Lauri Wuolio
Tai: Ajan ja äänen pysäyttämistä käsittelevä fragmentaarinen essee, jonka otsikko kestää normaalilla puhenopeudella lausuttuna noin puolitoista sekuntia.
Lapsena minulla oli mikrofonilla varustettu kasettinauhuri, jolla saatoin äänittää juttujani. Olin myös suuri äänikirjojen kuluttaja ja muistan äänittäneeni kaseteille omia tarinoitani, jotka myös itse kuvitin. ”Kun kuulet seuraavan äänen — prim prim! — tiedät että on aika kääntää sivua.” Tarinoissa lennettiin helikopterilla myrskyn silmään ja jouduttiin selittämättömästi keskiajalle, jossa hyökyaalto paiskasi taikavoimia sisältävät aseet sankarien niskaan. Sivun vaihtoa merkkaava tunnussävel tuli ksylofonista.
Kasettien äänittäminen oli hauskaa, mutta loputtomasti hupia toi myös nauhurin tekninen pikkuvika, jonka ansiosta kasetteja pystyi soittamaan hitaammilla nopeuksilla. Play-nappi piti ensin painaa pohjaan. Sitten se vapautettiin painamalla stopia, samalla kun pidettiin sormia playn päällä niin, ettei nappi noussut ylös vaan jäi puoliväliin. Mitä ylemmäksi napin antoi nousta, sitä hitaammin kasetti soi. Samalla äänenkorkeus laski niin, että oma ääneni kuulosti yhtä matalalta kuin aikuisella. Päätin kokeilla, kuinka hitaasti kasetteja oli mahdollista soittaa, mutta lopulta nauha aina pysähtyi ja madaltuvat äänet katosivat kokonaan.
***
Maaliskuun 9. päivänä vuonna 1960 pariisilaiseen galleriaan kokoontui satapäinen yleisö seuraamaan Yves Kleinin performanssia. Osana esitystä kuultiin taiteilijan sävellys ”Monotone Symphony”, joka koostui yhdestä ainoasta soinnusta ja kesti kymmenpäisen orkesterin esittämänä kaksikymmentä minuuttia. Sitten musiikki loppui kuin seinään, ja seurasi kaksikymmentä minuuttia hiljaisuutta. Yleisö jähmettyi spontaanisti paikoilleen vajoten hiljaisiin mietteisiinsä.
Klein kertoi myöhemmin, että sävellyksen tavoitteena oli luoda ”jälkihiljaisuus”. Ensin totuttamalla kuulijat ääneen ja sitten pudottamalla heidät yhtäkkiä takaisin hiljaisuuteen hän sai kuulijat huomaamaan kaikkialla kaikuvan kauniin tyhjyyden, jota he eivät ennen esitystä olleet kuulleet.
Klein oli hyvin perillä itämaisista traditioista, joissa monotonista äänimaisemaa käytettiin usein mietiskelyn tukena. Meditaation tarkoituksena oli pysäyttää meluisa ja harhainen mieli ja oivaltaa todellisuus sellaisena kuin se on. Minimalistisilla kellon lyönneillä merkattiin meditaatiohetkien alkuja ja loppuja, ja pitkään kumisevan sävelen koettiin koskettavan lähemmin perimmäistä totuutta kuin minkään silmillä nähtävän. Korean Silla-dynastian kuningas Sŏngdŏk kaiverrutti vuonna 771 valmistuneeseen jättimäiseen kelloon seuraavan tekstin:
”Todellinen uskonto piilee näkyvän maailman tuolla puolen; sen alkulähde on näkymättömissä. Kuten ääni kulkee ilman halki ilman että siitä näkee väläystäkään, samoin käyttäytyy uskonto. Täten ripustamme tämän mahtavan kellon, jotta se soidessaan herättäisi Buddhan kutsun.”
***
Videokuvan pysäyttäminen on teknisesti helppoa. Sen kun painetaan pausea, ja kuva jäätyy siihen filmiruutuun jossa oltiin. Äänen pysäyttäminen onkin monimutkaisempaa — sekunti ääninauhaa sisältää paljon enemmän vaihteluita kuin sekunti elokuvafilmiä. Osa ongelmaa on myös biologiassa. Ihmisellä on nimittäin surkea näkökyky verrattuna kuuloon.
Teknisesti ottaen ääninauhan voi pysäyttää siinä missä filminkin: lukupään on vain liikuttava tasaisesti ”pysäytetyn” kohdan yli, jolloin seurauksena on äärimmäisen lyhyt luuppi. En kuitenkaan kaipaa still-äänen ongelmaan teknistä ratkaisua vaan esteettistä.
***
Yves Kleinin zeninkäryinen äänenpysäyttämistapa Monotone Symphonyn kohdalla perustui muistijälkeen, joka syntyy kun samaa sointua kuunnellaan tarpeeksi pitkään. Toistamalla samaa ääntä hän äänitti teoksensa kuulijoidensa tajuntaan, jossa se jatkoi soimistaan vielä alkuperäisen äänen lakattua.
Samankaltaisen ajan seisahtumisen kokemuksen synnyttää Marsen Julesin musiikki, jossa silmukkamaiset äänimaisemat pyörivät saman hetken ympärillä uudestaan ja uudestaan — kuin muisto joka ei tahdo tarkentua. Jotain samaa on myös Willian Basinskin 2000-luvun teoksissa, joissa vuosikymmenten haperruttamat magneettinauhalle äänitetyt luupit kirjaimellisesti tuhoutuvat hänen pyrkiessään tallentamaan niitä digitaaliseen muotoon.
On harmillista, ettei ihmisen muisti ole täysin luotettava. Muistot voivat säilyä syvällä mielen uumenissa vuosikausia, mutta samoin kuin Basinskin vanhat haurastuneet nauhat, ne alkavat vähitellen muuttua ja jopa tuhoutua, kun ne kaivetaan esiin. Juuri siksi ajan seisahtuminen tuntuu niin vapauttavalta; muisti ja unohtaminen lakkaavat olemasta, koska kaikki on olemassa yhtä aikaa.
Ja on muistin rajallisuudessa kauneutensakin: aika ei ainoastaan kultaa muistoja vaan pyrkii myös tehokkaasti pääsemään eroon niistä, jotka aiheuttavat tuskaa.
***
Äänitaiteilijana työskentelen paljon tietokoneohjelmilla, jotka näyttävät äänitiedostot visuaalisina aaltomuotoina. Joskus kuvittelen että aikajanalla liikkuva kursori on auto, jonka kyydissä istun. Kuulemani ääni on maisema, jonka näen auton sivuikkunasta. Maiseman muoto vaihtelee kuin tien laita: välillä metsän reuna yltää taivaaseen ja toisinaan näkyy vain tasaista peltoa.
Maiseman vaihtuessa tietää olevansa liikkeessä. Mutta kun kääntää katseensa eteen ja tuijottaa tuulilasin läpi, äänen aaltoilevat muodot häviävät ja näkyvissä on vain jonnekin ikuisuuteen hiljaisena jatkuva tie.
***
Milli kerrallaan päästän nauhurin play-nappulan nousemaan ylös. Ääni hidastuu, madaltuu, ja lopulta häviää. Painan ejectiä ja nauhurin luukku aukeaa rämisten. Poimin kasetin ja suljen sen koteloon, joka tulee kaksikymmentä vuotta myöhemmin vastaan penkoessani pahvilaatikoita lapsuudenkotini vintillä. Kasetin harmaa pinta ja irti revenneet nimitarran riekaleet herättävät välittömästi henkiin muistikuvani myrskyyn lentävistä helikoptereista ja lumottuja aseita lahjoittavista tsunameista…
Prim prim. Löydän vintiltä korvalappustereot, ja vaihdettuani niihin patterit syötän kasetin Walkmanin kitaan. Play. Kuuluu mikrofonin rapinaa ja sitten puolentoista sekunnin hiljaisuus. Kuulen sydämeni lyövän kun matala miesääni alkaa lausua futuristista monologiaan: ”You are now in a world of music, in a world of sample sounds produced by a concentrately programmed sequencer…”
Joku on äänittänyt päälle DJ Boboa.
***
Kirjoittaja on helsinkiläinen muusikko ja taiteilija. www.majaka.net/lauri