Ajatukseni ääneen keskittyvästä Mustekala-teemanumerosta nousi alkujaan kahdesta havainnosta: kuvataiteen puitteissa törmää yhä todennäköisemmin äänielementteihin, ja esittävissä taiteissa äänisuunnittelu tapahtuu aiempaa useammin teknisen suorittamisen sijaan taiteellisena osallistumisena. Näihin ilmiöihin pureutuvaa kirjoittamista ja keskustelua ei ole näkynyt samassa suhteessa, joten kattavasti ääntä eri taiteissa valaiseva teemanumero alkoi tuntua tarkoituksenmukaiselta.
Lisäksi ääni on muodostunut 2000-luvulla laajemminkin kulttuurisesti keskeisemmäksi elementiksi. Viime vuosikymmenellä alettiin puhua ”audion noususta”, jolla tarkoitettiin esimerkiksi podcastien ja äänikirjojen kasvavaa merkitystä sekä ASMR-tuotteita, joita kuunnellaan rauhoittumis- ja aistinautintotarkoituksissa, mutta myös esimerkiksi läheisyyden puutteen ja yksinäisyyden lievittämiseen. Edelleen äänet ovat ratkaiseva viestinnällinen, dramaturginen ja esteettinen osa digitaalisia videoita, jotka ovat datayhteyksien nopeutumisen sekä Instagramin ja Tiktokin kaltaisten palveluiden myötä kasvaneet osaksi nykyajan populaarikulttuurin keskushermostoa, ja joiden kuluttaminen muodostaa suurimman yksittäisen siivun internetin dataliikenteestä.
Oma tuntumani on, että ääntä ylipäätään sanallistetaan verrattain vähän suhteessa siihen, miten paljon se meihin vaikuttaa. Vaikutus pätee niinkin perustasolla kuin siinä, että kohdussa kuulo kehittyy aisteista ensimmäisenä, neljän ja puolen kuukauden kohdalla. Varhaisimmat aistimuksemme ovat absoluuttisia ääniä vailla lähdettä, ja vasta synnyttyämme ja silmät avattuamme opimme ajattelemaan, että niille pitäisi olla syy näkyvässä ja/tai tuntuvassa maailmassa. Muusikko ja tietokirjailija David Toop otaksuu, että tästä syystä ”äänet, joiden lähdettä emme osaa paikantaa, palauttavat meidät aina jollain esitietoisella tasolla syntymää edeltävään tilaamme, mutta tietoisuuden mukanaan tuomalla ahdistuksella siitä, että äänillä pitäisi olla syy. Jos syytä ei ole, tarpeemme on keksiä sellainen.”[1] Arkisista ilmiöistä naapurin metelöinti voi olla tällaisen epätietoisuuden vuoksi erityisen turhauttavaa: mitä se siellä oikein säätää, varmasti jotain tyhmää!
Kuitenkin myös ihanimmissa äänikokemuksissamme on usein jotain immateriaalista, tuntu siitä, että ääni kohoaa itsenäiseksi voimaksi jonnekin lähteensä yläpuolelle. Toisaalta, kuten tässä numerossa käy ilmi, juuri äänen materiaalinen lähde ja luonne voivat muodostua ratkaisevan tärkeiksi osiksi äänen kokemista ja saada sen esimerkiksi muistuttamaan kosketusta. Miksipä ei väittää vielä, että monia äänikokemuksia luonnehtii myös eräänlainen itseään ruokkiva häilyntä näiden välillä, hengen ja materian upottavan asettumaton yhteys.
*
Päädyin lopulta koostamaan tätä teemanumeroa ajatuksella, että siinä huomioitaisiin niin äänen perusominaisuuksia, tutkimista, kulttuurista vaikutusta kuin taiteellisia sovelluksia. Näitä numeron viisi tekstiä luotaavat eri tavoin.
Kulttuuritoimittaja ja muusikko Tove Djupsjöbacka haastatteli numeroon Timo Tuhkasta, joka on tehnyt äänitaiteen ja kokeellisen musiikin lisäksi tutkimusta, joka pureutuu kosketuksen rooliin musiikissa. Tuhkanen puhuu haastattelussa muun muassa uusista keraamisista ääniveistoksistaan ja nostaa esiin sen, että äänitaide putoaa institutionaalisesti monin tavoin musiikin ja kuvataiteen väliin. Pitäisikö Suomeenkin alkaa aktiivisesti ajaa enemmän äänitaiteen ehdoilla rakennettuja näyttelytiloja, korvausmalleja ja muita rakenteita?
Taiteen tutkija ja vapaa kirjoittaja Sini Mononen puolestaan jututti äänisuunnittelija Anne Tolkkista. Teksti keskittyy kokeellisen elokuvan äänisuunnitteluun ja erityisesti Sini Pelkin uusimman elokuvan Present äänimaailmaan, joka on Pelkin ja Tolkkisen pitkän yhteistyön uusin hedelmä. Haastattelussa aukeaa esimerkiksi näkökulmia siihen, miten abstraktit äänet herättävät ihmisissä hyvin erilaisia mielikuvia; millä tavoin valtavirtaisen narratiivisen elokuvan ja kokeellisen elokuvan äänisuunnittelu eroavat toisistaan; ja millaisia ääneen liittyviä työnkuvia erilaisiin tuotantoihin liittyy.
Vapaa toimittaja, dokumentaristi ja kriitikko Sampsa Oinaala kertoo esseessään suhteestaan radioon ensin muuttuvien mieltymysten ja vaihtuvien asemien kuuntelijana, sitten radioteosten tekijänä ja lopulta kriitikkona. Henkilökohtainen teksti on pulahdus siihen, miten omat viehtymykset ja luova työ sekä toisaalta median ja kulttuurin muutokset ovat vaikuttaneet radio- ja podcastkriitikon ammattikuvaan, jota Oinaala toistaiseksi viimeisenä Suomessa ehti edustaa.
Turun yliopistossa toimiva kulttuurisen äänentutkimuksen dosentti ja äänitaiteilija Taina Saarikivi esittelee artikkelissaan omaa tutkimusalaansa ja havainnollistaa sen työkaluja erittelemällä amatööripornon ääniraitoja. Hän keskittyy kahteen fetissigenren videoon, joissa äänellä on merkittävä rooli tekstuurien, rytmien ja lihallisen konkretian välittämisessä sekä täten esiintyjää ja kokijaa lähentävänä tekijänä. Itsenäisesti tuotetun pornon äänten hiomattomuus ei ole puute, päinvastoin: ”Paljaat lihan äänet, ja etenkin niiden muokkaamaton ja rohiseva äänenlaatu muodostuu tässä kontaktissa keskeiseksi ’totuudellisuuden’ ja autenttisuuden merkitsijäksi.”
Omassa esseessäni käsittelen rapia ja hiphopia äänellisinä kulttuureina ja ilmiöinä pikemmin kuin teksteinä ja musiikkina. Pureudun tästä näkökulmasta ennen kaikkea hiphopin ja rappaamisen historiaan, mutta tukeudun myös henkilökohtaisiin kokemuksiini ja havainnollistan esimerkiksi samplaamisen käytäntöä vertailemalla sitä teknisiltä yksityiskohdiltaan joihinkin äänitaiteen piirteisiin.
Numeron visuaalisesta puolesta vastaa taiteilija Kira Leskinen, jolta valittiin mukaan joukko skannereilla ja paperikollaasitekniikalla toteutettuja teoksia, minkä lisäksi hän teki komissioituna numeron pääkuvana nähtävän Keltenem-teoksen. Teoskuvat eivät toimi perinteisessä mielessä tekstien kuvituksena vaan elävät itsenäisempää elämää niiden rinnalla. Kuvat, joiden nimet kalskahtavat onomatopoeettisilta, syventävät ja kommentoivat numeron tekstejä yhdistäviä, ääneen liittyviä juonteita, kuten kokemuksia tekstuureista ja rytmeistä, tunnelmista ja mielikuvista, syvyydestä, resonansseista, mittakaavasta, väreistä ja intensiteeteistä. Niiden katseluun voi liittää myös tekoprosessiin liittyviä ääniä, sellujalosteiden suhinoita sekä skannerin väninöitä ja ruksahduksia. Kiitän kriitikko Jane Vuorista, jolla oli ratkaiseva merkitys Leskisen töiden löytämisessä numeroon. Mustekalan puolesta lausun kiitokset Grafia ry:lle, jonka tuella numeron kuvitukset on kustannettu. Lisäksi kiitän Taiteen edistämiskeskusta oman työskentelyni tukemisesta.
Teksti: Petteri Enroth
Kuva: Kira Leskinen
Viite
[1] David Toop, Sinister Resonance: The Mediumship of the Listener (New York: Continuum 2010), s. ix.