Oodi lähiön naisille

Lohkaretie 3A heinäkuussa 2020
Lohkaretie 3A heinäkuussa 2020 (kuva: Reetta Laitinen)

Kuopion Särkiniemessä, lapsuuteni kotilähiössä, on muraali ajalta, jolloin muraalit eivät vielä olleet urban street artia. Oodi lähiön naisille/Kuun jumalatar on Ulla Laitisen vuosina 1986–87 maalaama geometrinen, puoliabstrakti teos Lohkaretie 3A:n päätyseinässä.

Vuonna 1970 valmistunut brutalistinen betonirakennus on yleishyödyllisen asuntoyhtiö Niiralan Kulman asuntoja – siis kaupungin vuokratalo. Sen erikoinen arkkitehtuuri on saanut maininnan Kuopion rakennushistoriassa:

Tämän kansainvälisten esikuvien mukaan rakennetun kerrostalon fasadeille leimansa antavana erikoisuutena on talon pitkillä julkisivuilla sijaitsevilta parvekkeilta, sivukäytäviltä, asuntoihin tapahtuva sisäänkäynti. Parvekefasadit kertovat myös nk. maisonette-talojen esikuvien mukaan toteutetuista kaksikerroksisista asunnoista. (Helena Riekki: Kuopion kaupungin rakennushistoria. Kuopion historia 6, 2005)

Runollisesta luonnehdinnasta huolimatta muistan talon lapsuudestani juuri sellaisena kuin kaupungin vuokrataloja kliseisesti kuvataan. Hissi ja parvekekäytävät oli ripoteltu täyteen tupakantumppeja ja kömpelöitä tageja. AC/DC. Sami on huora. Betoniin oli pinttynyt pistävä kusen lemahdus.

Muraalitalossa asui myös koulutovereitani. 1980- ja 90-lukujen pikkulähiön sosiaalidemokraattinen yhtenäiskulttuuri ei erotellut vuokra- ja omistustaloasujia, enkä koskaan kuullut varoituksen sanaa kaupungin vuokrataloista. Vasta toistakymmentä vuotta myöhemmin aloin pohtia lapsuudenympäristöni hienovaraisia luokkaeroja. Muraalitalon lapsissa ne näkyivät lähinnä äideissä, jotka olivat joko liian nuoria tai liian vanhoja. He tupakoivat, he työskentelivät siivoojina.

Toisella puolen Särkiniemeä asuivat lääkäriperheet kaksikerroksisissa rivitaloissaan. Tänä päivänä ne näyttävät YYA-Suomeen jämähtäneiltä tasakattokuutioilta – eivät juurikaan sen hienommilta tai huonommilta kuin Lohkaretien muraalitalo. Suomi ei ole Britannia, eikä 90-luvun lama aiheuttanut vielä samanlaista eriarvoistumista kuin uuden vuosituhannen nousukausi. Vuokra- ja omistusasuntojen äidit kasvattivat lapsistaan samaa vakaata keskiluokkaa.

Oma lapsuudenkotini oli yksikerroksinen rivitalo Lohkaretien mutkassa, lähellä ala-asteen koulua. Kadehdin kerrostaloissa asuvia kavereitani. Koulun kenttää vastapäätä sijaitsevat korkeat pistetalot tarjosivat hulppeita näköaloja ja jännittäviä leikkipaikkoja. Vaatteiden tiputtaminen porraskuiluun tai pimeiden käytävien sokkohippa loppuivat vasta vihaisten naapureiden kyllästyessä melskaamiseen.

Särkiniemi ei ole Hervanta, Varissuo tai Kontula. Se ei ole sellainen betonilähiö, josta räpätään päihteiden maustamaa nuoruuslegendaa. Se on Kallaveden rannalla kupottava pikkuinen parintuhannen asukkaan alue juuri sen verran kaukana Kuopion keskustasta että jokaisella perheellä on oma auto, mutta juuri sen verran lähellä, että palveluiden on annettu rapistua. Vanha Särkiniemi tyyppitaloineen syntyi jo 1940–50-luvuilla Saastamoisen vaneritehtaan läheisyyteen. Rivi- ja kerrostalot, pieni ostari ja koulu pystytettiin seuraavilla vuosikymmenillä, lähiörakentamisen kulta-aikana.

Ainoa tietämäni kaunokirjallinen maininta Särkiniemestä on Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaan kuuluvassa Muistoruoho-romaanissa (Otava, 2019). Fiktiivinen Lohkaremäen lähiö on yhdistelmä Särkiniemeä ja sen tunnusomaisia siirtolohkareita sekä läheisen Neulamäen korkeita rinteitä. Lohkaremäessä asuu sarjan aiemmista kirjoista tuttu Anna, nyt jo leskeksi jäänyt vanha mummo. Uudenkarhea lähiö edustaa Annalle juurettomuutta, historiattomuutta ja yksinäisyyttä, mutta ehkä lopulta myös uutta alkua ja menneisyyden painolastien keventymistä.

Nykyiset lähiöiden vanhukset olivat 1960- ja 70-luvuilla nuoria aikuisia. He saapuivat uusiin koteihinsa maaseudulta ja kaupunkikeskustoista. Lähiökoti oli avara ja moderni. Vesivessa, sähköhella, lapsille omat huoneet. Lahoavat mökit ja ahtaat hellahuoneet vaihtuivat tilaan, valoon, suoriin nurkkiin, siistiin ja lujaan betoniin, laajoihin pihoihin ja metsiin. Lapsia turskui jokaisessa nurkassa, roikkui ikkunoissa, vaelteli kallioilla ja metsiköissä, huuteli pihalla. Äiti tuu ikkunaan!

Suuren muuttoliikkeen seurauksena Suomessa on satojatuhansia nykyisiä ja entisiä lähiöasukkaita. Lähiötä ei silti ajatella kulissina Suomen Suurille Kertomuksille. Kuvausryhmä saapuu lähiöön silloin, kun halutaan rankkuutta: päihteitä, väkivaltaa, työttömyyttä, levotonta nuorisoa, monikulttuurisuutta. Toimittaja keksii lähiöt kerran vuodessa ja ostaa metrolipun. Kirjailija saattaa muistaa lähiöjuurensa ja kirjoittaa suuren lähiöromaanin, jonka rehellisyyttä kehutaan kritiikeissä. Silti lähiö saa aina edustaa fiktiossa toiseutta. Kuvitettuna rouhealla betonibrutalismilla.

* * *

Pääkaupunkia on aina kuvattu nuoren ihmisen silmin, niin myös 2000-luvun alussa.  Kirjallisuudessa, elokuvissa ja Ultra Bran biiseissä nuoret bailasivat Punavuoressa, polttivat erkkereissä tupakkaa ja asuivat yksiöissä Kalliossa tai Töölössä. Minä muutin 19-vuotiaana 70-lukulaiseen opiskelijasoluun Malminkartanoon, kauas junaradan varrelle.

Pidin kyllä ympäristöstä ja jopa ahtaasta huoneestani, jossa oli kapea ikkuna ja muovimattolattia. Silti sielussa kaihersi tunne, että minun kuuluisi olla jossain muualla. Satavuotiaassa talossa kantakaupungissa, asunnossa, jossa on leveät ikkunalaudat ja haitariovinen hissi. Kokemukseni Helsingistä oli aivan toinen kuin kaikissa ikäisistäni kertovissa kulttuurituotteissa. Asuinko oikeastaan edes samassa kaupungissa?

Seuraavana vuonna muutin yhteen poikaystäväni kanssa. Haaveilimme töölöläiskaksiosta ja lautalattioista mutta taloudelliset realiteetit ohjasivat suunnan muualle. Uusi osoitteemme oli Helsingin pahamaineisimmassa betonilähiössä, Kontulassa. Asunnossa ei ollut moitittavaa, mutta ajattelimme yhä sen olevan vain väliaikaisratkaisu ennen unelmien jugendlinnaa. Emme vieneet edes muuttolaatikoita pois kellarikomerosta.

Kaksitoista vuotta myöhemmin laatikot pääsivät käyttöön, kun tuleva perheenlisäys pakotti vaihtamaan kaksion kolmioon. Muutimme Rintipolulta Porttikujalle. Kontulasta Kontulaan. Väliaikaisesta asuinpaikasta oli vuosien varrella tullut kotilähiö. Juuret kasvavat joskus hitaasti ja kivuliaasti mutta syvälle.

Porttikujaa asuttavat alkuperäiset asukkaat, nyt jo kahdeksankymppiset mummot ja papat. Niin luonnollisista kuin pakottavista syistä poistuneiden tilalle on hiljalleen tullut uutta, nuorempaa polvea. Kuusivuotias esikoiseni on imaistu samaan paikkaan, jonne lähiölasten laumat jo yli viisikymmentä vuotta ovat kadonneet. Pihalle, kaverilauman sekaan. He kahisevat puskissa, pyöräilevät, potkivat palloa, riitelevät ja sopivat. Huutavat äitiä ikkunaan suomeksi, dariksi, somaliksi, englanniksi, espanjaksi, japaniksi, venäjäksi ja turkiksi. Muutaman vuoden päästä reviiri laajenee. Löydetään kalliot, metsät, takapihat, kavereiden kodit, leikkikentät, ostari, kirjasto ja koulu.

Heinäkuussa esikoinen tuli kertomaan, että rappukäytävässä nukkuu mies. Kävin toteamassa tilanteen – kuusikymppinen, siististi pukeutunut mies tosiaan veteli hirsiä portaiden alla. Tukevassa maistissa tietenkin. Hätistin herran napakasti kartanolle. Myöhemmin pihalla naapurirapun äiti kertoi, että oli häätänyt sammuneen humalaisen ulos käytävästään. Puheeseen puuttui seuraavan rapun äiti, joka oli vuorostaan käynyt läpi saman toimenpiteen saman tapauksen kanssa. Nauratti. Äidit lakaisevat juopot pois nurkista. Siitähän kertovat kaikki kaikkien aikojen kuvaukset pihan lapsista ja ämmistä luutineeen.

Lähiön naiset ovat entisiä lähiön lapsia. Meistä ei kirjoiteta sankaritarinoita, esiinnymme korkeintaan sivurooleissa. Jonkun äiti on aina jossain, liian nuori tai liian vanha tai jotenkin ajaton. Ehkä huomaamaton mutta silti läsnä. Lähiön nainen ei välttämättä ole kenenkään äiti, mutta silti hän edustaa lähiössä turvaa, pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Työtä, jokapäiväistä elämää, toimeentuloa. Kotia.

Lähiön nainen on oodinsa arvoinen.

Teksti ja kuva: Reetta Laitinen