Audiovisuaalisia tarinoita

18.11.2005 Seppo Renvall, Pekka Sassi
Seppo Renvall:

Olin kerran Katajanokalla, oli aamu ja oli syksyinen kuulas hyvin jyrkkä valo. Olin kävelemässä ja lapset leikkivät lähimmällä leikkialueella. Keinujen vinkuna, valo ja yhtä aikaa kuuluva raitiovaunun kaarroksessa tekemä kirskunta tuntuivat muodostavan kuvan ja äänen, jotka olivat samaa, tähän kokonaisuuteen tuntui kuuluvan myös kylmä ilma. Se oli kokonaisuus, joka kertoi jotain, musiikillinen ja kuvallinen kokemus.

Pietarissa puhdistettiin seiniä. Korvia huumaava melu ja valtava savu metroasemalla, jossa kulki paljon ihmisiä. Korvia särkevä ääni muodosti kuvan kanssa melankolian, vaikka ääni oli äärimmäisen piinallinen ja korkea.

Olen kerännyt tilanteita, joissa on yllättävä ääni.

Kahdesta eri materiaalista muodostuu kokemus. Materiaaleja voi yhdistää uudelleen.

60 sinfoniaa päällekkäin yhteen pätkään, ne muodostavat white noisen.

Ilmastointiputkesta kuuluu puhetta, musiikkia ja mitä vaan. Yritin äänittää sitä, mietin mihin se on kytköksissä, mutta nyt äänet katosivat. Valtavasta määrästä äänitaajuuksia, äänimassasta valikoiva mieli poimii ja muodostaa niistä oopperaa, puhetta , kaikenlaista.

Olen kiinnostunut musiikista ‘logona’, ei täytteenä. Esimerkiksi käytettäessä humppaa se tarkoittaa humppaa yleensä, ei vain tunnetäytettä. Äänen olemus itsessään on tärkeä.

Jos olisi pelkistetty litteä abstrakti kuva (tilallisesti kuin seinä), johon yhdistyisi hyvin rikas kaukainen ääni ( vaikka iloiset bileet tai hyräilyä), joka luo voimakkaan tilan tunteen, kuva olisi vain verho, jonka takana kaikki tapahtuu.
Kuvan ja äänen ristiriita, niiden yhteentörmäys tilallisesti.
Teoksessani Rumpusinfonia, joka perustuu akustisiin tiloihin, tila on yksi instrumentti musiikin ja kuvan kanssa. Ne käyvät vuoropuhelua.

Sokeiden elokuva, joka ei olisi kuunnelma tai ääniteos, vaan akustiikkaan liittyvä. Sokea tajuaa jonkun olevan tilassa, vaikka tämä olisi siellä aivan hiljaa. Minimaalista ääntä, hiljaisuuden kolmiulotteisuuksia akustiikan avulla esille tuotuina. Mukana voisi myös olla musiikillisia rakeisia tuhteja tai metallisia äänimassoja. Äänet massoina, jotka kolmiulotteisina lentävät tilassa.

Työssäni Exotic kuvaan valkoisia seiniä pintoina, joissa näkyy sävyjä, struktuureja ja kulmia, kun äänimaailmassa siirrytään maista toisiin ja tilanteista toisiin. Ääni usein töissäni määrittelee kaiken.
– Seppo Renvall, taiteilija, Helsinki

Puhelimessa kerrotusta kirjoittanut Sirpa Jokinen

Pekka Sassi:

Yö. Uni ei tule. Viimeisetkin muuttolaatikot on tyhjennetty ja toimitettu pois. Tyhjät valkoiset seinät heijastavat katulamppujen likasta oranssia valoa. Keskusilmastointi hurisee, jossain käydään suihkussa.
Hiljaista.
Vaihdan asentoa, hyvin kaukaa, rakenteita pitkin, hohkaa seinästä jaksottaista huutoa.
Nousen istumaan, huuto katoaa. Tyttäreni unituhina kuuluu vaimeana ja säännöllisenä.
Lasken pääni tyynylle ja huuto alkaa taas. Nyt kovempana ja epätoivoisempana.
Yritän laskea herätyskellon tikityksiä, pääsen kahteenkymmeneen.
Näin ei voi jatkua. Mistä huuto kuuluu? Monta ihmistä joudun herättämään ennen kuin löydän oikean oven? Uskaltaako sinne edes mennä? Mitä sanon poliisille? Vaaleatukkainen nainen yöpuvussaan, puristaa nyrkkejään rintaansa vasten ja kirkuu kaksinkerroin, kun joku kiskoo häntä hiuksista heikosti valaistussa huoneessa.

Nousen taas istumaan. Lapsen unituhina on pehmeää ja suhteellisen matalaa huokailua kun se tulee korviini suoraan toisesta huoneesta ilman kautta, kun taas sama ääni seinää tullessaan pitkin suodattuu siitä ala- ja ylä-äänet: äänekkäästä huokauksesta tulee vaimea huuto. Siirrän tyynyn kauemmas seinästä ja käännän kylkeä.
–Pekka Sassi, kuvataiteilija, Helsinki.