Berkeley, California 13. 4. 2012, Irmeli Hautamäki
On kiinnostavaa pohtia, miksi jotakin aikakautta kutsutaan avantgardistiseksi ja jotakin toista taas ei. Avantgarde liitetään usein pinnallisella tavalla teknisen edistyneisyyteen. Tässä suhteessa nykyajan pitäisi olla avantgardistisin mahdollinen ihmiskunnan historiassa. Me kaikki (hyvinvoivan länsimaisen sivilisaation edustajat) kannamme taskussamme teknisiä välineitä, pienoistietokoneita, joiden kapasiteetilla voi päästä hallitsemaan ja käyttämään kaikkea sitä käsittämätöntä tietomäärää, minkä vuosituhansien tutkimus on kyennyt saamaan aikaan. Mitään kovin vallankumouksellista ei tästä huolimatta ole vielä tullut esiin taiteessa tai tieteessäkään. Ei uutta Leonardoa, eikä edes uutta Marcel Duchampia.
Historiassa on katkoksia. Leonardon aikakausi merkitsi ennustamatonta harppausta taiteessa ja tieteessä. Vasta nyt aletaan ymmärtää Leonardon saavutusten merkitystä. Marcel Duchampin tekemisistä ja pyrkimyksistä ei historian kirjoituksessa ymmärretä vielä juuri mitään.
Taiteen avantgardeksi kutsuttu aikakausi osui 20. vuosisadan alun vuosikymmeniin. Tänä lyhyenä aikakautena taiteen perinteisiin käytäntöihin kohdistuva kyseenlaistaminen, kritiikki ja epäily sekä uuden etsiminen oli vilkkaampaa ja syvällekäyvempää kuin pitkään aikaan sen jälkeen.
Avantgarden kulttuurihistorian tutkimus, joka on vasta alullaan osoittaa, että kyseessä oli poikkeuksellinen murroskausi, joka ei selity edeltävästä historiasta. Avantgarden epäjatkuvuus paikallistuu moniin samanaikaisiin mullistuksiin teknologiassa, tieteessä ja politiikassa, mutta ei palaudu jäännöksettä mihinkään näistä. Avantgardejen historiat ovat paikallisia ja niiden käytännöt erilaisia. Niiden ymmärtäminen vaatii monien itsestäänselvien yleistysten hylkäämistä.
Avantgarden kehitys Venäjällä 1914 – 1928, jolloin muu Eurooppa kärsi ensimmäisen maailmansodan traumoista ja tuhoista, on erityisen mielenkiintoinen historian vaihe. Uusi taide eli silloin voimakasta kautta Moskovan ja Pietarin kansainvälisissä metropoleissa.
Yleishistoriassa on tullut tavaksi kansallistaa alunperin täysin trans-nationaalinen avantgarde. Puhutaan venäläisestä avantgardesta, italialaisesta futurismista ja saksalalaisesta ekspressionismista, vaikka alunperin uudet taidemuodot syntyivät monikansallisissa yhteisöissä. Uusissa ajatuksissa ei ollut kansallisia made in -lappuja. Venäjällä avantgarde sai vauhtia, kun taiteilijat toivat uudet ajatukset kotimaahan matkusteltuaan eurooppalaisissa metropoleissa. Paitsi kuvataiteessa myös runoudessa syntyi moni-ilmeisiä ja omintakeisia avantgarde suuntauksia, joita Markus Susi tarkastelee esseessään. Uskon, että tässä on paljon uutta suomalaisille lukijoille.
Myös suomalaistaiteilijat matkustelivat eurooppalaisissa taidekeskuksissa, mutta Suomessa avantgarde ei saanut ymmärtävää tai hyväksyvää vastaanottoa. Syynä oli kritiikki ja kansallisuusaate, josta nuori kansakunta etsi identiteettiään. Kansainvälisyydestä tuli vaikea pala aikakauden konservatiiveille – nationalismi nosti päätään monissa muissakin Euroopan maissa 1920-luvun lopulta alkaen. Ritva Määttänen-Valkama pohdiskelee avantgarden vastaanoton vaikeutta Suomessa.
Auli Särkiö tarkastelee ansiokkaasti avantgardea musiikin tutkimuksen alalla pohtien erityisesti universalisoivien käsitteiden ongelmallisuutta historioinnissa.
Tämän numeron esseet ovat Helsingin yliopistossa alkuvuodesta 2012 pitämäni Avantgarden kulttuurihistoria kurssin satoa. Kurssin osanottajat edustivat eri oppiaineita sukupuolentutkimuksesta musiikkitieteeseen, taidehistoriaan ja yhteiskuntapolitiikkaan asti. Olipa joukossa filosofeja, estetiikan opiskelijoita, teologeja ja matemaatikkojakin. Avantgarde kiinnostaa nyt yli tieteenrajojen sekä Suomessa että muualla Euroopassa missä tutkimus on vilkasta. Tässä tilanteessa suomaliset opiskelijat ovat nyt eturintamassa.
Kurssilla tulkittiin modernin kulttuurihistoriaa avantgarden teorioiden ja filosofian avulla. Valmiita vastauksia ei annettu, sen sijaan tarjottiin käsitteitä, teorioita ja kriittisiä näkökulmia. Kurssilla käytettiin myös internetissä julkaistua tutkimusta. Heini Myllylän Duchamp -essee on hyvä esimerkki internet-ajan tarjoamista mahdollisuuksista tiedon hankintaan ja myös sen tuottamiseen.
Internet on parhaimmillan tiedon jakamisen ja keskusteluun osallistumisen paikka. Joten jos lukemasi artikkeli kiinnostaa sinua, niin lähetä siitä tieto kaverillesikin tauskussasi olevan tietokoneen avulla.