Sini Mononen
Virginia Woolf julkaisi lähes pyöreät 80 vuotta sitten yhden feministisen kirjallisuuden perusteoksista nimeltä Oma huone (A Room of One’s Own, 1929). Naisen äänettömyyttä yhteiskunnassa käsitellyt teos lienee vaikuttanut myös muiden nuorten naisten kuin allekirjoittaneen elämään. Viime aikojen populaarimusiikista kirjoittelua seuranneena on tullut sellainen tunne, että Oma huone olisi tarpeellista luettavaa jokaiselle kulttuurin tekijälle sukupuoleen katsomatta. Työtilan ja toimeentulon järjestäminen kun ei edelleenkään ole aivan yksinkertainen kysymys.
Ylen populaarikulttuuria käsittelevä ohjelma Popkult sivusi helmikuussa niin sanotun populaarin ja vakavan taiteen eroja (Yle, esitys 15.2.2010). Keskustelua johti toimittaja Silvia Modig, ja omia näkemyksiään esittivät toimittaja Laura Haapala sekä muusikko ja kirjailija, tai populaarikulttuurin termein kulttuurin sekatyömies, Riemu-Raimo Pesonen. Keskustelussa yhtenä merkittävänä populaaria ja vakavaa kulttuuria erottamaan nostettiin rahoitus. Vakavana kulttuurina pidetään tämän näkemyksen mukaan kulttuuria, jossa rahoitus tulee osin apurahojen muodossa. Populaarikulttuurin puolestaan odotetaan rahoittavan oman toimintansa kaupallisin perustein.
Populaarikulttuurin yksi alalaji, populaarimusiikki, on ajautunut murrokseen, jota rahoituskriisiksikin voidaan kutsua. Levynmyynnin romahdus on ajanut levy-yhtiöt ahtaalle. Samaan aikaan Internetin demokraattisuus on nostanut ennennäkemättömän määrän tekijöitä kilpailemaan yleisön huomiosta. Keskustelin vastikään erään suomalaisen musiikkilehden toimituspäällikön kanssa, joka kuvaili työtilannettaan sumaksi, jossa noin kahdensadan julkaisun välillä täytyy tehdä toimituksellinen valinta joka kuukausi.
Tilanne on kieltämättä hieman ongelmallinen. Internet luo mahdollisuuksia tekijöille, mutta samalla se uhkaa aika monen työhuoneen olemassaoloa. Ilman näkyvyyttä ja oman äänen esilläoloa levyjä ei näet myydä.
Tilanteen taustoja voidaan lähestyä Gianni Vattimon teoksen Läpinäkyvä yhteiskunta (La società trasparente, 1989) kautta. Tasan kuusikymmentä vuotta Woolfin teoksen jälkeen ilmestynyt kirja käsittelee ääntä yhteiskunnassa varsin erilaisesta näkökulmasta kuin Oma huone.
Vattimo tarkkailee Internetin vaikutusta yhteiskuntamme ääniin ja historiankirjoitukseen. Positiivisina vaikutuksina hän näkee ainakin sen, että media ja eri äänten esillepääsy on demokratisoitunut. Internet mahdollistaa oman äänen julkisen käytön ja tekee samalla yhteiskunnastamme tasa-arvoisemman. Niin sanottu tiedon kolonialismi ja mediatalojen valta-asemaan perustuva uutisoinnin kaanon on terveellä tavalla uhattuna. Pelkät markkinavoimat eivät enää ohjaile kulttuurin, taiteen ja tiedon välitystä.
Internetin parhaisiin puoliin kuuluvat myös blogit. Yksi omista suosikeistani on vantaalaisen toimittajan ja kirjailijan Tommi Melenderin pitämä Antiaikalainen 11.11.2008 (Ks. linkki alla) päivätyssä blogissa Melender pohtii Flaubertin käsitystä kollektiivisesta ajattelusta, tiedon välityksestä ja sen vastaanottamisesta: “Flaubert suhtautui edistykseen epäluuloisesti, kuten kaikki sivistyneet ihmiset. Hänen aikansa edistyksen symboli oli rautatie, ja Flaubert tietenkin vihasi junassa matkustamista. Flaubertin mielestä rautatie oli pohjimmiltaan edistyksen irvikuva, joka mahdollisti sen että ihmiset pääsevät nopeammin toistensa luokse olemaan yhdessä tyhmiä.”
Internet on aiheuttanut monissa vastaavaa reaktiota. Vattimo sen sijaan näkee nykyisessä kommunikaatioyhteiskunnassa ja Internetissä mahdollisuuden tarkkailla lopultakin objektiivisesti ihmisluonnetta. Hänen mukaansa ”Ihmistieteet ovat nimittäin kokonaisuudessaan sekä yleisen kommunikaatioyhteiskunnan tuottamia että välineitä sen edelleen kehittämiseen”.
Uuden kommunikaatioyhteiskunnan ongelmallinen vapaus palautuu varsin konkreettisiin ihmisenä yhteiskunnassa olemisen ongelmiin. Maaliskuussa 2009 kokoonnuttiin kahteen kokoukseen pohtimaan Internetin tuoman vapauden ja demokraattisuuden haasteita. Is This It -seminaarissa musiikin alan ammattilaiset pohtivat Musexin kutsumana uusia keinoja musiikin alan rahoituskriisistä selviämiseen. Tavoitteena oli astua ulos viisaiden miesten ja naisten pyöreidenpöytien aivoriihistä sadan uuden idean voimin. Samaan aikaan Kiasmassa kokoontui Pikesliähky-festivaalin avoimessa tapahtumassa joukko toisenlaisia vaikuttajia pohtimaan vaihtoehtoa kapitalismille. Tilaisuuden otsikkona oli paljon puhuva ”Alternative Economy Cultures”.
Populaarikulttuurin tekijän kannalta oman äänen esiin tuominen on mainio asia. Harrastelijasta ammattilaiseksi nouseminen onkin sitten aivan uusi haaste. Kuinka toimia osin ideologista demokratiaa kannattavaa yleisöä miellyttäen ja huolehtia samalla siitä, että vuokra ja laskut tulevat maksettua? Vai onko niin, että todellinen aristokratia ja elitismi on tänä päivänä sitä, että uskaltaa olla välittämättä rahasta? Tai sitä, että on varaa olla välittämättä rahasta?
Anu Silfverberg kiteytti ajatuksen otsikolla Luokkaretki ilmestyneessä kolumnissaan (Helsingin Sanomien Nyt-liite 11.2.2010) seuraavasti: “Luokka ei ole rahaa, vaan koulutusta ja sosiaalista valtaa; sitä että hallitsee koodistoja, että on varaa riskeerata, että uskaltaa ja osaa vaatia itselleen hyvää.” Hyvä ei tietenkään ole vain rahaa ja taloudellista asemaa. Kuitenkin herää kysymys, onko Internetin tuoma vapaus todellista vapautta vai vain näennäistä. Saako luovan alan tekijänä etuoikeutettu vaatia itselleen taloudellista hyvää? Vanha kansa jaksoi uskoa, että työmies on palkkansa ansainnut. Tulisiko luovan alan sekatyömiehen kuitenkin tänä päivänä ajatella, että hänen palkkansa maksetaan henkisenä pääomana?
Vattimon tekstin jälkimakuna jäi tunne, että uuden median tuomat haasteet voivat pitää sisällään myös mahdollisuuden. Ehkä heräämme joku päivä maailmaan, jossa raha ei ole enää niin suuri ongelma. Sitä ennen myös populaarikulttuurin tekijän tulisi maksaa laskunsa. Demokratian nimissä voisi toivoa, että populaarikulttuurin vastaanottamista ei pidettäisi kapitalistisessa yhteiskunnassa kansalaisoikeutena.
Vapauden nimissä toivonemme kaikki yhdessä myös, että äänen esiin tulemisen kustannuksena ei olisi tekijän työhuoneen nurkkien enempi nakertuminen.
Linkki