Emilia Honkasaari
Poliittiset laulut ja niiden laulajat ovat kiinteä osa politiikan tekoa. Mitä olisikaan kommunistinen maailmanpuolue ilman Internationaalia tai SDP:n vaalinvalvojaiset ilman Hectoria? Lauluilla on nostatettu henkeä, kommunikoitu ja pilkattu vastapuolen edustajia. Muusikot ovat viihdyttäneet ja vihastuttaneet valtaapitäviä kautta aikain. Vaan miten käy, kun muusikko ei enää tyydy laulattajan rooliin, vaan haluaakin politiikan tekopaikalle? Voiko laulaja olla vakavasti otettava poliitikko? Löytääkö laulaja poliittisen äänensä?
Niin sanotut julkkisehdokkaat eivät ole mikään uusi ilmiö suomalaisessa politiikassa. Urheilijoita on valittu eduskuntaan jo vuosikausia. Vuoden 1970 shokkivaaleissa läpi menivät televisiosta tutut Erkki Tuomioja ja Pertti Salolainen (Uimonen, 1992, 53−54) ja 1990- ja 2000-luvun kuluessa ilmiö on kiihtynyt entisestään. Muusikot ovat kuitenkin kuuluneet vähemmän menestyneiden julkkisehdokkaiden joukkoon.
Popmuusikon uskottavuus vaaleissa
Muusikoiden yrityksiä päästä eduskuntaan voi lähestyä neljän 2000-luvun ehdokkaan kautta. Olen valinnut ehdokkaat puhtaasti siltä pohjalta, että heidän välilleen muodostuu sopiva nelikenttä. Mikko Alatalo ja Kari Peitsamo pyrkivät eduskuntaan vuonna 2003, Henri Vähäkainu (Pikku G) ja Seppo Lampela (Steen1) vuonna 2007. Alatalo ja Vähäkainu olivat Keskustan sitoutumattomia ehdokkaita, Peitsamo ja Lampela puolestaan SKP:n sitoutumattomia ehdokkaita. Tässä tekstissä tulen kutsumaan kaikkia neljää ehdokasta popmuusikoksi, vaikka he edustavatkin populaarimusiikin eri tyylilajeja.
Politiikan ulkopuolelta tulevilla ehdokkailla on tyypillisesti uskottavuusongelmia, ja heidän pitää vakuutella olevansa aivan oikeita ehdokkaita. Esimerkiksi Mikko Alatalo pohti uskottavuusongelmaansa toteamalla: ”Uskon, että minulla riittää vielä virtaa tehdä muutakin kuin laulukeikkoja. … Ehkä on hyvä, että joku meistä viihdealan komeljanttereistakin haluaa mukaan hoitamaan yhteiskunnallisia asioita. … Jotenkin tuntuu, että yhteiskunnallisten laulujen tekeminen ei enää riitä, vaan sitä haluaa itsekin remonttimieheksi…” (Suomenmaa, 26.9.2002.) Media etsi artistien uskottavuutta varsinkin sanoituksista ja niiden yhteiskunnallisuudesta. Seppo Lampelaa kutsuttiin ”lähiön ääneksi”, Henri Vähäkainu puolestaan esiintyi ”sanoittaja-artistina”, jolla on nuoreksi ihmiseksi poikkeuksellisen paljon sanottavaa (Tiedonantaja, 24.11.2006; Suomenmaa 30.8.2005). Jos kerran sanoitukset tekevät popmuusikosta poliittisen, niin lienee syytä tarkastella niitä seuraavaksi.
Poliittinen sanoma
Kaikkien neljän ehdokkaan musiikillisesta tuotannosta voidaan löytää yhteiskunnallisia ja kantaaottavia lauluja. Jokaisen ehdokkaan poliittinen ääni ja äänensävy on kuitenkin hyvin erilainen. Peitsamo lähestyy aiheita usein humoristisesti. Esimerkiksi kappaleessa ”Liityn SKP:hen” runoillaan: ”Kun nousin aamuun uuteen / heräsin tietoisuuteen / pörssiherrat tänään kukistettava mun on / on turha mulle nauraa / teen heistä kaikista kauraa / kun keinot on / ei mikään tehtävä oo mahdoton.” Myös Alatalon lauluista on löydettävissä samaa leppoisuutta, vaikka toisaalta laulujen taustalla kuultaa lisäksi aito huoli maaseudun tulevaisuudesta ja ihmisistä, jotka ovat jättäneet kotiseutunsa: ”Ja nuo miljoona lähiöikkunaa / kätkee monta kuollutta unelmaa / Moni tyytyy sijaiselämään / metsän tuoksu ja järvet mielessään” (Suomi-neito #3).
Henri Vähäkainun eli Pikku G:n tuotanto on kaikista puhtoisinta, siitä on kuultavissa jopa kristillinen sanoma. Kappaleessa ”Kylki kyljessä” kehotetaan lähimmäisenrakkauteen: ”Rakastetaan läheisii, kunnioitetaan / jopa vastustajii, hävitään tai voitetaan, / Eikä tehä mitään sellast kenellekää / mitä ei haluta et ittellemme tehää.” Pikku G oli muusikkona nimenomaan lasten ja teinien suosiossa, näin ollen hänen puhtoinen imagonsa on hyvin ymmärrettävissä. Seppo Lampelan eli Steen1:n sanoituksissa on puolestaan vihaa ja vallankumouksen kaikuja. Kappaleessa ”Pala!!” Steen1 haluaa Arkadianmäen palavan sillä ”sikariporras sumplii meitä vastaan kabineteissa/ hyvinvointivaltion perusteet kateissa … käynnis on sota alempaa yhteiskuntaluokkaa vastaan”.
Ehdokkaat käyttävät lauluissaan ja vaalikampanjoissaan hyvin pitkälle samaa poliittista ääntä. Huolenaiheet, asiasisältö, muutosvaatimukset ja kohdeyleisö pysyvät samoina. Alatalo on hyväntuulinen ja positiivinen eikä syytä Helsingin herroja maaseudun tyhjentämisestä. Vähäkainu ajaa kampanjassaan vahvasti nuorten asiaa ja lupaa, että ”tällä kertaa meitä kuunnellaan!”. Vähäkainun kannattajakunnan nuori ikä taisi kuitenkin koitua ehdokkaan kohtaloksi: Alliansi ry:n nuorisovaaleissa Vähäkainu oli Uudenmaan äänikuningas, itse vaaleissa hän sai ainoastaan 686 ääntä. Sekä Kari Peitsamon että Seppo Lampelan vaalikampanjat sisälsivät perinteisiä vasemmistolaisia aineksia. Peitsamo kannatti kansan valtaa rahan vallan sijasta ja Lampela kertoi vastustavansa Natoa, uusliberalismia ja suuryhtiöiden politiikkaa.
Kenen ääni kuuluu parhaiten?
Artikkelissa käsitellyistä neljästä popmuusikosta tähän mennessä ainoastaan Mikko Alatalo on päässyt eduskuntaan. Vaikka Alatalo, Peitsamo, Vähäkainu ja Lampela ovat faniensa keskuudessa suosittuja, vain Alatalo on aidosti koko kansan tuttu. Jopa pienet lapset tuntevat Alatalon Puuhamaa-sävelen. Alatalo pitää yllä hegemonista valtarakennetta niin Keskustan ehdokkaana kuin suosittuna artistinakin. Hän on äänestäjille helppo valinta. Myös Vähäkainu edustaa hegemoniaa, sillä Pikku G:n Räjähdysvaara oli vuoden 2003 myydyin kotimainen äänite ja Vähäkainu kaveerasi pääministeri Matti Vanhasen kanssa vuoden 2006 presidentinvaalien alla. Vaikka Vähäkainu on lasten ja nuorten suosiossa, hänen poliittinen äänensä ei vakuuttanut aikuisia.
Peitsamo ja Lampela ovat selkeästi vastakulttuurin edustajia sekä popmuusikkoina että SKP:n sitoutumattomina ehdokkaina. Heidän äänensä kuuluu vasemmistossa, mutta ei puhuttele koko kansaa.
Ennen kuin kaikki julkkisehdokkaat leimataan turhiksi ehdokkaiksi, olisi syytä perehtyä heidän sanomaansa avoimin mielin. Ainakin artikkelissa esitellyillä popmuusikoilla on poliittisen ääni ja he osaavat myös käyttää sitä. Menestys vaaliessa ei kuitenkaan riipu pelkästä äänestä, vaan siihen vaikuttavat myös puoluevalinta, vaalikampanja ja ehdokkaan imago. Lempeästi hymyilevä ”kansantaiteilija” vetoaa keskivertoäänestäjään huomattavasti paremmin kuin ”lähiön ääni”, ”entinen teinitähti” tai ”manse-rockin veteraari”.
Lähteet
Honkasaari Emilia 2009: ”Kun laulut eivät enää riitä − neljä popmuusikkoa eduskuntavaaliehdokkaina.” Kandidaatintutkielma, Helsingin yliopisto.
Uimonen Risto 1992: Julkisuuspeli. Imagon rakennus politiikassa. WSOY: Juva.