Kommunikaation vaikeus ja välttämättömyys Zadie Smithin White Teeth -romaanissa

Kaisa Kaukiainen

Jamaikalais-englantilaisen Zadie Smithin esikoisromaani White Teeth (2000, suom. Valkoiset hampaat) sai ilmestyessään valtavasti huomiota ja suitsutusta. Monikulttuurista Lontoota kuvaavaa romaania kiitettiin erityisesti sen oivaltavasta, leikittelevästä ja vivahteikkaasta kielestä. Romaani kertoo pääasiassa kahdesta Lontoossa asuvasta perheestä: jamaikalais-englantilaisista Joneseista ja bangladeshilaisista Iqbaleista. Perheiden kohtalot limittyvät, kun teoksessa seurataan hahmojen vaiheita 70-luvulta 2000-luvulle. Välillä muistellaan myös toista maailmansotaa, jossa perheiden isät olivat mukana. Juoni polveilee, mutta onnistuu kuitenkin kokoamaan varsin moninaisista aineksista perinteiden, uskonnollisuuden, monikulttuurisuuden ja kommunikaation ongelmia pohtivan kokonaisuuden.

Monikulttuurinen ja moniääninen keitos


White Teeth antaa äänen hyvin erilaisista kulttuuritaustoista lähtöisin oleville henkilöhahmoille. Teoksessa kaikki puhuvat paljon, omilla mieleenpainuvilla tavoillaan. Jamaikalaissyntyisen Clara Jonesin puhe on artikuloitu riemastuttavasti: ”Sno prob-lem. If you wan’ help: jus’arks farrit” (WT, 53). Kunnianarvoisien Iqbalien sukunimi menettää arvovaltansa, kun se vääntyy englantilaisten suussa aina muotoon ”Ick-Ball”. Myös kulttuuriset ristiriidat ovat läsnä, mutta romaanissa ei nosteta ketään jalustalle eikä tuomita yksittäin, vaan kohdellaan jokaista yksilönä, omien ennakkoluulojensa ja kokemustensa summana.

Teoksessa nauretaan sekä itselle että Toiselle, vieraan ja tuntemattoman pelkäämiselle ja ennakkoluuloille. White Teethissä kukaan ei ole pyhimys eikä rasismia ole rajattu yksipuolisesti valkoisten harjoittamaksi sorroksi. Ennakkoluuloisuus on universaali piirre, jolta kukaan ei välty. Jotkut ovat ennakkoluulojen uhreja, jotkut toimeenpanijoita, mutta useimmat molempia.

Smith tarkastelee ironisesti brittiläisyyttä, kulttuuristen identiteettien tutkijoille tuttua tutkimuskohdetta. Ajatus Britanniasta yhtenäisenä kansakuntana on kuvitelma, jonka tunnusmerkkiset piirteet ovat kaukana todellisuudesta ainakin muualta tulleiden silmissä. Mielikuva teehetkeä viettävästä herrasväestä on kaukana Smithin romaanin etnisistä kulmakunnista. Päähenkilöiden vakiopaikka, O’Connellin biljardisali, on kuin Britannia pienoiskoossa. Nimeen sisältyvä ennakko-oletus ohjaa harhaan. Abdul-Mickeyn pyörittämässä pubissa ei pelata biljardia, eikä Irlannista muistuta nimen lisäksi enää muu kuin seinällä roikkuva lippu Yhdistyneiden Arabiemiirikuntien lipun vierellä. Siirtolaistaustaiset asiakkaat ovat omaksuneet vanhan maailman puitteet, mutta muokanneet sisällön omanlaisekseen.

Sanat, jotka määrittävät meidät

White Teethissä ajatukset vieraudesta kiteytetään lauseisiin, tokaisuihin ja toteamuksiin, jotka ovat ytimekkyydessään niin vakiintuneita ja tosia, että niitä vastaan on lähes mahdotonta taistella. Ne koskevat eri ryhmiä, kansallisuuksia, uskontokuntia, lapsia, vanhoja ihmisiä, naisia tai miehiä – mitä tahansa ihmisryhmää. Ne häälyvät kaikessa kanssakäymisessä taustalla, valmiina ponnahtamaan etualalle, ja niiden huvittavuus tulee esiin vasta, kun niillä yritetään selittää yksittäisten ihmisten käyttäytymistä. Perienglantilainen Archie Jones ajattelee bangladeshilaisen Samad Iqbalin tarttuessa häntä kädestä: “– – his first instinct was to move or punch him or something, but then he reconsidered because Indians were emotional, weren’t they? All that spicy food and that.” (WT, 100.) Samadin vaimo Alsana selittää osakseen saamansa yllättävän ystävällisyyden yleistyksellä ”black people are often friendly” (WT, 65) ja lapset pitävät suurena totuutena sitä, että vanhat ihmiset pitävät rusinoista.

Yleistykset eivät välttämättä aina ole kielteisiä. Ne ovat tapa jäsentää maailmaa, tapa ymmärtää vierautta, toiseutta. Yleistykset auttavat hyväksymään ihmisten vieraat piirteet ja outouden. White Teeth näyttää kyseiset toteamukset uudessa valossa rinnastamalla ne voimakkaisiin yksilöllisyyden tunteisiin ja kuvauksiin hyvin erilaisista ihmisistä, jotka toimivat usein sekä omaa kulttuuritaustaansa että niihin perustuvia odotuksia vastaan. Smith asettaa vastakkain yksilöllisyyden ja stereotypiat. Teoksessa Samad lähettää uskonnollisen katumuksen puuskassa poikansa Magidin Bangladeshiin saamaan uskonnollisen kasvatuksen, mutta tämä palaakin Englantiin agnostikkona. Sen sijaan Magidin Lontooseen jäänyt kaksoisveli Millat liittyy ääri-islamistiseen ryhmään. Vaikka yksilön tasolla stereotypioista jatkuvasti poiketaan, ei poikkeamista lopulta tunnuta oppivan mitään. Mikään ei onnistu kumoamaan yleistävien lausahdusten ylivaltaa. Ne löytää aina edestään.

Eivät White Teethissä silti ole pilkan aiheena ainoastaan ihmisten ennakkoluulot toisiaan kohtaan, vaan myös ihmisten kuvitelmat itsestään. Romaanin henkilöt valitsevat oman ryhmänsä ja siihen liittyvät myönteiset mielikuvat, joiden kautta he sitten määrittelevät itsensä. Harva loppujen lopuksi on kuitenkaan sitä, mitä haluaisi, sillä pinnan alta paljastuu usein jotain aivan muuta. Samad pitää itseään tiedemiehenä, mutta on juuttunut tarjoilijaksi intialaiseen ravintolaan; Millat yrittää löytää fanaattisesta uskonnollisuudesta vastauksen kysymyksiinsä siinä onnistumatta. Itseään liberaaleina älykköinä pitävä Chalfenin perhekään ei lopulta ole vapaa ennakkoluuloista ja pakkomielteistä: perheen äiti hoivaa Millatia, jonka uskoo monikulttuurisen taustansa vuoksi olevan tuen tarpeessa, eikä huomaa laiminlyövänsä omaa poikaansa.

”Roots get dug up”

White Teethissä eri kulttuurisiin ryhmiin ja yhteiskuntaluokkiin kuuluvat ihmiset puhuvat päällekkäin, yli ja ohi toisistaan, ymmärtävät väärin, sotkevat, ahdistuvat ja lopulta turhautuvat. Väärinymmärrykset aiheuttavat myös huvittavia tilanteita. Mieleenpainuvassa kohtauksessa Archien esimies yrittää hienovaraisesti vihjata, ettei värillisen vaimon, Claran, tuominen firman juhliin ole suotavaa. Luottavainen Archie ei kuitenkaan ymmärrä huonosti kätkettyjä vihjauksia. Kiusaantunut ja tuskastunut esimies lykkää Archielle tukun lounasseteleitä ja saa hänet poistumaan luotaan ikionnellisena ja täysin tietämättömänä vaimoonsa kohdistuneesta syrjinnästä.

Loputtoman puheen ja jatkuvan selittämisen sijaan teoksessa moni valitsee äärimmäisen keinon, jolla tuoda mielipiteensä julki: vaikenemisen. Archien ja Claran tytär Irie ja Magid ryhtyvät puhelakkoon protestiksi Samadin päätökselle kieltää lapsia osallistumasta koulun mielestään pakanalliseen juhlaan. Myöhemmin katkera Alsana lopettaa täysin puhumisen miehelleen vastalauseena sille, että Samad häneltä kysymättä lähetti Magidin Bangladeshiin. Vaikeneminen on kuitenkin yhtä altista tulkinnoille kuin puhekin: musiikinopettaja luulee Magidin ja Irien mielenilmausta islamilaiseksi juhlarituaaliksi.

White Teethissä yhteisymmärryksen liitot ovat hauraita ja ennalta-arvaamattomia. Näin on esimerkiksi idän ja lännen kohdatessa: Samadin ja Archien ystävyyden sinetöi yhteinen tietoisuus toiseen maailmansotaan liittyvästä tapahtumasta, josta ei kuitenkaan koskaan puhuta. Puhuminen rikkoisi hennon yksimielisyyden. Lopun paljastus on ironinen: Samad on ollut väärässä hänen ja Archien vuosikausia hiljaa vaalimasta yhteisestä salaisuudesta. Vain Archie tietää totuuden.

Nykyisyys ja menneisyys elävät White Teethissä jatkuvasti limittäin. Juuret nousevat aina pinnalle. Muka-englantilaistuneet intialaiset, pakistanilaiset ja länsi-intialaiset ovat vain hiuskarvan päässä juuristaan. Clarakin pyrkii eroon voimakkaasta jamaikalaisesta aksentistaan mutta sortuu aina innostuessaan tai hermostuessaan vanhaan murteeseen.

White Teeth tuntuu sanovan, että vaikka kommunikaatio on vaikeaa, se on välttämätöntä, sillä kertomusten ja puheen kautta välittyy ihmisten yhteiselon kannalta olennainen historia. Teoksessa korostetaan historian ja omien juurten tuntemisen merkitystä. Vain tuntemalla ja tiedostamalla menneisyys on mahdollista elää sovussa ja päästä eteenpäin.

Kirjoittaja on yleisen kirjallisuustieteen jatko-opiskelija.