7.3.2010 Silvia Hosseini
Iranilaisten sukulaisteni mielestä on omituista, että minä (jota Suomessa pidetään sangen puheliaana) istun mielelläni vaiti, kun he jaarittelevat loputtomasti ihastuttavalla perusteellisuudella ja omistautuneisuudella, mutta mielestäni usein aiheetta. Minulla on kolme setää. Yksi on nuori, lyhyt ja puhelias, toinen tanakka, harmaantunut vitsiniekka ja kolmas pitkä ja laiha. Hän puhuu vain kun hänellä on asiaa, muista iranilaisista poiketen parhaina päivinä vain lauseen, ehkä kaksi. Ei liene vaikeaa arvata, kuka sedistä on suosikkini. Kun minä olen vain, kuuntelen ja joskus vaivun ajatuksiini, joudun vastaamaan sellaisiin kysymyksiin kuin ”Oletko sairas?” tai ”Oletko vihainen?” ikään kuin pelkkä sanottavan puute ei voisi olla puhumattomuuden syynä.
Suomi on maa, jossa vaietaan kahdella kielellä, sanoi Bertolt Brecht. Suomalaiset liittävät hiljaisuutensa mielellään myönteisiin ominaisuuksiin, kuten ahkeruuteen, rehellisyyteen ja vaatimattomuuteen. Vaikeneminen on kultaa, sanotaan, ja me suomalaiset huutelemme korkeintaan metsään. Mehän olemme hiljaista kansaa. Paitsi luuri kädessä. Ja jurrissa. Ja silloin kun soitamme suomalaista kansanmusiikkia eli heviä. Ja kun puhumme maahanmuuttajista ja oikeudesta SYÖDÄ JOKA PÄIVÄ LIHAA! Internetin keskustelupalstoilla käy erityisen kova mekastus.
Vaikka selitän hiljaisuuttani iranilaisille sukulaisilleni suomalaisilla käytösnormeilla, mielestäni käsitys suomalaisten hiljaisuudesta on paikkansapitämätön klisee. Istummehan me toki ääneti saunassa ja julkisissa kulkuvälineissä aamuisin ja iltapäivisin, mutta emme me hiljaisia ole.
Brecht oli kuitenkin oikeassa: Suomessa vaietaan. Suomessa retostellaan edellisen viikonlopun promillemäärillä, mutta vaietaan piestyistä vaimoista, ruokkimattomista lapsista ja hankeen sammuneista. Lukuisat työryhmät jauhavat työiän pidentämisestä mutteivät näe, ettei ihmisen pidä tehdä töitä koko elämäänsä. ”SKANDAALI!” huutavat lööpit, mutta aiheena ei ole sairaalavuoteella makaava vanhus, jota kukaan ei käy katsomassa. Koulusurmaajat ampuvat tovereihinsa ja itseensä verisiä huutomerkkejä, mutta huomiomme ei ole lasten ja nuorten hädässä, vaan syytämme kovaan ääneen käsiaseita, poliisien virkavirheitä ja tietokonepelejä. Puhumme ja puhumme sodista ja veteraaneista ja itsenäisyydestä ja hetero-Mannerheimista ja homo-Mannerheimista, muttemme koskaan sodan mielettömyydestä.
Muualla tuskin on paremmin, ei siitä ole kyse. Kyse on siitä, että suomalaisen on turha tuntea ylpeyttä hiljaisesta luonteestaan, kun hän vaikenee silloin, kun olisi syytä puhua. Pahinta on, että epäkohtia esiin nostavan yksilön ääni pyritään vaimentamaan milloin mihinkin muotoseikkaan vedoten. HILJAA SIELLÄ! -periaate näkyi hyvin tapauksessa Sofi Oksanen. Hän aiheutti SKANDAALIN! kritisoimalla haastattelussa suomalaista perheväkivaltaa. Kuinkakohan moni nainen otti sillä viikolla iskut vastaan Oksasen puolesta?
Hiljaa saa olla, mutta ei vaiti.