Silvia Hosseini
Leonard Cohenin Songs from a Room -albumilla (1969) julkaistu Story of Isaac -kappale on mukaelma Aabrahamin ja Iisakin kertomuksesta. Lajiltaan roolirunoksi luokiteltavassa sanoituksessa sodanvastainen teesi perustellaan Vanhan testamentin avulla. René Girardin teorian näkökulmasta tekstiä voidaan tulkita myös kannanottona Vanhan testamentin väkivallattoman tulkinnan puolesta.
Story of Isaac ja roolirunon laji
”The door it opened slowly, / my father he came in, / I was nine years old. / And he stood so tall above me, / his blue eyes they were shining / and his voice was very cold. / He said, ”I’ve had a vision / and you know I’m strong and holy, / I must do what I’ve been told.” / So he started up the mountain, / I was running, he was walking, / and his axe was made of gold.”
Ensimmäinen säkeistö Story of Isaac -kappaleesta kertoo Vanhasta testamentista tutun kertomuksen alun. Kyse on Jumalan Aabrahamille asettamasta määräyksestä uhrata poikansa Iisak uskollisuutensa osoittamiseksi (1. Moos. 22:2). Jotain on kuitenkin toisin: kertomus kuullaan Iisakin, pojan näkökulmasta. Lapsen kokemus välittyy herkästi: isä tuntuu lapsesta suurelta, ja kun hän kävelee, pojan on juostava pysyäkseen tahdissa.
Lajiltaan Story of Isaacin sanoitus on rooliruno. Katja Seutu määrittelee roolirunon puhujakeskeisesti: runon puhuja yksilöityy ja ilmaisee kokemuksiaan, tunteitaan ja ajatuksiaan. On tavallista, että runo esittää fiktiivisen roolihahmon elämäntilanteeseen liittyvän ”kriisikokemuksen”. (Seutu 2009, 2–3.) Myyttihahmot ovat roolirunojen tyypillisiä puhujia (mts. 26). Tästä on juuri kyse Cohenin tekstissä: kuvataan Iisakin, Raamatun henkilöhahmon, näkökulmasta hänen elämänsä kriisikokemus.
Yleisin roolirunon tyyppi on muodoltaan monologinen; kertovassa roolirunossa äänessä ovat sekä puhuja että kertoja (Seutu 2009, 20–21). Story of Isaac on selvästi monologi, vaikka otsikko osoittaa, että kertojakin on etäisesti läsnä: hän on nimennyt runon Iisakin kertomukseksi. Puhuja tai ainakin tekstin näkökulma on siis määritelty heti otsikossa, mikä on myös tyypillistä roolirunoille (ks. mts. 2–3).
Kappaleen toisessa säkeistössä matka alttarille jatkuu. Ei ole varmaa, ymmärtääkö Iisak, mikä kohtalo häntä odottaa. Matka etenee rauhallisesti, ja on aikaa tehdä havaintoja vuoriston luonnosta: ”Well, the trees they got much smaller, / the lake a lady’s mirror, /?– – / Thought I saw an eagle / but it might have been a vulture, / I never could decide.” Isän ja pojan välinen kiintymys ja side käyvät myös ilmi: isä ottaa matkalla poikaa kädestä, ja hänen rakentaessaan alttaria Iisak toteaa: ” – – he looked once behind his shoulder, / he knew I would not hide.”
Tekstin kaksi tasoa
Kolmannessa säkeistössä tapahtuu asennonvaihdos: Iisakin puhe vaihtuu kerronnasta apostrofiseksi: ”You who build these altars now / to sacrifice these children, / you must not do it anymore. / A scheme is not a vision / and you never have been tempted / by a demon or a god.” Lukija tai kuulija, joka on edellä seurannut tapahtumia ikään kuin sivusta, kutsutaan runoon mukaan roolijaolla. Hänelle tarjotaan ”sinän”, puhutellun, paikka. Apostrofisuus eli suora puhuttelu on tyypillinen lukijaan suuntautumisen strategia lyriikassa (Viikari 1998: 282, 288–290).
Mitä vastaanottajalle sitten sanotaan? Iisak esittää käskyn, kuin Jumala ikään, olla uhraamatta lapsia enää. Kuulijaa puhutellaan ”uhraajana”. Kyse on siis kannanotosta, mikä onkin roolirunoille tavallista. Kantaaottavat roolirunot rakentuvat usein henkilökuviksi, joissa jokin marginaaliryhmän edustaja, tässä tapauksessa lapsi, saa puheenvuoron (ks. Seutu 2009, 210).
Urhaaminen on Cohenin tekstissä metafora sodalle. Tämä käy ilmi viimeisestä säkeistöstä: ”And if you call me brother now, / forgive me if I inquire,? / ”Just according to whose plan?” / When it all comes down to dust / I will kill you if I must, / I will help you if I can. / When it all comes down to dust / I will help you if I must, /?I will kill you if I can. / And mercy on our uniform, / man of peace or man of war, / the peacock spreads its fan.”
Yllättäen viimeisen säkeistön puhujana ei enää ole Iisak – on siirrytty toisaalle kappaleen kolmen ensimmäisen säkeistön kuvaamasta tilanteesta. Edelleen puhutellaan jotakuta, jonka paikka lukijalle tarjotaan. Puhuja on kuitenkin eri, eikä lukijaakaan puhutella enää uhraajana, vaan henkilönä, joka kutsuu puhujaa veljekseen. Kyseessä ei liene toinen roolihahmo, sillä puhujaa ei yksilöidä fiktiiviseksi roolihahmoksi samalla tavalla kuin Iisakia. Puhuja on selvästi ”minä” mutta hänen persoonallisuutensa ei ilmene roolirunon edellyttämällä tavalla.
Seudun mukaan roolirunoja analysoidessa voidaan hahmottaa kaksi keskenään hierarkkista tasoa: lukijan selvästi havaittava puhujataso eli roolihahmon taso ja retorinen taso, jolla Seutu tarkoittaa runon ylempää tasoa, runon kokonaisuutta, johon roolihahmon monologi asettuu. Story of Isaacissa huomionarvoista on, että siinä on Iisakin monologin lisäksi toinenkin ääni, runon viimeisen säkeistön ääni, joka lienee vastuussa myös otsikosta. Tätä ääntä voisi nimittää runon lyyriseksi minäksi, joka tässä runossa nousee abstraktilta retoriselta tasolta roolihahmon rinnalle välittämään runon teesin lukijalle (ks. Hökkä 1995, 112).
Sodan kritiikki
Viimeisessä säkeistössä puheenvuoron ottaa siis sotilaan näkökulmasta puhuva lyyrinen minä. Tämä puhuttelee aseveljeään ja osoittaa, että aseveljeys ei ole veljeyttä, sillä sodassa ihmisten väliset suhteet ovat ambivalentteja: se tapetaan, joka on käsketty tappaa, sitä autetaan, jonka puolella ollaan. Sodassahan rajat ovat keinotekoisia, sillä niitä ei säätele ihmisyys, moraali tai etiikka, vaan trivialiteetit, kuten kansallisuus tai uskonto, joiden varjolla sotaa käydään. Kuka tahansa voi olla rauhan tai sodan asialla. Säkeen ”[a]nd mercy on our uniform” voi siten tulkita puhtaasti rukoukseksi: sotilas ansaitsee armon, koska ei ole itse osaansa valinnut. Sotilaat rinnastetaan lapsiin, joita ei tule Iisakin mukaan uhrata sodassa, sillä sota ei ole Jumalan alttari. Cohen korostaa tätä Live Songs -levyllä (1973), jossa hän esittelee kappaleen: ”This is a song called ’The Story Of Isaac’ and it’s about those who would sacrifice one generation on behalf of another.”
Viimeisen säkeistön myötä kappaleen teesi hahmottuu. Seudun mukaan kantaaottavuus roolirunossa voi ilmetä avoimen poliittisena epäkohtiin painottumisena tai intiimin ja yksilöllisen elämäntilanteen korostamisena (2009, 208). Story of Isaacissa nämä aspektit kulkevat käsi kädessä: roolirunon puhujan elämäntilanne toimii vertauskuvana sille todellisuudelle, jota runon lyyrinen minä kommentoi. Runon lyyrinen minä käyttää Iisakin kertomusta allegoriana sodalle, joka kappaleen historiallisessa kontekstissa voidaan tulkita Vietnamin sodaksi.
Iisakin puheen kautta runon lyyrinen minä tuo esille, ettei mikään jumala tai demoni vaadi sotaa, eikä jumalallisia tai saatanallisia houkutuksia voida pitää tekosyynä väkivallalle. Vaikka Jumala Vanhassa testamentissa vaatisikin uhreja, hän ei vaatinut niitä Vietnamin sodassa tai missään muussakaan Raamatun tapahtumien jälkeisistä sodista. Iisak sanoo: ”You who stand above them now, / your hatchets blunt and bloody, / you were not there before, / when I lay upon a mountain / and my father’s hand was trembling / with the beauty of the word.” Uskonnon avulla ei pidä eikä saa perustella väkivaltaa eikä nuoria pidä lähettää sotaan, sillä kenellekään sodan osapuolista ei ole esitetty samaa jumalallista vaatimusta kuin Aabrahamille. Kukaan ei ollut silloin ”siellä”.
Seudun mukaan kantaaottavat roolirunot ovat tyypillisesti sellaisia, ”joissa kuljetaan yksilöllisen ja intiimin kokemuksen kautta kohti yhteisiä ja yleisinhimillisiä kokemuksia” (2009, 208). Cohenin tekstissä roolihahmon yksityisen kokemuksen kautta päästään kiinni sotaan, joka laulun kirjoittamisajankohdan Yhdysvalloissa oli enemmän tai vähemmän yhteinen kokemus. Siten riikinkukon, joka viimeisessä säkeessä levittää pyrstönsä, voi tulkita esimerkiksi siten, että ”rauhan tai sodan mies” voi millä tahansa hetkellä paljastaa todelliset sulkansa. Kuvaa voisi tulkita myös atomipommin metaforaksi: pommin räjähdyshän muistuttaa visuaalisesti riikinkukon pyrstöä. Live Songs levyllä Cohen laulaakin: ”The peacock spreads his deadly fan.” Ydinaseuhan pelko lienee yleisinhimillinen kokemus.
Raamattu ja uhraaminen
Story of Isaac liittyy 1960- ja 70-lukujen sodanvastaisen folkmusiikin kontekstiin. Se ei kuitenkaan ole muodoltaan ajalle tyypillinen avoin protestilaulu. Intertekstuaalisuus, joka varaan lähes koko sanoitus rakentuu, tekee sen poeettisesta ilmaisusta kantaaottavien laulujen joukossa erityisen. Sotakritiikin perusteleminen Vanhan testamentin tekstillä tuntuu kuitenkin problemaattiselta. Monien arkikäsityksessä Vanha testamentti on kirja, joka sotaisuudellaan kumoaa Uuden testamentin väkivallattomat opetukset.
Antropologi René Girard on kirjoittanut Raamatun suhteesta väkivaltaan ja erityisesti uhriväkivaltaan, jota Story of Isaac myös käsittelee. Girardin mukaan uhraaminen ja uhraamiseen perustuvat rituaalit toteuttavat ihmisyhteisöissä väkivallan tukahduttamisen funktiota. Yhteisössä uhrataan jokin tai joku, jotta väkivalta ei kohdistuisi yhteisön jäseniin. (Girard 2004: 18). Kyse on siis syntipukkimenetelmästä, joka vahvistaa yhteisöä ja suojelee sitä sen omalta väkivallalta.
Girardin mukaan myytit pyrkivät vahvistamaan uskoa syntipukkimenetelmän oikeutukseen, sillä ne esittävät uhraamisen toimivana. Myytti peittelee ja perustelee uhriin kohdistuvaa väkivaltaa esittämällä uhrit syyllisinä. Girardin ajatukset ovat herättäneet huomiota, koska hän väittää, että kristilliset kertomukset eivät tästä syystä ole myyttisiä, vaan kristinuskolla ja mytologialla on kontrastinen suhde. Raamatun tekstit nimittäin paljastavat, että uhrimekanismi on väkivaltaa per se, sillä toisin kuin myytit, ne paljastavat uhrien viattomuuden. Erityisesti evankeliumit viestivät väkivallattomuuden sanomaa paljastamalla syntipukittamisen epäoikeudenmukaisuuden. Tämän ne tekevät kertomalla uhritoimituksen eri näkökulmasta kuin myytit: kertojina ovat ne, jotka ovat uhrin puolella, ei yksimielinen uhraajajoukko. (Girard 2001: 1–3.)
Miten tämä sitten liittyy Story of Isaaciin tai juutalaiseen Coheniin? Girardin mukaan myyttikriittisyys näkyy jo Joosefin tarinassa (1. Moos.): ”Kun yksitoista veljestä kertoo tarinansa isälleen Jaakobille karkotettuaan väkivaltaisesti kahdennentoista veljensä Joosefin keskuudestaan, tarinan takana piilee väkivaltaisen ryhmän kostomielinen yksimielisyys. Toisin kuin mytologia, Raamatun teksti hylkää tämän näkökulman ja näkee Joosefin viattomana syntipukkina, veljiensä kateuden uhrina.” Kun Joosefia syytetään petturuudesta ja haureudesta, ”Raamatun teksti tunnistaa syytöksessä tarinan, jota tyypillisesti voidaan odottaa yhteisöltä, joka – – tiedostamattomasti etsii syntipukkihelpotusta”. Kertomus siis ilmentää myytinvastaisuutta. (Girard 2008 [1979]: 8.)
Sama tendenssi näkyy Girardin mielestä myös Jobin kirjassa sekä palvelijan lauluissa Jesajan kirjan ns. Deuterojesajan julistuksessa. Näissä on toki kaksijakoinen näkökulma uhraamiseen: ”Vastuu uhrin kuolemasta pannaan avoimesti yhteisön harteille vaikka toisaalla samassa tekstissä Jumala esitetään vastuullisena.” Viimeistään evankeliumeissa menneisyyden väkivaltainen Jumala korvataan uhrin sijaan väkivallattomuutta pyytävällä Jumalalla. (Girard 2008 [1979]: 8.)
“The Beauty of the Word”
Juutalais-kristillisiä tekstejä on Girardin mielestä luettu väärin niin kristittyjen kuin ei-kristittyjenkin joukossa: on korostettu uhraamista, ei sitä, että tekstit paljastavat uhrimekanismin epäoikeudenmukaisuuden (Girard 2008 [1979]: 8). Tästä näkökulmasta Story of Isaac on varsin girardilainen johtoajatukseltaan. Isaacin kertomus sotakriittisen laulun intertekstinä korostaa Cohenin väkivallatonta tulkintaa Vanhasta testamentista. Cohen on esimerkiksi runossaan For Wilf and His House kommentoinut kristittyjen tapaa syyllistää juutalaisia Jeesuksen kuolemasta (Cohen 2007 [1956]: 16–17). Runossa Cohen ottaa juutalaisuutta puolustavan kannan, mutta korostaa ennen kaikkea, ettei uskontoja ole syytä kategorisoida tai asettaa vastakkain, sillä myös juutalainen voi pitää Jeesuksen ristiinnaulitsemista tuomittavana. (Ks. Scobie 1978: 22–23.) ”Then let us compare mythologies”, runon puhuja ehdottaa. Myös Story of Isaacissa kehotetaan uudelleen arvioimaan ja vertailemaan Raamatun kapeita tulkintoja.
Cohenin mukaelma Aabrahamin ja Iisakin kertomuksesta korostaa, että juutalaisia tekstejä voi ja tulisi tulkita väkivallattomuutta kannattavina ja uhraamiseen kriittisesti suhtautuvina (ks. myös Scobie 1978: 138). Raamatussa Jumala ei tietenkään säästä Iisakia siksi, että ihmisen uhraaminen olisi väärin, vaan Aabrahamin uskollisuuden vuoksi, mutta Cohenin tulkinta korostaa nimenomaan sitä, että ihmisuhria ei tarvita. Uhritoimitusta ei alunperinkään vaadi yhteisö, eikä Jumalakaan lopulta (vaikkakin Aabraham kiittää Jumalaa tämän armollisuudesta eläinuhrilla, 1. Moos. 13). Cohen painottaa tätä Live Songs -levyllä: Aabrahamin käsi tärisee ” – – with the beauty, I mean the beauty of the word.” Iisak pelastuu Jumalan sanan voimasta, mutta sana ei ole merkityksellinen vain Iisakin pelastumisen vaan sen vuoksi, että se tarjoaa mahdollisuuden väkivallattomuuteen. Ihmisuhria ei vaaditakaan: se tekee sanasta Aabrahamin ja Iisakin korvissa niin kauniin.
LÄHTEET
Cohen, Leonard 1969: Songs from a Room. Columbia Records. (CD)
— 1973: Live Songs. Columbia Records. (CD)
— 2007 [1956]: Let Us Compare Mythologies. HarperCollins Publishers: New York.
Girard, René 2004 [1972]: Väkivalta ja pyhä. [La violence et le sacré.] Suom. Olli Sinivaara. Tutkijaliitto: Helsinki.
— 2001 [1999]: I See Satan Fall Like Lightning. [Je vois Satan tomber comme l’éclair.] Engl. James G. Williams. Orbis books: Maryknoll, New York.
— 2008 [1979]: ”Mimesis ja väkivalta.” [Mimesis and Violence.] Suom. Olli Sinivaara. Nuori Voima 6/2008.
Hökkä, Tuula 1995: ”Lyyrinen minä – onko sitä, onko sinua? Subjektin problematiikkaa lyriikan teoriassa ja historiassa.” Teoksessa Subjekti. Minä. Itse. Kirjoituksia kielestä, kirjallisuudesta, filosofiasta. (s. 106–130) Toim. Pirjo Lyytikäinen. SKS: Helsinki.
Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos. Kirjapaja: Pieksämäki.
Scobie, Stephen 1978: Leonard Cohen. Douglas & McIntyre: Vancouver.
Seutu, Katja 2009: Olla elävän sanat. Roolirunon laji Maila Pylkkösen teoksessa Arvo. Vanhaäiti puhuu runonsa. SKS: Helsinki.
Viikari, Auli 1998: ”Carpe Diem. Lukijaan suuntautumisen strategiat lyriikassa.” Teoksessa Sanan voima. Keskusteluja performatiivisuudesta. (s. 280–304) Toim. Lea Laitinen ja Lea Rojola. SKS: Helsinki.