Timo Tuhkanen viihtyy kuvataiteen, äänitaiteen ja musiikin välimaastossa

Kuva: Kira Leskinen – Ivasna (2022)

Timo Tuhkanen tekee äänitaidetta. Timo Tuhkanen säveltää ja musisoi. Timo Tuhkanen rakentaa mikrotonaalisia kitaroita. Timo Tuhkanen tekee savitöitä. Timo Tuhkanen pyörittää monitaiteen valtionpalkinnon saanutta Myymälä2-galleriaa Helsingissä.

– Olen taiteilija, ja minulla on väitöskirja musiikista, Timo Tuhkanen vastaa hymyillen, kun kyselen miten hän haluaa esitellä itsensä.

Esittely kiteyttää olennaisen, vaikka Tuhkasen toiminta on lähes hengästyttävän monipuolista.

– Olen mennyt sinne, missä on ollut töitä, ottanut mahdollisuuksia vastaan, tehnyt juttuja jotka kiinnostaa, hän toteaa.

Timo Tuhkanen on asunut Suomessa vuodesta 2010 vietettyään koko siihenastisen elämänsä ulkomailla. Tutuksi tulivat niin Oman, Jordania ja Palestiina, kuin myöhemmin Ranska, Englanti ja Italia.

– Lähetyslapsena olen monessa mielessä saanut etuoikeutetun kasvatuksen. Mutta olen muuttanut ja vaihtanut kaveripiirejä jatkuvasti, siksi olen tottunut tarttumaan mahdollisuuksiin siellä missä niitä on. Isäni on kotoisin pieneltä maatilalta ja sitä kauttakin olen oppinut, että jos haluaa asioita, niitä pitää vaan tehdä.

Kosketusta ja keramiikkaa

Lontoossa Timo Tuhkanen sai peruskoulutuksensa musiikista, ja hän on väitellyt Leedsin yliopistolta aiheenaan kosketuksen estetiikka musiikissa. Hän tutkii aihetta edelleen, tällä hetkellä Turun yliopistolla.

– Aihetta on aiemmin tutkittu hyvin vähän. Kun esiinnyt, ei ole oikein aikaa miettiä miltä se tuntuu ihollasi. Pitkään ei klassisen musiikin puolella oikein hyväksytty fyysisen kosketuksen tärkeyttä, kuinka se vaikuttaa siihen, miltä musiikki kuulostaa. Mutta esimerkiksi Stravinsky on kertonut miettineensä pianon ääressä sitä, miltä soitto tuntuu hänen käsissään, minkä kokoiset intervallit tuntuvat hyvältä.

Musiikki on Timo Tuhkaselle tärkeä aihepiiri myös muunlaista taidetta tehdessä. Esimerkkinä mainittakoon kuva- ja äänitaidetta yhdistävä The History of Music in Clay, joka koostuu 3D-printatuista vinyylinomaisista savikiekoista. Alkuvuodesta se oli esillä Helsingin Kohta-taidehallissa osana Speculative Sound -installaatiokokonaisuutta.

– Nämä levyt kommunikoivat jotain musiikista itsestään, mitä musiikki on. Tällaiset asiat ovat aina kiinnostaneet minua, Tuhkanen kertoo.

Kohta-näyttely oli sikäli Timo Tuhkaselle poikkeuksellinen tapahtuma, että hän esiintyi siinä ensimmäistä kertaa yksin studiotaitelijana. Installaation fyysiset esineet olivat keramiikkaa ja näkivät päivänvalon Eurooppalaisen keramiikkakeskuksen residenssissä Alankomaiden Oisterwijkissa.

– Olin rakentanut aiemmin soittimia savesta ja lähdin residenssiin sillä ajatuksella, että keramiikka ja ääni kiinnostaa.

Residenssioleskelun aikana kuitenkin kävi ilmi, että keramiikka on äänen kannalta vaikea aine, koska se hajoaa niin helposti.

– Jos tekee vaikka ison gongimaisen levyn ja tulee pienikin halkeama, niin halkeama estää äänen liikkeen eli ääni vain kuolee. Totta kai voi hyväksyä rikkoutumisen ja miettiä miten esinettä voidaan käyttää, mutta jos tavoittelee tiettyä soundia, keramiikka on vaikeaa.

– Työ voi myös olla rikki jo kun se tulee uunista. Ja yhden jutun rikoin kun se oli jo ripustettuna, löin pääni siihen ja se meni rikki.

Kuvassa teos, joka on osa Timo Tuhkasen The History of Music in Clay -teossarjaa. Kuvaaja: Jussi Tiainen.

Kuiluja taidemuotojen välillä

Savitöiden kanssa aikatauluttaminen on tarkkaa, Timo Tuhkanen kertoo.

– Kaikki keraamikot tietää, että savi elää omaa elämäänsä – ja itse sitten elät sen kanssa. Jos se kuivuu liian pitkään, et voi enää käyttää sitä, jos se on liian märkää, et voi enää käyttää sitä. Kaikille prosesseille, mitkä haluat savelle tehdä, on tiukka aikaikkuna, Tuhkanen toteaa, ja kokee, että juuri aikaikkunassa toimiminen tavallaan muistuttaa musiikin tekemistä.

Keramiikkaa näkee Tuhkasen mukaan aika vähän Suomen nykytaidekentällä. Käsityön ja kuvataiteen välille piirtyy selkeä kuilu.

– Taidekentällä on myös aika iso kuilu kuva- ja äänitaiteen välillä. Museovirasto esimerkiksi viime viikolla päätti, ettei maksa mulle palkkiota, koska en ole kuvataiteilija, hän huokailee, ja tarkentaa myöhemmin kyseessä olleen Museoviraston näyttelynjärjestäjälle myönnettävä harkinnanvarainen avustus, joka on tarkoitettu vain kuvataiteilijoiden palkkioiden tukemiseen. Tuhkanen on törmännyt tähän myös näyttelynjärjestäjän ominaisuudessa ja ollut Museovirastoon yhteydessä keskustellakseen siitä, miten he määrittelevät kuvataiteilijan.

Eri taiteiden välimaastossa elävälle taiteilijalle tällaiset jäykät rakenteet ovat välillä suuri haaste. Tuhkanen kertoo kokeneensa hankaluuksia myös musiikintekijöitä edustavan Teoston kanssa, joka on hyvin tarkka siitä, mitä hyväksytään partituurimusiikiksi ja siten minkälaisia korvauksia tekijä saa esitystilanteista. Hänen mielestään esimerkiksi näyttelyn järjestäjältä laskutettavat summat eivät välttämättä ole kohtuullisia suhteessa siihen, mitä yksittäiselle musiikintekijälle maksetaan soivan teoksen käytöstä.

– Välimaastossa meitä on kuitenkin niin vähän, ettei ketään kiinnosta korjata näitä juttuja. Esimerkiksi äänisuunnittelu teatterissa on paljon selkeämpi kuvio kuin tämä kuvataiteen ja äänitaiteen ja musiikin väli, missä itse pyörin paljon, Tuhkanen toteaa.

Järjestä juttuja muille

Päivisin Timo Tuhkasen löytää yleensä taiteilijavetoisesta Myymälä2-galleriasta Helsingin Uudenmaankadulla, jota hän on muun muassa puolisonsa, kuvataiteilija Egle Oddon kanssa pyörittänyt vuodesta 2017 alkaen. Tämäkin haastattelu tehdään gallerian keittiössä.

– Gallerian kanssa todella kävi onni. Täällä on ollut mahdollisuus tehdä erilaisia performansseja ja musiikkiesityksiä.

Tuhkanen pitää todella tärkeänä sitä, että aktivoituu yhteisen hyvän suhteen ja on valmis järjestämään erilaisia tapahtumia. Itse hän aktivoitui yliopistoaikanaan Lontoossa.

– Ihmisiä kiinnosti monenlaiset asiat, joten ryhdyin järjestelemään ja perustin siellä Kokeellisen taiteen seuran. Suomessa välillä tuntuu, että opiskellaan taiteilijaksi ja ruvetaan taitelijaksi, mutta sitten ehkä puuttuu innostus järjestää asioita, jotka voisivat auttaa meitä kaikkia, ettei oltaisi vaan erillään toimivia taiteilijoita tai säveltäjiä tai muusikoita. Tosin nyt alkaa löytyä enemmän varsinkin nuoria, joita kiinnostaa järjestää juttuja muille, ei vaan itselleen.

Myymälä2-gallerian kautta Tuhkanen laskee tuottaneensa yli sata näyttelyä, ja tapahtumien vuosittainen määrä on ollut jopa 87 (v. 2019).

– Ajattelen että tämä on vähän kuin baari tai klubi, nehän on joka päivä auki ja siellä on aina jotain. Miksei taiteessakin voisi olla sellaista?

Laajempi väriskaala

Yksi Tuhkasen projekteista, jonka puitteissa Myymälä2-galleriassa järjestetään tapahtumia, on Koneen säätiön rahoittama Microtonal Music Studies. Mikrotonaalinen musiikki viittaa laajemman sävelvalikoiman käyttöön kuin länsimainen 12-sävelinen tasavireisyys, josta piano on hyvä esimerkki. Tavallisella pianolla ei voi soittaa muita säveliä kuin mitä olemassa olevat koskettimet tarjoavat. Sen sijaan esimerkiksi nauhaton luuttu, viulu ja ihmisääni tarjoavat huomattavasti laajemman väriskaalan.

Mikrotonaalisuus oli Timo Tuhkaselle tuttua jo lapsuudesta arabialaisen musiikin kautta, myöhemmin myös klassisen intialaisen musiikin kautta.

– Minulla oli pitkään ongelma länsimaisten soittimien kuten pianon kanssa. Minulla pyöri koko ajan päässä musiikkia, mutta en löytänyt melodioita ja harmonioita pianolta. Tuntui siltä, että jokin oli vialla, kunnes selvisi ettei piano pysty siihen, se on teoreettinen ongelma.

Yliopistoaikanaan Timo Tuhkanen tutustui sattumalta mikrotonaalisen musiikin avantgardeen, kuten Bob Gilmoreen, Richard Barrettiin ja Chris Foxiin. Mutta jo sitä ennen hän oli tutustunut Suomessa pieneen rockihmisten ryhmittymään, joka tutkiskeli mikrotonaalisia kitaroita jo 1990-luvun lopussa.

Steve Vailla oli ollut jollain levyllä kitara, jolla oli 16 nuottia oktaavissa, jolloin he totesivat tarvitsevansa tuollaista elämäänsä. Ja yksi heistä oli kitaranrakentaja, Tuhkanen kertoo.

Myöhemmin kiinnostus mikrotonaaliseen musiikkiin kasvoi sosiaalisen median kautta suorastaan räjähdyksenomaisesti.

– Tuntuu, että olet jossain maassa yksin, sitten saat yhteyden johonkin toiseen jossain Facebook-ryhmässä. Sitten teitä onkin 500, ja yhtäkkiä 15 000!

Kuva: Teemu Ruissalon ja Alex Raitasen performanssi Microtonal Music Studies -iltamassa. Kuvaaja: Kamila Sladowska.

Kitara kirpputorille

Isoin ongelma mikrotonaalisessa musiikissa on Timo Tuhkanen mielestä se, ettei soittimia ole tarpeeksi. Juuri tämä ajatus toimi alkusysäyksenä Microtonal Music Studies -projektille, yhdessä koronapandemian kanssa.

– Kaikki taideasiat menivät kiinni. Mietin, mitä voin tehdä ja rupesin rakentamaan soittimia. Lisäksi ideoin tämän, että voisi yhdistää taidegallerian ja kokeellisen soitinrakennus/äänitysstudion, ja siihen saatiin sitten rahoitusta.

Projektin tarkoitus on luoda tutkimus- ja opetusohjelma, jossa on vuosittain 10 oppilasta, joita kiinnostaa tuoda mikrotonaalisuutta töihinsä. Projektin kautta luodaan resursseja heidän työlleen ja myös paikka, jossa esittää näitä töitä. Kahden vuoden ajan Tuhkanen on järjestänyt kymmenisen luentoa ja pientä työpajaa sekä kutsunut vierailevia taiteilijoita ja tutkijoita opettamaan ja tekemään omaa taiteellista työskentelyään.

Projektissa on myös kyse siitä, miten kuvataiteen kentällä voidaan luoda resursseja musiikille, Tuhkanen toteaa ja jatkaa innostuneena:

– Ja halusin itse soittaa muiden kanssa! 20 vuoden aikana olen soittanut kaksi keikkaa samassa viritysjärjestelmässä jonkun toisen kanssa ja se on kyllä liian vähän.

Tuhkasen rakentaminen tarkoittaa käytännössä enimmäkseen vanhojen kitaroiden muuntamista mikrotonaalisiksi. Hän on rakentanut niitä useille suomalaisille muusikoille ja säveltäjille, mutta myös Viroon sekä Ruotsiin rockbändi Quantum Leapin laulajalle.

– Unelmani olisi tehdä niitä niin monta, että jonkun voisi jättää kirpputorille, mistä joku voisi sattumalta löytää sen! Usein sanotaan, etteivät mikrotonaaliset kitarat ole aloittelijoille, ja on totta, että ne ovat helpompia jos olet todella hyvä soittamaan. En kuitenkaan näe mitään syytä siihen, etteikö voisi opetella soittamaan suoraan vaikka 31-tasavireisellä kitaralla, silloinhan se olisi sinulle normaali soitin.

Mikrotonaalisilla soittimilla soittaessa Tuhkanen kokee ennen kaikkea korvan kehittyvän tarkemmaksi, resoluutio ikään kuin paranee. Hän huomaa myös selkeän muutoksen konsonanssien ja dissonanssien kokemisessa, eli siinä, mikä kuulostaa itselle sopusointuiselta tai jännitteiseltä.

Äänitaiteesta ei pääse eroon

Keskustelu Timo Tuhkasen kanssa polveilee luontevasti ja vilkkaasti aiheesta toiseen ja kolmanteen. Kun kyselen musiikin ja äänitaiteen eroista, vastaus tulee heti.

– Omasta mielestäni äänitaide tarkoittaa teoksia, jotka kertoo äänestä jotain, tai jotka todella sanovat jotain taiteena – eli ei vain sitä, että sinulla soi musiikkia galleriassa, Tuhkanen kertoo ja suosittelee samaan hengenvetoon tutustumaan brittiläisen John Kannenbergin äänitaideprojektiin nimeltä Museum of Portable Sound.

Suomen äänitaidekentän suhteen Tuhkanen iloitsee siitä, että tekijöitä ja mahdollisuuksia alkaa olla, ja että kenttä voi koko ajan paremmin. Hän kuitenkin nostaa esille erään käytännön asian, josta Tuhkasen mielestä ei keskustella tarpeeksi.

– Äänitaide vaikuttaa sinuun hyvin paljon, se menee kaikesta läpi, myös seinistä ja ovista. Jos on museossa tai galleriassa töissä, siitä ei siis pääse eroon – yritäpä tehdä töitä, jos joku äänitaideteos huutaa vieressä kahdeksan tuntia ihan täysillä. Mielestäni tämä on perusasia, jota kukaan ei oikein uskalla sanoa ääneen. En tarkoita, että taiteilijoiden pitäisi tästä välittää, mutta tuntuu siltä, että osa äänitaiteesta ei välttämättä koskaan pääse esille, koska se on työntekijöille hankalaa. Siitä pitäisi keskustella, jotta päästäisiin eteenpäin ja olisi erilaisia tiloja, Tuhkanen toteaa.

Tulevista töistään Tuhkanen ei vielä kovinkaan paljon halua puhua, mutta tulossa on lähiaikoina ainakin näyttely Wienin Kunsthalle Exnergasseen, joka sijaitsee WUK:issa eli Werkstätten- und Kulturhausissa (”Työpaja- ja kulttuuritalo”). Näyttelyssä käsitellään orkesterinjohdon ja taiteen kuratoinnin välisiä yhteyksiä. Tämän vuoden lopulla ohjelmassa on myös tilaussävellyksen kantaesitys Kööpenhaminan MINU Festival for Expanded Music -tapahtumassa. Kyseessä on Hannu Karjalaisen kanssa yhdessä kuvattu elokuvaooppera, joka käsittelee traumapornoa sekä traumojen kierrätystä ja kaupallistamista. Musiikki on sävelletty mikrotonaaliselle kitarakvartetolle, jolle Tuhkanen tekee myös kitarat, sekä kahdelle laulajalle.

Teksti: Tove Djupsjöbacka

Kuvat: Kira Leskinen, Jussi Tiainen, Kamila Sladowska

Juttuun on 26.04.2024 tehty korjaus Museoviraston avustuksiin liittyen.