Ilppo Lukkarinen
Sinänsä mainiossa Beatles-kirjassaan Revolution in the Head Ian MacDonald kutsuu kappaletta ”Helter Skelter” naurettavaksi (McDonald 1995, 240). Arviosta huokuu pettymys toisaalta siihen, että tasapainoisiin esityksiin pystyvä bändi meni äänittämään kaoottisen purkauksen, toisaalta siihen, että 1960-luvun lopun rockissa ylipäänsä oli alkanut kehitys brutaaliin suuntaan. Helter Skelterin voi ajatella toisinkin: aikaansa edellä olleena raskaana esityksenä. Koska Beatles on taas julkisen keskustelun aihe uudelleen masteroitujen levyjen ja Rock Band -pelin ansiosta ja raskaasta rockista on tullut valtavirran musiikkia, kysymys näiden kahden suhteesta on kiinnostava.
Taustaa
Helter Skelter julkaistiin syksyllä 1968 tyylillisesti hajanaisella tuplalevyllä The Beatles, joka tunnetaan myös nimellä White Album. Paul McCartney on muistellut tehneensä laulun kommentiksi The Whon uuden singlen (luultavasti ”I Can See for Miles”) vastaanotolle: McCartney oli lukenut kritiikin Melody Maker -lehdestä ja ollut sitä mieltä, ettei single ollut niin rankka kuin kriitikko kuvaili, ja päättänyt säveltää oman kappaleen vastaamaan kuvausta (Turner 2009, 97–98). Samoihin aikoihin The Whon ja Beatlesin kanssa raskasta soundia kokeilivat esimerkiksi kolmas brittibändi Cream ja amerikkalainen kitaristi Jimi Hendrix. Hevi (heavy metal) alkoi erkaantua muusta blues-pohjaisesta rockista omaksi tyylisuunnakseen ja sai pian johtotähdikseen bändit Led Zeppelin, Black Sabbath ja Deep Purple (Walser 2010).
Ringo Starrin mukaan Helter Skelterin nauhoituksissa vallitsi hulluus ja hysteria, kun bändi purki paineita jammailemalla (The Beatles 2000, 311). Raskas musiikki voi joskus auttaa käsittelemään vihan tunteita ja rauhoittumaan (Arnett 1996, 80–81). Helter Skelterillä näyttää olleen tekijöidensä kannalta katharsis-luonne: uransa loppua lähestyvä bändi käänsi vahvistimet kovalle ja antoi hetkellisesti maailman kaatua päälle.
Kalifornialaisen hippiyhteisön johtaja Charles Manson ja hänen ”perheensä” tulkitsivat White Albumia omalla pseudopoliittisella, -uskonnollisella ja LSD-huuruisella tavallaan. Yhteisö teki kesällä 1969 sarjan raakoja murhia, ja rikospaikoilta löytyi uhrien verellä kirjoitettuna muun muassa tekstit ”healter skelter” [sic] ja ”political piggies” – jälkimmäinen ilmeisesti viittauksena George Harrisonin kappaleeseen ”Piggies”, jossa kritisoidaan porvarillista elämäntapaa. Mansonista tuli yhdelle sukupolvelle myyttinen, paholaismainen hahmo. Hippikulttuurin rauhan ja rakkauden kausi oli tullut tiensä päähän. (Baddeley 2006, 54–65.)
Yhden kappaleen anatomia
Norman Faircloughin kehittämä kriittinen diskurssianalyysi on mediatutkimuksen menetelmä, jossa analysoitavasta tekstistä voidaan tutkia myös nonverbaalista informaatiota (Fairclough 2002, 80–81). Etnomusikologi Yrjö Heinonen on hahmotellut menetelmän soveltamista musiikkiin: nuottiin, levytykseen tai esitykseen (Heinonen 2005, 5–17). Helter Skelterin levytettyä versiota analysoidessani olen käyttänyt apuna kappaleesta tehtyä transkriptiota eli jälkikäteen tehtyä nuotinnosta (levytys: The Beatles 2009; transkriptio: The Beatles 1993, 377–384). Rockmusiikissa ei ole tapana kirjoittaa kappaletta ensin nuotille, ja Beatlesin tapauksessa yhtyeen jäsenet eivät olisi osanneetkaan (ks. Sheff & Golson 1981, 142).
Helter Skelteristä voi erottaa keskeisiä musiikillisia ratkaisuja, joissa kuuluu myös intertekstuaalinen viittaaminen musiikin perinteisiin. Diskurssianalyysin kielellä kyse on tekstin tuottamiseen liittyvistä diskursiivisista käytännöistä. Seuraavassa luettelossa on kappaleen rakenne ja ratkaisut:
– Aluke. Särökitara eli särjetty sähkökitaran soundi, McCartneyn huutama lauluosuus, rummut ja basso raskaasti soitettuna. (Aika: 0.00–0.18 min.)
– Ensimmäinen säkeistö. Puolessa välissä tulee mukaan huolellisesti laulettu taustakuoro. (0:18–0:40)
– Kertosäe. Kitarariffi eli lyhyt toistuva kuvio. (00:40–00:58)
– Toinen säkeistö. (0:58–1:15)
– Kertosäe. (1:18–1:30)
– Soolo. Improvisointia kitaralla. Soinnut viittaavat 12 tahdin blueskaavaan, mutta vaihtuvat nopeammin, ja viidennen asteen sointu on korvattu neljännen asteen toistolla. (01:30–01:40)
– Väliosa, joka on sama kuin aluke. (01:46–2:01)
– Kolmas säkeistö. (2:01–2:21)
– Kertosäe. (2:21–2:33)
– Loppujami. Sointu pysähtyy ensimmäiselle asteelle. Hälyääniä puhaltimilla. (2:33 – 3:25)
– Fade out, eli jami häivytetään kuuluvista. (3:25–3:40)
– Valelopetus. Hiljaisuus. (3:40–3:45)
– Fade in, eli jami palautetaan kuuluviin. (3:45–3:58)
– Loppujamin huipennus. (3:58–4:29)
Säkeistön ja kertosäkeen vuorottelu viittaa pop- ja rocklaulujen perinteeseen, pitkä loppujami bluesiin. Beatlesille tyypillistä epäortodoksisuutta on rakennetta rikkovassa alukkeessa sekä väliosassa ja valelopetuksessa (ks. MacDonald 1995, 9–10). Varhaisen hevin tunnusmerkkeinä voi pitää bluesvaikutteita, särökitaralla soitettuja ”voimasointuja” (perusääni, kvintti ja oktaavi), raskaita riffejä, vaikeroivia lauluosuuksia ja kitaristin ja rumpalin virtuoottisia sooloja (Walser 2010). Helter Skelterissä on näitä elementtejä, joskin voimasoinnun (tässä se olisi E5) paikalla on seiskasointu (E7) ja virtuositeetin tilalla vimmaa.
Helter Skelterin sanoitus on ainakin kirjaimellisesti otettuna jotain lastenlorun ja turhautuneen rakkauslaulun välistä. Mansonin seurue ei ilmeisesti tiennyt, että helter skelter on englantilainen nimitys spiraalin muotoiselle lasten liukumäelle (Turner 2009, 98). Myöhempien hevilaulujen kyynisyyttä tai kauhuestetiikkaa sanoituksessa ei ole, mutta kappaletta lähentää hevin pelottavaan puoleen juuri jälkikäteen syntynyt kiusallinen yhteys Kalifornian tapahtumiin.
Beatlesin ja hevin suhde
Black Album
Internetin musiikkikeskusteluissa näkee silloin tällöin väittelyä siitä, vaikuttiko Beatles hevin syntymiseen (ks. esim. Young 2007; Pakkotoisto.com 2010). 1960-luvun lopun sosiokulttuurisessa kontekstissa Beatlesia ja heviä yhdisti – ainakin näennäinen – työväenluokkaisuus. Sittemmin keskityttiin musiikkiin ja mielikuviin: Helter Skelteristä on tehty lukuisia raskaita cover-versioita ja Metallican levy Metallica eli Black Album (1991) oli White Albumin tummasävyinen seuraaja. Beatles ei kuitenkaan mistään näkökulmasta katsoen keksinyt heviä tai profiloidu hevibändiksi. Se vain kantoi kortensa kekoon: Helter Skelterin ilmestymisajankohta, soiva todellisuus, katharsis-luonne ja Manson-tarina ovat yhdessä riittävät perusteet sille, että kappaletta voidaan pitää yhtenä varhaisista hevilevytyksistä.
Lähteet
Arnett, Jeffrey Jensen (1996) Metal Heads – Heavy Metal Music and Adolescent Alienation. Colorado: Westview.
Baddeley, Gavin (2006) Lucifer Rising – Sin, Devil Worship & Rock’n’roll. London: Plexus.
Beatles, The (1993) Complete Scores. Milwaukee, WI: Hal Leonard.
Beatles, The (2000) The Beatles Anthology. London: Cassel & Co.
Beatles, The (2009) The Beatles (CD-levy). Hayes: EMI.
Fairclough, Norman (2002) Miten media puhuu. Suomentaneet Virpi Blom & Kaarina Hazard. Tampere: Vastapaino.
Heinonen, Yrjö (2005) “Kriittinen diskurssianalyysi musiikin tutkimuksessa” Musiikin suunta vol. 27, 1, 5–17.
MacDonald, Ian (1995) Revolution in the Head – The Beatles Recordings and the Sixties. London: Pimlico.
Metallica (1991) Metallica (CD-levy). [S.I]: Metallica.
Pakkotoisto.com (2010) “Hevin historia”. Sivustolla Pakkotoisto.com www.pakkotoisto.com/showthread.php?18722-Hevin-historia. (Luettu 26.2.2010.)
Sheff, David & G. Barry Golson (1981) The Playboy Interviews with John Lennon and Yoko Ono. New York: Playboy.
Turner, Steve (2009) The Beatles – The Stories Behind the Songs 1967–1970. [S.I]: Carlton.
Walser, Robert (2010) “Heavy Metal”. Teoksessa GroveMusicOnline www.oxfordmusiconline.com/subscriber/article/grove/music/49140?q=heavy+metal&search=quick&pos=1&_start=1#firsthit. (Luettu 26.2.2010).
Young, Victoria (2007) “Shock Discovery! The Beatles Invited Heavy Metal in the Sixties”. Sivustolla Keepitfast.com www.keepitfast.com/beatles-helter-skelter-shock-discovery/. (Luettu 26.2.2010.)
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja musiikinopettaja ja tutkii suomalaista raskasta rockia mediassa.