvausajankohdan ja tulevaisuuden välille.
Toinen katsomani video Katrix-latex leggins Public Walking Hot on kuvattu iltavalaistuksessa ulkona urbaanin ympäristön laitamilla. Siinä mustaan kokolateksipukuun, lateksikorsettiin ja korkeakorkoisiin platform-saappaisiin (paksupohjaiset saappaat) pukeutunut, Katrixeksi nimetty nainen kävelee hiljaisella kadulla. Videon kesto on viisi minuuttia ja se on kuvattu niin ikään kännykällä. Kuvaaja kännyköineen näkyy kaksi kertaa videolla varjona.
Video alkaa siten, että lateksiasuun pukeutunut Katrix lähtee kävelemään autiota katua pitkin. Kamera seuraa häntä noin parin metrin etäisyydeltä takaa ja sivulta. Äänikokonaisuudessa kuuluu voimakas liikenteen häly, kauempana ajavien autojen suhahduksia ja kohinaa. Katrixin kenkien korkojen kopina hukkuu aika ajoin liikenteen metelin alle. Lateksin nitinä sen sijaan kuuluu yllättävän voimakkaana: se työntyy katsojaan suoraan äänikokonaisuuden keskeltä.
Käveltyään muutaman metrin Katrix pysähtyy suuren liikehuoneiston edessä olevan pilarin luokse ja kääntää katseensa kameraan. Hän pyllistää, venyttää oikean jalkansa pitkäksi ja kääntyy sitten kokonaan kohti kameraa. Tässä kohdin kuvaajan varjo näkyy ensimmäisen kerran: kuvaaja liikkuu vasemmalta oikealle, jolloin hänen tumma varjonsa seuraa liikettä.
Katrix lähtee pilarin luota läpsäyttäen takapuoltaan. Lateksi sähähtää terävästi. Katrix kävelee puku natisten, korot kopisten ja ympärilleen katsellen eteenpäin. Katunäkymä avatuu eteen autiona, ollaan selvästi jonkinlaisella teollisuusalueella. Kun vastaan tulee liikennemerkki, Katrix tarttuu siihen kuin tanssitankoon ja tekee muutaman pyörähdyksen. Hän hymyilee kuvaajalle, pyllistää ja kyykistelee, ja herisyttää etusormeaan kuin kieltäen, kiusoitellen. Lateksi narisee voimakkaasti, sillä Katrix pitää sen äänessä sivellen jatkuvasti pukunsa pintaa. Kuvaaja zuumaa Katrixin jalkoihin ja takapuoleen, ja kun Katrix jatkaa kävelyään, kuvaaja avaa kamerakulman koko vartaloon.
Seuraa lisää kävelyä, pysähdyksiä ja pyllistelyä. Katrix sukii pitkiä mustia hiuksiaan ja asettuu jälleen pilarin viereen, nyt selkä sitä vasten. Liikenteen ääni kuuluu voimakkaana, sillä suuri, vilkas autotie kohisee vain parinkymmenen metrin päässä. Kuvaaja ”nuolee” Katrixin vartaloa alhaalta ylös hyvin läheltä. Katrix nostaa sormensa huulilleen hiljaisuuden merkiksi ja hymyilee. Kuvaajan varjo häilähtelee jälleen valkoisen pilarin pinnalla. Katrix lähtee kävelemään, pysähtyy ja tekee syviä kumarruksia sivellen jalkojaan, mikä saa lateksin natisemaan voimakkaasti naukuen. Sitten hän kyykistyy, mikä innostaa kuvaajan tulemaan aivan lähelle ja kuvaamaan Katrixia ylhäältä käsin. Katrix nousee kuitenkin nopeasti ylös ja lähtee astelemaan eteenpäin.
Yhtäkkiä, kohdassa 4’34” Katrix kääntyy ja puhuttelee kuvaajaa ”bitchiksi” eli nartuksi. ”You can only lick this” (voit ainoastaan nuolla tämän), hän toteaa ja sylkäisee eteensä. Sitten hän jatkaa kävelyään selin kuvaajaan. Vielä viimeiset pysähdykset ja läpsäytykset takapuolelle, pieni kävely kohti autotietä ja pysähdys, jonka aikana kuvaaja zuumaa jälleen jaloista ylös. Katrix jää seisomaan jalat haara-asennossa sivuprofiilissa ja kuvaaja zuumaa hänestä etäälle ja lopulta sivulle, kokonaan pois. Video päättyy siihen, että ääni ja kuva vain katkeavat äkillisesti.
Katrix-latex leggins Public Walking Hot –video on dominoivan naisen ja häntä palvovan, alistuvan kuvaajan vuorovaikutuksen kyllästämä. Katrix elehtii diivamaisesti halliten tapahtumien kulkua ja samalla myös kamera-ajoja. Videon ladanneesta profiilista CaliforniaLatex käy ilmi, että kyseessä on pariskunta, joka pitää ”rajusta pornosta”. Profiilitekstissä mainitaan myös, että naisella on kahden millilitran kokoiset hualyroni-huulet, ja tavoitteena on kerätä rahaa vielä suurempiin huuliin. Pariskunta kertoo tavoittelevansa ”parempaa ja parempaa” sekä ”ammattimaisempaa pornoa.” Profiiliin ladatuilla videoilla mies on usein alistuva osapuoli, jota nimitetään orjaksi (engl. slave). On todennäköistä, että hän on myös katsomani videon kuvaaja.
Katrixin ja kuvaajan roolileikki luo videoon yhtä aikaa jännitteisen ja tuttavallisen tunnelman, jonka pääteema on lateksidommen itsevarma lateksivartalon esittely ja vartalon kamerankatseella todennettu ihailu. Urbaani liikennekohina on videon hallitsevin ääni, mutta sen päällä narahtelevat lateksin äänet muistuttavat kouriintuntuvasti videon ekshibitionistisesta väännöstä, lateksipukeutumisen julkisen esittelyn kutkuttavuudesta.
Videon kuvaustyyli viittaa suunnittelemattomuuteen ja improvisaatioon. Kuvaaja seuraa Katrixin kävelyä ja pysähtelyä, ja muutaman kerran toistuvat, jaloista ylöspäin kohoavat kamera-ajot ovat kuin hetkittäin sallitun läheisyyden innoittamaa, lateksiin pukeutuneen Katrixin kiihottunutta haistelua. Liikkuva käsivarakuvaus tuottaa videoon dynaamisen todentunnun: katsoja tuntee kävelevänsä autiolla kadulla Katrixin perässä ja ahmivansa lateksinäkymää jatkuvassa lähestymisen ja etäällemenon liikkeessä. Katrixin pari kertaa toistuva sormen heristely ja hiljaisuuteen käskevä ele luo videoon puhumisen mahdollisuuden, pakotettua äänettömyyttä sisältävän äänellisen elementin. Siitä muodostuu videoon ylimääräinen hiljainen ääniraita, Katrixin harjoittaman kurin ja dominoinnin taktiilis-audiovisuaalinen kerros. Katrixin läpsinnät takapuolelleen ovat kuin ei-sanallisia käskyjä: alistu! tottele! ihaile! Puhuminen korvataan erilaisilla eleillä ja itsen koskemisen tavoilla.
Katrix-latex leggins Public Walking Hot –video sisältää amatöörifetissipornolle tyypillistä, yhtä aikaa kuvaustilanteen sisä- ja ulkopuolille kurottavaa toimintaa. Ensinnäkin se on mitä ilmeisimmin tekijöiden itselleen tallentamaa materiaalia, omien fetissien ja himojen mediatisoitunutta koskettelua. Samalla se on myös katsojille, vastaavista asioista kiinnostuneille henkilöille suunnattua esitystä. Katrixin ja kuvaajan dominoiva/alistuva -asetelma sähköistää heidän välisen kommunikaationsa, mutta toimii hyvin myös sellaiselle katsojalle, joka kaipaa lateksidommen käskytystä ja kiusoittelua. Tässä kaksisuuntaisessa toiminnallisuudessa juuri äänet – ja tarkoin säädelty puhumattomuus – muodostavat keskeisen kommunikaation ja hallinnan tavan. Liikennekohinan seassa nariseva lateksi ja terävinä kimmahtelevat läpsäytysäänet pitävät katsoja/kokijan tiiviisti yksityisen ja julkisen välimaastoa tunnustelevassa jännitteessä. Se, että Katrix pitää lateksipukunsa koko ajan äänessä sivelemällä sitä, muodostaa erityisen fetisistisen, arjesta irroittavan äänikommentaarin arkisten liikenneäänien rinnalle. Puhumattomuus korostaa lateksin subjektiutta, ja samalla Katrixin omaa esineellistämisen prosessia. Esineet eivät puhu, mutta niiden materiaalit värähtelevät ja ääntelevät.
Katsomissani amatöörifetissipornovideoissa ei ole mielestäni kyse niinkään seksin tai sen liepeiden todistamisesta, vaan ennen muuta monisyisestä omien – ja samalla kenties toisten – fetissien ja himojen tarkastelusta ja tulkinnasta. Kuvaustilanteiden, kamerakulmien sekä tahallisten ja tahattomien äänielementtien valinnat ovat aina jo tulkintaa seksistä ja samalla sen ”autenttisesta” esillepanosta. Videoilla vihjaillaan mahdollisuudesta seksiin, mutta esimerkiksi genitaalikeskeinen tapahtuminen jätetään tarkoituksella kuvaston ulkopuolelle, katsoja/kokijan lihamielikuvituksen varaan. Fetisistinen tulkinta seksistä mahdollisuutena avaa myös artikkelini otsikkoa ”läheltä äänitetyn lihan litinän lumo”: lateksin litinä on lihan litinää, sillä tiukasti istuvassa lateksipuvussa kuuluu hiostunut iho, siihen etsautunut lateksi.
Tutkimusaiheena amatööripornon äänet kurottavat pornon moniaistisuuden ja fantasmaattisuuden moninaisia tulkintoja kohti. Mielestäni äänet ovat amatööripornossa tärkeitä oman (ja muiden) himon tutkimisen kohteita, sillä kuvien tapaan äänillä on paljon kulttuurisia ja sosiaalisia merkityksiä, mutta niillä ei ole mitään kuulumatonta selkäpuolta, takapuolta. Äänet soivat aina paljaina ja kokonaisina – myös silloin kun niitä on editoitu – joten ne uuttavat ilmaan jatkuvasti omia vaihtelevia todellisuuksiaan. Amatööripornon muokkaamaton ja rosoinen äänenlaatu häiritsee, joskus suorastaan pirstoo pornoon sisältyvää esittävyyttä ja representaatiota. Särähtävä ääni tuottaa myös kuvaan särön, oudon repeämän. Kulttuurinen äänentutkimus voi tuoda amatööripornon tutkimukseen media- ja elokuvatutkimuksesta poikkeavia painotuksia ja kuulokulmia, joissa tarkastellaan musiikki/ääni -jaon asemasta minkä tahansa pornossa kuuluvan risahduksen tai kahahduksen lihallis-kulttuurisia merkityksiä. Tällöin voidaan tutkia myös äänen taktiilisuuden, koskettamisen kyvyn sekä amatööripornon autenttisuuden ideaalin ja sen äänimedioitumisten välistä suhdetta.
Teksti: Taina Saarikivi
Kuvat: Kira Leskinen
Lähteet
Videot:
https://www.pornhub.com/view_video.php?viewkey=65d61312e0884
https://www.pornhub.com/view_video.php?viewkey=ph62c0d2f20af61
Kirjallisuus:
Abrantes, Eduardo. 2019. Interpenetration of Vibrating Treshholds. Eroticism, sound and sensorial intimacy. Sound Effects. An Interdisciplinary Journal of Sound and Sound Experience. Vol. 8. Nro 1. 2019.
Arvio, Jussi. 2018. Tietoa: Dolby Atmos. Hifimaailma 22.4.2018. https://www.hifimaailma.fi/artikkeli/tietoa-dolby-atmos-6.108.22938.5daf5971ae (tarkistettu 2.4.2024)
Balazs, Bela. 2002. Theory of the Film: Sound. http://kabul-reconstructions.net/mariam/teaching/Balazs_Sound.pdf
Beck, Jay & Gradeja, Tony (toim.) 2023. Lowering the Boom: Critical Studies in Film Sound. Illinois: University of Illinois.
DeVoss, Dànielle. 2002. Women’s porn sites – spaces of fissure and eruption or “I’m a little bit of everything”. Sexuality & Culture, Vol. 6, 2022. 75-94.
Feld, Steven & Panayotis Panopoulos. 2015. Athens Conversation: On Ethnographic
Listening and Comparative Acoustemologies. http://www.stevenfeld.net/interviews/ (tarkistettu 5.4.2024)
Järviluoma, Helmi & Uimonen, Heikki. 2023. Vanhenevien kansalaisten äänimuistot radion keskusteluohjelmissa. Musiikki, Vol. 53, Nro 3 (2023).
Kangasvuo, Jenni. 2015. Pornosta – kiihottamatta. SQS. Suomen Queer-seuran tutkimuksen lehti 1–2/2015
Morris, Paul & Paasonen, Susanna. 2014. Coming to Mind: Pornography and the Mediation of Intensity. Teoksessa The Oxford Handbook of Sound and Image in Digital Media, toim. Amy Herzog, John Richardson & Carol Vernallis, 551-562. New York: Oxford University Press.
Paasonen, Susanna. 2011. Carnal Resonance: Affect and Online Pornography. Cambridge, MA: Mit Press.
Paasonen, Susanna. 2015. Pornosta. Turku: Eetos
Celebrating 10 Years Of Porn… and Data!, Pornhub, 2019, https://www.pornhub.com/insights/10-years (tarkistettu 3.4.2024)
Pinch, Trevor & Bijsterveld, Karin. 2012. Perspectives. Teoksessa Pinch, T.J., & Bijsterveld, K. (toim.) The Oxford Handbook of Sound Studies (s. 298–319). New York: Oxford University Press.
Ruoff, Jeffrey. 1992. Conventions of Sound in Documentary, Cinema Journal, 32:3 (1993), 27.
Steingo, Gavin & Sykes, Jim. 2019. Remapping Sound Studides. Arizona: Duke University Press.
Sterne, Jonathan. 2003. The Audible Past: cultural origins of sound reproduction. Durham: Duke University Press.
Smith, Jeff. 2013. The Sound of Intensified Continuity. Teoksessa The Oxford Handbook of New Audiovisual Aesthetics. Toim. John Richardson, Claudia Gorbman & Carol Vernalis. Oxford: Oxford University Press.
Takala, Päivi. 2014. Äänen tunto. Elokuvaäänen kokemuksellisuudesta. Helsinki: Aalto Arts Books.
Viitteet
[1] Bijsterveld ja Pinch (toim.) 2012, 4.
[2] Hekanaho 2007.
[3] Ks. esim. Kangasvuo 2015, 1; Paasonen 2015.
[4] Ks. esim. Kytö 2003, 15 ja Sterne 2012, 3.
[5] Esim. Pinch & Bijsterveld 2004.
[6] Ks. esim. Feld ja Panopoulos 2015, ks. myös Järviluoma & Uimonen 2023.
[7] Williams 2004; Paasonen 2015; 2024; ks. myös Kangasvuo 2015.
[8] Messina 2006.
[9] Kangasvuo 2015, 2.
[10] Ks. esim. Berg 2020, 5.
[11] Mts., 6.
[12] Engl. masturbatory trance, ks. Morris & Paasonen 2014.
[13] Ks. Berg 2020, 25.
[14] Ks. esim. Paasonen 2011; Williams 2004.
[15] Balasz 2002.
[16] Takala 2014, 45.
[17] Ks. esim. Silverman 1988; Richardson 2013; Görne 2017; Chion 1982; 1990.
[18] Ks. Beck & Gradeja 2023, 3.
[19] Takala 2014, 144.
[20] Ks. esim. naisten pornosivustoista identiteettiprojekteina, Devoss 2002.
[21] Ruoff 1992.
[22] Ks. Jussi Arvion haastattelussa Finnkino Oy:n tekninen päällikkö Ari Saarinen 2018 https://www.hifimaailma.fi/artikkeli/tietoa-dolby-atmos-6.108.22938.5daf5971ae
[23] Ks. Smith 2013, 338.
[24] Vrt. Takala 2014.
[25] Ks. visuaalisesta autenttisuuden esittämisestä amatööripornossa esim. Stardust 2019.
[26] Ruoff 1992.
[27] Ks. Saarikivi 2024.