Kun olin lapsi, autossamme ei koskaan ollut radio päällä. Minä olin radio. Heti, kun Lada nytkähti liikkeelle, aloin tuutata takapenkiltä omatekoisia improvisoituja biisejä ja niiden väliin juontoja ja keksittyjä tai jostain matkittuja mainoksia.
Olin jo melkein teini-ikäinen, kun äiti joutui laittamaan autoradion päälle. Minun radioni vaikeni.
Ensikokemukseni radiosta saattoi tulla mummolasta, jossa vietin paljon aikaa. Sunnuntaiaamun radiojumalanpalvelus oli mummolle niin tärkeä, että maailma olisi järkkynyt, jos se olisi jäänyt väliin.
Elettiin kahden yleisradiokanavan valtakautta. Mutta tuli sieltä sentään muutakin kuin Sanaa. Kun sukulaiset kahvittelivat sunnuntaisin mummolassa, taustalla soi Nuorten sävellahja. Nykyään kauhistellaan lähetysvirtaradioiden soittolistojen lyhyyttä ja eräiden biisien voimasoittoja. Mutta itselläni on mielikuva, että jo neljä vuosikymmentä sitten Säviksessä soi joka ikisenä viikonloppuna Popedan Sukset. Taisi olla aika iso hitti…
Itsellänikin oli viikoittainen vakkarikuunneltava, Lasten puhelintoivekonsertti. Siitä tuli niin rakas, että kuuntelin ohjelmaa silloin tällöin vielä aikuisenakin, kunnes tämä radioinstituutio lakkautettiin vuonna 2011. Viimeinen lähetys 10. joulukuuta 2011 piti tietenkin kuunnella.
Konsertin jälkeen lähetetyt lastenkuunnelmat olivat ensikosketukseni audiodraamaan.
Lapsuuteni ja nuoruuteni oli radion kannalta kiinnostavaa aikaa. Ensin murtui Ylen monopoli, kun kaupalliset paikallisradiot hyökkäsivät eetteriin vuonna 1985. Kohta jo meidänkin keittiössämme Helsingissä ikivanhan matkaradion viritin tavoitti Radio Cityn taajuuden.
Juontajat eivät pönöttäneet. Tuntui, kuin he olisivat puhuneet minulle. Ja he soittivat hyvää musaa. Musiikillinen yleissivistykseni alkoi laventua lastenlauluista ja Popedasta.
Kun ala-asteella opettaja kyseli, luemmeko jotain sanomalehdestä, vastasin lukevani sarjakuvat ja Radio Cityn ohjelmatiedot. Luokkakavereita taisi vähän naurattaa.
Sitten tuli Ylen vastaisku, Radiomafia. Vuosi oli 1990, olin 11-vuotias. Kohta olin niin myyty, että sähköttömällä mökillä käydessämme istuskelin välillä itsekseni autossa kuuntelemassa radiota.
Erityisesti minuun kolahtivat huumoriohjelmat. Arvelen, että Alivaltiosihteerin kielellisellä nokkeluudella on ollut vaikutusta myös kehittymiseeni kirjoittajana. Gösta Sundqvistin ääriepäkorrekteissa reportaasiparodioissa minua eivät viehättäneet pilluvitsit, vaan toden ja tilanteen tuntu. Vaikka touhu oli täyttä fiktiota, jokin maaginen läsnäolo siinä oli.
Lastenkuunnelmien jälkeen sketsi- ja huumoriohjelmat olivat seuraava kokemukseni audiodraamasta. Radiomafiasta tuli myös se ensimmäinen kuunnelmakokemukseni, joka todella iski tajuntaani. Se oli Douglas Adamsin kirjoittama ja Lars Svedbergin ohjaama Linnunradan käsikirja liftareille. Silloin aloin tajuta, miten dramaturgiaa voi luoda äänillä ja musiikilla.
Nostalgialla on tapana kullata muistot. Kun tarkemmin miettii, huomattava osa Radiomafiasta oli kauheaa kuraa. Tylsää musiikkia, jonninjoutavaa jauhamista, piinaavia puhelinkontaktiohjelmia…
Mutta oli Radiomafia myös ainutlaatuinen. Varsinkin sen alkuvuosina yhdistyivät nuorten tekijöiden innokas luovuus ja riittävä budjetti. Tuloksena olivat esimerkiksi dramatisoidut historiasarjat Radio Radikal, Aikakausradio, Hiski Salomäen jälkeenjääneet nauhat, Pop-Korni ja Keltaisen lehdistön historia. Mitään sellaista ei olisi voinut tehdä koskaan aiemmin – eikä koskaan sen jälkeen. Musiikin erikoisohjelmia riitti joka lähtöön, kulttuurijournalismia tehtiin tuoreella otteella.
Radiomafia alkoi tylsistyä 90-luvun puolivälin jälkeen. Muutenkin aloin kyllästyä kuuntelemaan aina samaa.
Myöhäisteini-iässä vanhenin radionkuuntelijana vuosikymmeniä muutamassa vuodessa. En pidä radiokanavien ikäprofiloinneista, mutta karkeasti voi sanoa, että tuolloin (vielä selvemmin kuin nyt) Ylen kanavista Radiomafiaa kuuntelivat nuoret, Radio Suomea keski-ikäiset ja Radio Ylen Ykköstä (nyk. Yle Radio 1) vanhat.
Ensin siirryin kuuntelemaan Radio Suomea. Alle parikymppisenä olinkin sitten jo vakiintunut Ylen Ykkösen kuuntelijaksi – siis sinne mummon jumalanpalvelusten kanavalle.
Itseäni eivät kiinnostaneet kirkonmenot, ei liioin myöskään klassinen musiikki. Aloin ahmia kulttuuri- ja keskusteluohjelmia. Radiosta tuli myös pitkiä kuunnelmia, dokumentteja ja featureohjelmia. En jaksanut keskittyä kunnolla, mutta ajattelin, että tällainen sisältö varmaan on tosi mageeta – kun vain malttaisi pysähtyä ja istua alas.
Sopiva hetki tuli mökillä joskus vuosituhannen alkuvuosina. Radioateljee esitti Juha Seppälän radiofeaturen Ruma ankanpoikanen. Siinä kehyskertomuksena oli Eugen Schaumanin tarina, johon limittyi fragmentteja palestiinalaisten vapaustaistelusta ja eläinaktivistien suorasta toiminnasta.
Mielivaltaiselta tuntuvien elementtien törmäyttäminen loi voimakkaita assosiaatioita terrorismista. Se oli esseismiä parhaimmillaan – ei valmiiksi pureskeltua totuutta, vaan tuulta oman ajattelun siipien alle.
Se oli menoa. Nyt keskityin. Ahmin kuunnelmat, featuret ja dokumentit. Lopulta nautin myös äänitaiteesta – radiokerronnan haasteellisimmasta muodosta.
Aloin tajuta, mitä tarkoittaa radiofonia. Ymmärsin, ettei kaikkea tarvitse sanoa, vaan voimakkaita tunnelmia ja mielikuvia voi luoda äänillä ja musiikilla. Niistä ja puhesisällöstä muodostui kokonaisuus, joka oli kuin sävellys ja kaunokirjallinen elämys yhtä aikaa. Koska siitä puuttui kuva, mielikuvitukselle jäi reilusti tilaa luoda se.
Seuraavaksi piti jo tietenkin kokeilla itse. ”Jos tekisit aluksi vaikka kymmenminuuttisen”, Ylen radiodokumenttituottaja Hannu Karisto evästi minua. Johdonmukaisena vastauksena tähän äänitin ja käsikirjoitin 50-minuuttisen dokumentin Nuori kylä, jonka sain innollani ja itsevarmuudellani rusikoitua tuotantoon.
Vuonna 2005 kantaesitetty, perseelleen äänitetty teos tavoitti jotain sellaista aitoutta, jota en ehkä koskaan myöhemmin ole enää saavuttanut. Sen jälkeen radioteoksia on tullut tehtyä melkein parikymmentä.
Joskus 90-luvulla huomasin, että Helsingin Sanomissa myös kirjoitetaan radio-ohjelmista kritiikkejä. Lueskelin satunnaisesti Matti Ripatin ja Jukka Kajavan arvioita. Välillä olin heidän kanssaan eri mieltä. Se oli kiehtovaa.
Vuonna 2007 haastattelin Ripattia. Jutun työotsikkona oli ”Viimeinen radiokriitikko”. Lopullisessa jutussa tätä otsikkoa ei ollut, sillä se laajeni useamman haastateltavan radiokulttuurikatsaukseksi (Vain kuva puuttuu, Seura 4/08, 25.1.2008).
Jossain vaiheessa huomasin, että aivoni olivat alkaneet kirjoittaa kritiikkejä kuulemistani kiinnostavista radioteoksista ja -ohjelmista. Päässäni muhi ajatuksia, jotka halusivat päästä ulos.
Tavatessani HS:n kulttuuritoimituksen silloisen esimiehen Saska Saarikosken heitin ohimennen, että jos radiokriitikon paikka joskus vapautuu, olen käytettävissä. Ajattelin, että pohjustan mahdollisuuteni, jos töitä sattuisi tulemaan vaikka muutaman vuoden päästä. Kohta Saarikoski kysyikin, voisinko aloittaa työt parin kuukauden päästä.
Oli totuuden hetki. Nyt minun pitikin yht´äkkiä olla totuuden torvi ja jumalan ääni. Riittikö osaaminen? Riittikö pokka?
No, tekemällä kai oppii. Hyppäsin liikkuvaan junaan ja yritin pysyä kyydissä. Nopeasti tajusin, ettei minun tarvitse tietää kaikkea. Minun näkemykseni on minun näkemykseni, ja nykyaikaisessa kritiikissä se riittää hyvin, kunhan faktat ja perustelut ovat kohdillaan.
Aloin kirjoittaa tietoisen tulkinnanvaraisesti. Halusin antaa tilaa ja vastuuta lukijalle. Osaa yleisöstä se ärsytti, osa piti siitä.
Taustani narratiivisena reportaasikirjoittajana vaikutti varsinkin otsikointiini. Silloin, kun otsikot sai vielä vapaasti muotoilla, kynästäni ei syntynyt klikkiotsikoita, vaan jotain ihan muuta.
Leipäteksteissä halusin leikkiä. Halusin ampua itseni alas jalustalta. Ironisuus aiheutti välillä myös väärinkäsityksiä ja tulkintoja, joita en itse osannut odottaa.
Aloittaessani kriitikkona vuonna 2009 radio oli varsin erilainen kuin aiempina vuosikymmeninä. Paikallisradio oli lähes kadonnut. Tilalla oli valtakunnallisia ja osavaltakunnallisia mainoskanavia, joiden omistus liukui vauhdilla Suomen ulkopuolelle.
Valtaosaa radiosta hallitsi lähetysvirta, eli ajattelu, jossa koko kanavan sisältö profiloidaan tarkasti tavoiteltavan yleisön mukaiseksi. Musiikki tuli soittolistalta, jonka laatimisessa ensimmäiseksi karsittiin pois kappaleet, jotka saivat jonkun vaihtamaan kanavaa. Juontajat eivät olleet enää musiikkijournalisteja, vaan viihdyttäjiä, jotka ottivat vaikutteita stand up -komiikasta.
Samaan aikaan radiotyyppiset audiosisällöt murtautuivat ulos radiosta. Podcastit alkoivat nostaa päätään. Nettiin alkoi ilmestyä äänituotantoja, joita ei koskaan esitetty lineaarisessa radiossa.
Halusin tämän kaiken kritiikkiin mukaan. Ajattelin, että radiokritiikki ei voi olla pelkkää taidekritiikkiä – silloin se marginalisoisi itsensä. Piti ottaa huomioon erilaiset tavat kuluttaa audiota. Ja piti ottaa huomioon kaikki sisällöt. Ei vain taidekritiikkiä, vaan media- ja populaarikulttuurikritiikkiä.
Kuvaavaa on, että ensimmäisen arvioni HS:iin kirjoitin 16. marraskuuta 2009 Juha Vuorisen kuunnelmasta Kaksipäisen vekaran varjossa. Se oli Ylen ensimmäisiä kuunnelmatuotantoja, joka julkaistiin vain verkossa, ei perinteisessä radiossa.
Aloin käsitellä kritiikeissäni myös lähetysvirtaa. Loputtomasti siihen ei voinut keksiä uusia tulokulmia, mutta jotain kuitenkin.
Kritiikin ytimessä oli tietenkin edelleen radiofoninen taide. Pyrin siihen, että kaikki uutuuskuunnelmat sekä suurin osa radiodokumenteista ja -featureista saataisiin arvosteltua.
Ilmeisesti tein jotakin oikein, sillä kriitikonurani alkuvuosina radio- ja audiokritiikin määrä lisääntyi HS:ssa. Myös palautetta tuli niin ohjelmien tekijöiltä kuin kuuntelijoiltakin.
Vuosia myöhemmin kuulin, että joku radiotaiteen tekijä oli aamuyöllä seisonut postilaatikollaan odottamassa Hesaria. Kaikesta epävarmuudestani huolimatta sanoillani oli kai jotain merkitystä.
Mutta ei vain radio ollut murroksessa. Muutoksessa oli koko media.
Näin jälkikäteen ajateltuna tuntuu uskomattomalta, että kun aloitin kriitikkona, kotonani Pohjois-Karjalan syrjäkylällä älypuhelinta ei olisi voinut käyttää. 3G-verkko sinne tuli muistaakseni vasta vuonna 2011. Oma nettiyhteyteni oli niin hidas, että sain Yleltä ennakkokuunneltavia ohjelmia aluksi postitse cd-levyinä. Nykyään se taas ei onnistuisi, kun posti ei enää kulje päivittäin.
Omassa työssäni uutisjournalismin digitalisaatio näkyi varmaan ensimmäiseksi otsikoinnissa. Siihen alkoi tulla sääntöjä, jotta otsikot toimisivat myös verkossa. Jossain vaiheessa verkko-otsikot irtautuivat omaksi todellisuudekseen.
Sitten radio- ja audioarviot alkoivat vähentyä. Kymmenessä vuodessa HS:n tuotepaletti oli kääntynyt päälaelleen. Painettu lehti oli nyt sivutuote, kärki oli netissä. Ja siellä toimi se armoton leikkuri, joka on koitunut lähes kaiken marginaalisemman kulttuurijournalismin kohtaloksi.
Kun utelin, miksi juttupaikat vähenevät, vastaus oli kaunistelematon: ei tule tarpeeksi klikkauksia. Tunsin ihmisiä, jotka leikkelivät paperilehdestä juttujani talteen, mutta heitä ei voinut mitata samalla tavalla, kuin etusormen liikkeitä hiirellä tai kosketysnäytöllä.
En ole koskaan ollut sosiaalisessa mediassa. En ole myöskään kokenut sen haitanneen työtäni mitenkään. Mutta radio- ja audiokritiikin kohtalon kannalta asialla ehkä oli sittenkin merkitystä.
Laura Saarikosken allekirjoittama sähköposti tuli maaliskuussa 2023. Siinä kerrottiin, että HS:n TV & Radio -toimitus lakkautetaan. Myöhemmin kerrottiin, että kyseinen kritiikkisivu tuotettaisiin vastedes Ilta-Sanomissa. Siellä ei ollut kiinnostusta jatkaa radiokritiikin säännöllistä julkaisemista.
Kolmentoista ja puolen vuoden jälkeen työni kriitikkona loppui yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Toukokuun puolivälissä -23 hanskat löi tiskiin myös esimerkiksi kokenut elokuvakriitikko Martta Kaukonen, joka siirtyi päätoimiseksi kirjailijaksi. Myös moni muu toimituksen mittavasta vapaiden kriitikoiden joukosta luopui kriitikon työstään.
Lukijoilleen HS ei uudistuksesta kertonut mitään. Vielä viime kuukausina olen saanut viestejä seuraajiltani, jotka eivät tienneet, että olen saanut potkut.
Samaan aikaan radio ja nettiaudio tarvitsisivat kritiikkiä. Radion musiikkijournalismi alkaa olla katoava laji. Yle on karsinut rajusti toimitettuja musiikkiohjelmiaan, eikä ole huolehtinut genren jatkuvuudesta enää pitkään aikaan.
Kuunnelmaa, dokumenttia ja featurea tehdään vähemmän kuin koskaan. Myös niiden sisältö kaventuu. Kuunnelmailmaisu taantuu radiofonisesti ja dramaturgisesti. Vähät uudet dokumentit pursuavat sosiaalipornoa.
Podcasteista suuri osa on samaa hölinää, jota kuullaan lähetysvirtakanavilla biisien välissä. Äänisuunnittelusta voi mainita mitään vain harvojen podien kohdalla.
Mutta olkoon. Itse voin rauhassa linnoittautua kuuntelemaan Yle Radio 1:tä ja satunnaisesti Radio Helsinkiä. Siinäpä ne kiinnostavat radiokanavat Suomessa nykyään suunnilleen ovatkin.
Vuonna 2007 olin väärässä. Matti Ripatti ei ollut ”viimeinen radiokriitikko”. Minä se olin. Mutta toivottavasti en ole ikuisesti. Radiota on Suomessa voinut kuunnella jo yli vuosisadan ja Yleäkin lähes 98 vuotta. Radiosisältöjä lienee arvioitu lähes yhtä pitkään.
Ehkä joku jatkaisi vielä.
Teksti: Sampsa Oinaala
Kuva: Kira Leskinen